Poikaiän satu.

Äskettäin, helluntain vastaisena yönä, minä olin unessa seisovinani kuvastimen edessä järjestellen uutta kesäpukuani, jonka rakkaat vanhempani olivat minulle juhlaksi teettäneet. Pukuun kuuluvat, kuten tiedätte, hyvästä nahasta valmistetut kengät suurine hopeisine solkineen, hienot pumpulisukat, mustat sarssiset alusvaatteet ja viheriästä villakankaasta tehty nuttu kultareunusteisine napinläpineen. Lisäksi kullankirjaellut liivit, jotka olivat isäni sulhasliiveistä leikatut. Minä olin kammattu ja puuteroitu, kiharani siirottivat kuin pienet siivet korvallisillani, mutta minä en päässyt pukeutuneeksi, koska alinomaa erehdyin vaatekappaleista ja koska edellinen aina putosi yltäni, kun yritin ryhtyä toiseen. Minun ollessani tässä ankarassa pulassa astui luokseni nuori, kaunis mies tervehtien minua mitä ystävällisimmin. Kas, terve tultuanne! sanoin minä: minulle on sangen mieluista nähdä teidät täällä. — »Tunnetteko siis minut?» virkkoi tulija hymyillen. — Kuinkapa en tuntisi? vastasin minä samoin hymyillen. Te olette Merkurius, ja minä olen varsin usein nähnyt teidän kuvanne. — »Niin olen», virkkoi hän, »ja jumalat ovat lähettäneet minut luoksesi uskoen minulle tärkeän tehtävän. Näetkö nämä kolme omenaa?» — Hän ojensi kätensä ja näytti minulle kolme omenaa, jotka tuskin siihen mahtuivat ja olivat yhtä ihmeellisen kauniit kuin suuretkin. Yksi niistä oli väriltänsä punainen, toinen keltainen ja kolmas viheriä. Niitä luuli pakostakin jalokiviksi, jotka oli muovattu hedelmäin muotoisiksi. Minä aioin tarttua niihin, mutta hän veti ne takaisin sanoen: »Sinun tulee ensinnä tietää, etteivät ne ole sinua varten. Sinun pitää ne antaa kolmelle kaupungin kauneimmalle nuorelle miehelle, joiden pitää sitten, kunkin arpansa mukaan, löytää itselleen puolisot, sellaiset kuin ikänä voivat toivoa. Ota ne ja suorita hyvin tehtäväsi!» sanoi hän lähtiessään ja laski avoimiin käsiini omenat, jotka näyttivät nyt vieläkin suuremmilta. Sitten minä kohotin ne valoa vasten ja huomasin ne ihan läpinäkyviksi; mutta aivan pian ne venyivät pitkulaisiksi ja muuttuivat kolmeksi ylen kauniiksi, kohtalaisen nuken kokoiseksi naishenkilöksi, joiden vaatteet olivat mainittujen omenain väriset. Niin ne hiljaa liukuivat sormistani, ja kun aioin yrittää niitä siepata pidättääkseni ainakin yhden, ne jo väikkyivät kaukana ja korkealla, ja minä en voinut muuta kuin katsella niiden menoa. Minä seisoin siinä ihan ihmeissäni ja jähmettyneenä, käteni yhä ojennettuina, ja silmäilin sormiani ikäänkuin niissä olisi ollut jotakin nähtävää. Mutta sitten minä yht'äkkiä näin sormenpäissäni karkelemassa kaikkein herttaisimman tyttösen, pienemmän kuin edelliset, mutta sangen soman ja hilpeän, ja koska se ei toisten tavoin lentänyt pois, vaan jäi olemaan ja kosketti karkeloidessaan milloin mitäkin sormenpäätä, niin katselin sitä vähän aikaa ihmeissäni. Mutta kun se minua kovin miellytti, uskoin vihdoinkin voivani sen tavoittaa ja ajattelin siepata sen hyvinkin sukkelasti; mutta samassa silmänräpäyksessä tunsin päässäni iskun, joka sai minut ihan huumautuneena kaatumaan, ja siitä huumauksesta minä heräsin vasta kun oli aika pukeutua ja lähteä kirkkoon.

