Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Minä olin niinmuodoin minäkin Preussin tai oikeammin sanoen Fredrikin puolella; sillä mitä välitimmekään Preussista? Kaikkiin mieliin vaikutti suuren kuninkaan persoonallisuus. Minä iloitsin isän keralla voitoistamme, jäljensin erittäin mielelläni voittolauluja ja melkein vieläkin mieluummin vastapuolueeseen kohdistuvia pilkkalauluja, miten latteita soinnuttelut lienevätkin olleet.

Vanhimpana lapsenlapsena ja kummipoikana minä olin pienestä pitäen aterioinut joka sunnuntai isovanhempien luona: ne olivat hupaisimmat hetkeni koko viikon aikana. Mutta nyt ei minulle tahtonut enää mikään maistua, sillä minun täytyi kuulla sankariani mitä kamalimmin parjattavan. Täällä puhalsivat toisenlaiset tuulet, täällä soivat toisenlaiset sävelet kuin kotona. Isovanhempiini kohdistuva mieltymys, jopa harras kunnioituskin laimeni. Vanhempien kuullen en saanut siitä mitään hiiskua; minä jätin sen tekemättä oman vaistoni opastamana ja myös sen vuoksi, että äitini oli minua varoittanut. Niin ollen minun oli turvauduttava itseeni, ja samoinkuin kuudennella ikävuodellani, Lissabonin maanjäristyksen jälkeen, Jumalan hyvyys oli muuttunut minulle jossakin määrin epäiltäväksi, samoin aloin nyt Fredrik Suuren vuoksi epäillä suuren yleisön oikeamielisyyttä. Mieleni oli luonnostaan kunnioitukseen taipuvainen, ja tarvittiin ankaraa järkytystä, jotta johonkin kunnianarvoisaan kohdistuva uskoni alkoi horjua. Meille ei, ikävä kyllä, ollut suositeltu hyviä tapoja ja sopivaa käytöstä niiden itsensä, vaan ihmisten vuoksi; aina oli puhe siitä, mitä ihmiset voivat sanoa, ja minä ajattelin, että ihmisten täytyi myös olla oikeita ihmisiä, että he tiesivät kaikkea asianmukaisesti arvostella. Mutta nyt sain kokea aivan loista. Suurimpiin ja ilmeisimpiinkin ansioihin suhtauduttiin herjaten ja vihaten, jaloimpia tekoja ainakin vääristeltiin ja halvennettiin, ellei suorastaan väitetty olemattomiksi, ja sellainen halpamainen vääryys kohdistui ainokaiseen, ilmeisesti kaikkia aikalaisiansa etevämpään mieheen, joka päivä päivältä todisti ja osoitti mihin kykeni, ja vääryyden tekijänä ei suinkaan ollut roskaväki, vaan oivalliset miehet, jollaisina minun joka tapauksessa oli pidettävä isoisääni ja enojani. Pojalla ei ollut käsitystäkään siitä, että voi olla olemassa puolueita, vieläpä, että hän itsekin kuului erääseen niistä. Hän uskoi sitä enemmän olevansa oikeassa ja saavansa väittää mielipidettänsä paremmaksi, koska hän ja samanmieliset tunnustivat Maria Teresian kauneuden ja hänen muut hyvät ominaisuutensa eivätkä liioin panneet pahaksensa keisari Fransin jalokivi- ja rahaharrastelua; että kreivi Daunia toisinaan mainittiin nahjuksen nimellä, oli heidän mielestään puolustettavissa.

Kun nyt asiaa tarkemmin harkitsen, havaitsen tässä alkuaiheen siihen yleisön huomiottajättämiseen, jopa halveksimiseenkin, joka on kuulunut olemukseeni koko elämäni ajan ja jonka olen vasta myöhään oivalluksen ja sivistyksen avulla voinut saada tasoitetuksi. Joka tapauksessa oli jo silloin puolueellisen väärämielisyyden havaitseminen pojalle erittäin epämieluista, jopa vahingollistakin, koska se totutti hänet loittonemaan rakastamistaan ja arvossapitämistään henkilöistä. Alinomaa toisiansa seuraavat sotaiset teot ja tapahtumat eivät suoneet puolueille lepoa eikä rauhaa. Me tunsimme äreätä mielihyvää yhä uudelleen herättäessämme ja kiihtäessämme noita luuloteltuja onnettomuuksia ja mielivaltaisia riitoja, ja niin me jatkoimme toistemme kiusaamista, kunnes muutamia vuosia myöhemmin ranskalaiset miehittivät Frankfurtin ja toivat taloihimme todellista epämukavuutta.