Jumalanpalveluksen aikana minä useaan kertaan palautin mieleeni nuo kuvat; samoin isovanhempieni luona, missä olin päivällisaterialla. Iltapäivällä aioin käydä eräitä ystäviäni tapaamassa näyttäytyäkseni uudessa puvussani, hattu kainalossa ja miekka kupeella, mutta myöskin sen vuoksi, että olin heille vierailun velkaa. En tavannut ketään kotoa, ja kun kuulin heidän lähteneen puutarhoihin, ajattelin lähteä heidän jälkeensä ja viettää illan hupaisesti. Tieni kulki vallin vieritse, ja minä jouduin seutuun, jota syystäkin mainitaan kehnon muurin nimellä, sillä siellä ei tunnu olo koskaan oikein turvalliselta. Minä astelin nyt hitaasti ja ajattelin kolmea jumalatartani, mutta erittäinkin pientä keijukaista, ja ojensin toisinaan sormiani toivoen hänen suvaitsevan jälleen niillä keikkua. Näihin ajatuksiin vaipuneena edetessäni minä huomasin vasemmalla muurissa pienen portin, jota en muistanut milloinkaan nähneeni. Se näytti matalalta, mutta kaartuvan suippokaaren alitse olisi sopinut kaikkein pisinkin mies kulkemaan. Kaari ja seinämät olivat mitä sirointa kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän käsialaa, mutta erikoisesti kiinnitti tarkkaavaisuuttani itse ovi. Ruskea, ikivanha, vain vähän koristettu puuosa oli kiskotettu levein, sekä pinnasta kohoavin että siihen upotetuin pronssikaistoin, joiden lehväkuvioita, missä istui mitä luonnollisimman näköisiä lintuja, minä en osannut kyllikseni ihailla. Ihmeellisimmältä minusta kuitenkin näytti se, ettei voinut havaita mitään avaimenreikää, ei säppiä, ei kolkutinta, ja minä otaksuin niin ollen, että tämä ovi avautui ainoastaan sisäpuolelta. En erehtynytkään; sillä kun astuin lähemmäksi tunnustelemaan koristeita, se aukeni sisäänpäin, ja näkyviin ilmestyi mies, jonka puku oli jollakin tavoin pitkä, avara ja omituinen. Hänen leukaansa ympäröi kunnianarvoinen parta, joten taivuin pitämään häntä juutalaisena. Mutta hän, ikäänkuin olisi ajatukseni arvannut, teki pyhän ristin merkin, siten minulle ilmaisten olevansa hyvä katolinen kristitty. — »Nuori herra, kuinka tulette tänne ja mitä siinä teette?» virkkoi hän ystävällisin äänin ja elein. — Minä ihailen, vastasin minä, tämän portin tekoa; en näet ole vielä milloinkaan sellaista nähnyt, enintään pienissä esineissä harrastelijain taidekokoelmissa. — »Minua ilahduttaa», virkkoi hän sitten, »että pidätte sellaisesta työstä. Sisäpuolelta portti on vielä paljoa kauniimpi; astukaa sisään, jos haluatte.» Minusta asia ei tuntunut ehdottomasti miellyttävältä. Portinvartijan kummallinen vaatetus, paikan syrjäisyys ja jokin sanoin selittämätön, mikä tuntui leijuvan ilmassa, ahdistivat mieltäni. Senvuoksi minä viivyttelin ollen muka vielä kauemmin katselevinäni portin ulkopuolta ja silmäilin samalla salaa puutarhaan. Puutarha näet siinä oli avautunut näkyviini. Kohta portin takana näin suuren, varjoisan paikan; vanhat, säännöllisten välimatkojen päässä toisistansa kasvavat lehmukset peittivät sen kokonaan tihein, toisiinsa liittyvin oksin ja lehvin, joten niiden alla olisivat voineet itseänsä virkistää mitä lukuisimmat seurueet ankarimmassakin helteessä. Minä olin jo astunut kynnykselle, ja vanhus osasi minua aina houkutella askelta edemmäksi. Minä en oikeastaan vastustellut, sillä olin aina kuullut, ettei prinssin tai sulttaanin pitänyt sellaisessa tapauksessa milloinkaan kysyä, oliko vaara uhkaamassa. Olihan minulla miekka kupeellani, ja totta kaiketi selviytyisin ukosta, jos hän rupeaisi vihamieliseksi. Astuin siis ihan huoletta sisään; portinvartija painoi kiinni oven, joka lupsahti lukkoon niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli. Sitten hän näytti minulle sisäpuolelle sijoitetun, tosiaankin vielä taiteellisemman työn, selitti sen minulle ja osoitti minulle samalla erinomaista hyväntahtoisuutta. Tämän johdosta kokonaan rauhoittuneena minä nyt antauduin kuljetettavaksi eteenpäin lehväkatteen alitse ja noudatellen kaartuvaa muuria, jossa havaitsin paljon ihasteltavaa. Näkinkengillä, koralleilla ja metalliharkoilla taiteellisesti koristellut komerot juoksuttivat vetehisten suista runsaita vesiä marmorialtaisiin; niiden välille oli asetettu linnunhäkkejä tai muita ristikkolaitteita, joissa hypähteli oravia, juoksenteli marsuja ja mitä somia eläimiä vain ajatella saattaa. Linnut huhuilivat ja laulelivat meille kulkiessamme eteenpäin, varsinkin kottaraiset loruilivat mitä hassunkurisimpia asioita; eräs huuteli alinomaa: Paris! Paris! ja toinen: Narkissos! Narkissos! niin selvästi kuin koulupoika suinkin osaa lausua. Vanhus näytti aina silmäilevän minua vakavasti lintujen siten huudellessa, mutta minä en ollut mitään huomaavinani, eikä minulla tosiaan ollutkaan aikaa pitää häntä silmällä, sillä voin varsin hyvin havaita, että kiersimme kehässä ja että tämä varjoisa paikka oikeastaan oli suuri ympyrä, joka sulki sisäänsä toisen paljoa merkillisemmän. Me olimme tosiaankin ehtineet jälleen portille saakka, ja näytti siltä, kuin vanhus aikoisi laskea minut ulos; mutta katseeni kiintyi kultaiseen ristikkoon, joka näytti ympäröivän tämän ihmeellisen puutarhan keskustaa ja jonka tarkastelemiseen minulla oli käyskellessämme ollut riittävästi tilaisuutta, vaikka vanhus aina osasikin pitää minut muurin vierellä ja siis melkoisen kaukana ristikosta. Kun hän nyt oli astumassa porttia kohti, virkoin minä hänelle kumartaen: Te olette ollut minulle niin erinomaisen ystävällinen, että tekee mieleni esittää vielä eräs pyyntö, ennenkuin poistun luotanne. Enkö saa nähdä lähempää tuota kultaista ristikkoa, joka näyttää erittäin avarana kehänä ympäröivän puutarhan sisäosaa? — »Varsin kernaasti», vastasi hän, »mutta siinä tapauksessa teidän täytyy alistua eräisiin ehtoihin». — Mitkä ne ovat? kysyin minä kiireesti. — »Teidän täytyy jättää tänne hattunne ja miekkanne ettekä saa irroittaa kättänne minun teitä taluttaessani.» — Minä suostun erittäin mielelläni! vastasin minä laskien hattuni ja miekkani lähimmälle kivipenkille. Hän tarttui kohta oikealla kädellänsä minun vasempaani, piteli sitä kiinteästi ja johti minua hieman väkivaltaisesti suoraan eteenpäin. Kun olimme saapuneet ristikon luo, muuttui ihmettelyni hämmästykseksi: sellaista en ollut milloinkaan nähnyt. Korkealla marmorijalustalla seisoi vierekkäin lukemattomia peitsiä ja pertuskoita, joiden omituisesti koristellut yläpäät yhtyivät muodostaen kokonaisen ympyrän. Minä katselin raoista ja näin toisella puolella ihan lähellä leppoisasti virtailevan, kummaltakin puolelta marmorilla reunustetun veden, jonka kirkkaissa syvyyksissä näkyi suuri joukko kultakaloja, jotka milloin hitaasti, milloin nopeasti, milloin yksitellen, milloin parvittain liikkuivat edestakaisin.