Jos useimmat käyttelivätkin näitä tärkeitä, etäällä tapahtuvia seikkoja ainoastaan kiihkeän keskustelun aiheena, oli sentään toisia sellaisiakin, jotka hyvin oivalsivat näiden aikojen vakavan luonteen ja pelkäsivät, että Ranskan ryhtyessä ottamaan osaa meidänkin seutumme voisivat muuttua sotanäyttämöksi. Meitä lapsia pidettiin entistä enemmän kotosalla yrittäen kaikin tavoin meitä askarruttaa ja huvittaa. Siinä tarkoituksessa oli isoäidin meille jättämä nukketeatteri järjestetty jälleen kuntoon, vieläpä siten, että katselijat istuivat minun päätyhuoneessani, näyttelevät ja ohjaavat henkilöt kuten teatteri itsekin etualoinensa sitävastoin sijoitettiin erääseen sivuhuoneeseen. Osoittaen pojalle toisensa jälkeen erikoista suosiota päästämällä heidät katsojiksi minä aluksi hankin itselleni paljon ystäviä, mutta lapsissa asustava levottomuus teki heille mahdottomaksi pysytellä kauan kärsivällisinä katselijoina. He häiritsivät näytäntöä, ja meidän täytyi etsiä nuorempaa yleisöä, jota imettäjät ja hoitajattaret joka tapauksessa voivat pitää kurissa. Alkuperäisen päänäytelmän, jota varten nukkeseurue oikeastaan oli järjestetty, me olimme opetelleet ulkoa ja esitimmekin aluksi yksinomaan sitä. Se meitä kuitenkin pian väsytti, me vaihdoimme puvustoa ja näyttämölaitteita ja uskalsimme käydä käsiksi erinäisiin muihin kappaleisiin, jotka tosin olivat liian laajat niin pienelle näyttämölle. Joskin tämä julkeutemme häiritsi ja lopulta kerrassaan tuhosi sen, mitä olisimme todella kyenneet suorittamaan, harjoitti ja edisti tämä lapsellinen huvi ja askartelu kuitenkin mitä monipuolisimmin keksintä- ja esittämiskykyäni, kuvitteluvoimaani ja eräänlaista teknillistä valmiutta kenties paremmin kuin mikään muu keino niin lyhyessä ajassa, niin ahtaalla alueella ja niin vähin kustannuksin.

Minä olin varhain oppinut käsittelemään harppia ja viivotinta muuttamalla heti toiminnaksi, koko sen geometrisen opetuksen, joka osaksemme tuli, ja pahvityöt saattoivat minua erinomaisesti askarruttaa. En kumminkaan pysähtynyt geometrisiin kappaleisiin, pieniin laatikkoihin ja muihin sellaisiin esineisiin, vaan sommittelin itselleni sieviä huvimajoja, jotka olivat varustetut seinäpilareilla, ulkoportailla ja laakeilla katoilla. Niistä ei kuitenkaan paljoa tullut valmiiksi.

Sen sijaan olin paljoa väsymättömämpi järjestäessäni varushuonetta, apunani palvelijamme, ammatiltansa räätäli. Me aioimme käyttää tuota suojaa esittäessämme näytelmiä, myöskin murhenäytelmiä, joihin meidän teki mieli ryhtyä, kun nukkeleikit alkoivat tuntua meille liian lapsellisilta. Leikkitoverini tosin valmistivat hekin itsellensä sellaisia varuksia ja pitivät niitä yhtä hyvinä ja kauniina kuin minun; mutta minä en ollut tyytynyt yhden ainoan henkilön varusteihin, vaan kykenin tarjoamaan kaikenlaista asiaankuuluvaa useille pienen armeijan miehille ja olin niinmuodoin yhä välttämättömämpi pienessä piirissämme. Helposti voi arvata, että sellaiset leikit johtivat puolueistumiseen, kahakkoihin ja iskuihin ja tavallisesti päättyivätkin mellakkaan ja mieliharmiin. Sellaisissa tapauksissa eräät määrätyt leikkikumppanit liittyivät tavallisesti minuun, toiset taas kannattivat vastapuoluetta, joskin useasti sattui puolueenvaihdoksia. Yksi ainoa poika, jolle tahdon antaa nimen Pylades, luopui yhden ainoan kerran, toisten yllytyksestä, minun puolueestani, mutta ei voinut hetkeäkään seisoa vihamiehenä minua vastapäätä. Me teimme sovinnon vuodattaen runsaat kyynelet ja pysyimme pitkän aikaa liitollemme uskollisina.

Hänet ja muut hyväntahtoiset minä voin tehdä erittäin onnellisiksi kertomalla heille satuja, ja erikoisen mielellään he kuulivat minun kertovan asioita omina kokeminani; heitä ilahdutti kovin, että minulle, heidän leikkikumppanillensa, oli voinut sattua niin ihmeellisiä seikkoja, ja kukaan ei oudoksunut, kuinka olin voinut saada aikaa ja tilaisuutta sellaisiin seikkailuihin, vaikka he jokseenkin hyvin tiesivät, miten paljon minulla oli tekemistä ja missä minä liikuin. Tarvittiinpa sellaisiin tapahtumiin paikallisuuksia, ellei kerrassaan toisesta maailmasta, niin joka tapauksessa toisista seuduista, ja kumminkin oli kaikki tapahtunut vasta tänään tai eilen. Heidän täytyi niinmuodoin pettää itseänsä enemmän kuin minä voin heitä puijata. Ja ellen minä olisi vähitellen, luonnonlaatuni mukaisesti, oppinut muokkaamaan näitä ilmahahmoja ja lorujani taiteellisiksi esityksiksi, niin sellainen lapsuudenajan kerskailevaisuus olisi varmaan tuottanut minulle pahoja seurauksia.

Jos tarkastelee tätä viettiä oikein tarkoin, niin tekee mieli siinä nähdä se häikäilemättömyys, joka ilmenee itsessään runoilijassa, kun hän käskevästi lausuu julki kaikkein mahdottominta vaatien jokaista tunnustamaan todelliseksi sen, mikä hänelle, keksijälle, voi jollakin tavoin ilmetä totena.

Se mitä tässä on esitetty vain yleisesti ja teoreettisesti, käynee esimerkin avulla miellyttävämmäksi ja havainnollisemmaksi. Senvuoksi liitän tähän sellaisen sadun, jonka voin vielä aivan eloisasti mieleeni kuvata ja muistaa, koska minun oli se usein toistettava leikkitovereilleni.

Uusi Paris.