Nyt olisin mielelläni päässyt näkemään kanavan toiselle puolelle saadakseni tietää, millainen puutarhan sisin kohta oli, mutta silloin havaitsin surukseni, että vastakkaisella rannalla kohosi samanlainen ristikkoaita, vieläpä niin taitavasti rakennettu, että tämänpuolista rakoa siellä aina vastasi peitsi tai pertuska, joten muiden koristeiden vielä osaltansa estäessä ei voinut nähdä läpi, asettuipa seisomaan miten tahansa. Sen lisäksi minua esteli vanhus vapaasti liikkumasta pitelemällä minua yhä edelleen kädestä. Kaikki näkemäni kuitenkin kiihdytti uteliaisuuttani yhä enemmän, minä rohkaisin mieleni ja kysyin vanhukselta, eikö voisi päästä toiselle puolelle. — »Voipi kyllä», vastasi hän, »mutta uusin ehdoin». — Minun niitä tiedusteltuani hän ilmoitti, että minun oli vaihdettava pukua. Minä olin siihen erittäin tyytyväinen; hän kuljetti minut takaisin muurin luo pieneen puhtaaseen saliin, jonka seinillä riippuvat monet erilaiset puvut näyttivät kaikki olevan lähinnä itämaista kuosia. Minä pukeuduin nopeasti toisiin vaatteisiin; hän pyyhkäisi puuteroidut hiukseni kirjavan verkon peittoon minun kauhukseni ne sitä ennen ankarasti pölytettyänsä. Nyt minä huomasin itseni, suuren kuvastimen edessä seisoen, vaatetuksessani varsin somaksi; miellyttipä tämä asu minua enemmänkin kuin jäykät sunnuntaivaatteeni. Minä tein muutamia eleitä ja hypähtelin niinkuin olin nähnyt markkinateatterin tanssijain tekevän. Samalla katsoin peiliin ja näin sattumalta erään takanani olevan seinäkomeron kuvan. Sen valkoisella pohjalla riippui kolme viheriää nuoraa, jokainen kiertyneenä tavalla, josta en kaukaa katsoen tahtonut mitenkään saada selkoa. Senvuoksi käännähdin hieman äkillisesti ja kysyin vanhukselta tuota komeroa ja noita nuoria. Hän nouti mielellään yhden niistä ja näytti sitä minulle. Se oli kohtalaisen paksu viheriä silkkirihma, jonka molemmat, kahdesta kohden lävistetyn viheriän nahan läpi kiedotut päät saivat sen näyttämään välineeltä, jonka käytteleminen ei ole erikoisen mieluisa. Asia tuntui minusta arveluttavalta, ja minä kysyin vanhukselta, mitä tuo merkitsi. Hän vastasi minulle aivan levollisesti ja hyväntahtoisesti, sanoi sen olevan niitä varten, jotka käyttivät väärin täällä heille auliisti suotua luottamusta. Hän ripusti rihman takaisin paikallensa ja vaati minua heti itseänsä seuraamaan; hän näet ei tällä kertaa tarttunut käteeni, joten astelin vapaasti hänen vierellänsä.

Uteliaisuuttani kiihoitti nyt eniten kysymys, missä saattoi olla portti, missä silta, joista pääsisi ristikon läpi ja kanavan poikki; en näet ollut voinut toistaiseksi mitään sellaista havaita. Niinpä katselinkin kultaista aitausta erittäin tarkoin, kun kiiruhdimme sitä kohti; mutta samassa näköni himmeni, sillä äkkiarvaamatta alkoivat peitset, keihäät, tapparakeihäät ja pertuskat täristä ja huojua, ja tämä omituinen liike päättyi siihen, että kaikki kärjet taipuivat toisiansa kohti, ikäänkuin olisi kaksi sotajoukkoa vanhanaikaisin varustein ollut aikeissa käydä toistensa kimppuun. Hämmennys oli silmille, hälinä korville melkein sietämätön, mutta valtavasti yllättäväksi muodostui näky, kun ne, aivan alas laskettuina, peittivät kanavan kaaripinnan muodostaen ihanimman sillan, mitä voi ajatella, sillä nyt oli näkyvissäni mitä vaihtelevin puutarhamaa. Se oli jaettu kierteleviin sarkoihin, jotka yhdessä nähtyinä muodostivat kokonaisen koristeellisen labyrintin; niitä kaikkia reunusti viheriä, matala, villavana kasvava ruoho, jota en ollut milloinkaan nähnyt; kaikissa oli kukkia, kussakin osastossa omaa erikoista väriä, nekin matalia ja maassa lepääviä tehden aluesuunnitelman helposti havaittavaksi. Tämä oivallinen näköala, josta nautin auringon paistaessa täydeltä terältä, otti katseeni kerrassaan vangiksensa, mutta tuskin tiesin, mihin jalkani astuin, sillä kiertelevät tiet oli mitä soreimmin peitetty sinisellä hiekalla, joka näytti kuvastelevan maahan tummaa taivasta tai taivasta vedessä. Niin minä astelin, katse maahan luotuna, jonkin aikaa oppaani vierellä, kunnes vihdoin havaitsin, että tämän sarka- ja kukkaspiirin keskellä oli laaja kehä sypressejä tai poppelinsukuisia puita, joiden lomitse ei voinut nähdä, koska alimmat oksat näyttivät versovan maasta. Minua suorastaan lähimmälle tielle pakottamatta oppaani kuitenkin kohta ohjasi minut kohti tuota keskustaa, ja kuinka hämmästyinkään, kun korkeiden puiden piiriin astuttuani näin edessäni sorean puistorakennuksen pylväskäytävän, joka näytti olevan toisiltakin tahoilta samoin saavutettavissa ja ihailtavissa. Mutta vielä enemmän kuin tämä rakennustaiteen mestariteos ihastutti minua se taivaallinen soitanto, joka rakennuksesta kaikui. Toisinaan luulin kuulevani luutun, toisinaan harpun, toisinaan kitaran äänen, toisinaan vielä jonkinlaista helinää, joka ei ollut minkään tässä mainitsemani soittimen mukainen. Portti, jota kohti kävelimme, avautui heti vanhuksen sitä kevyesti koskettaessa; mutta kuinka hämmästynyt Olinkaan, kun ulos astuva portinvartijatar täydellisesti muistutti sitä somaa tyttöä, joka oli unessa sormieni varassa karkeloinut. Hän tervehti minua, ikäänkuin olisimme olleet tuttavat, ja pyysi astumaan sisään. Vanhus jäi ulkopuolelle, ja minä kuljin opastajattareni keralla holvikattoista ja kauniisti koristeltua lyhyttä käytävää keskisaliin, jonka ihana, kirkkomainen korkeus sisäänastuessani herätti minussa mielenkiintoa ja ihmettelyä. Katseeni ei kumminkaan voinut kauan siinä viipyä, sillä sitä houkutteli puoleensa viehättävämpi näytelmä. Suoraan kupolin alla istui matolla kolme naishenkilöä kukin kulmallansa, puettuina eri väreihin, yksi punaiseen, toinen keltaiseen ja kolmas viheriään; istuimet olivat kultaiset ja matto täydellinen kukkalava. Heidän käsivarsiensa varassa lepäsivät ne kolme soitinta, joiden äänet olin kyennyt ulkoa erottamaan; he näet olivat keskeyttäneet soittonsa, minun saapumiseni häiritseminä. — »Olkaa terve tultuanne!» virkkoi keskimmäinen, nimittäin se, joka istui päin ovea, punaisessa puvussa ja harppu vieressään. »Istuutukaa Alerten luo kuuntelemaan, jos soitanto teitä miellyttää.» Nyt vasta huomasin taempana poikittain melkoisen pitkän rahin, jolla lepäsi mandoliini. Soma tyttö otti sen, istuutui ja veti minut viereensä. Nyt minä silmäilin oikealla puolellani olevaa toista naishenkilöä; hän oli keltaisessa puvussa ja piteli kitaraa, ja jos tuo harpunsoittajatar oli kookas, ylväspiirteinen ja käytökseltään majesteetiilinen, niin kitaransoittajan olemuksen voi helposti havaita viehkeäksi, hilpeäksi. Hän oli solakka, vaalea kaunotar, edellistä sitävastoin kaunistivat tummanruskeat hiukset. Heidän soitantonsa vaihtelevaisuus ja yhteensointuvaisuus ei voinut minua pidättää katselemasta kolmattakin, viheriäpukuista kaunotarta, jonka luutunsoitto tuntui minusta tavallaan liikuttavalta ja samalla omituiselta. Hän näytti eniten minua tarkkaavan ja osoittavan soittonsa minulle, mutta hänestä en voinut saada selvyyttä, sillä hän tuntui minusta milloin hempeältä, milloin oudolta, toisinaan avomieliseltä, toisinaan itsepäiseltä, aina sen mukaan, miten hän muutti ilmeitänsä ja soittoansa. Toisinaan hän näytti tahtovan minua liikuttaa, toisinaan kiusoitella. Mutta paneutuipa hän millaiseksi tahansa, vähät hän minusta kostui, sillä pieni naapurini, jonka vieressä istuin, kyynäspää kyynäspäätä vasten, oli kerrassaan ottanut minut valtoihinsa, ja kun selvästi tunsin nuo kolme naishenkilöä unennäköni keijukaisiksi ja heidän pukujensa värit omenain väreiksi, niin käsitin hyvin, ettei minulla ollut mitään syytä heitä pidättää. Somaan pienoiseen olisin mieluummin käynyt käsiksi, ellei hänen unessa minulle suomansa isku olisi ollut liiankin vereksenä mielessäni. Hän pysytteli mandoliineinensa toistaiseksi ihan rauhallisena, mutta kun hänen valtijattarensa olivat soittonsa lopettaneet, he käskivät hänen esittää muutamia hupaisia kappaleita. Tuskin ehdittyänsä varsin kiihdyttävästi helkytellä joitakin tanssisävelmiä hän hypähti seisaalleen; minä tein samoin. Hän soitti ja tanssi; minä viehätyin seuraamaan hänen askeliansa, ja niin me esitimme jonkinlaisen pienen baletin, johon naiset näyttivät olevan tyytyväiset, koska kohta meidän lopetettuamme käskivät neitosen virkistää minua tarjoamalla jotakin hyvää, kunnes ehtisi tulla iltasen aika. Minä puolestani olin unohtanut, että maailmassa oli vielä jotain muutakin kuin tämä paratiisi. Alerte vei minut heti takaisin käytävään, jonka kautta olimme tulleet. Sen kupeella oli kaksi hyvinvarustettua huonetta; toisessa, jossa hän itse asui, hän tarjoili minulle oransseja, viikunoita, persikoita ja viinirypäleitä, ja minä nautin erittäin halukkaasti sekä vieraiden maiden että vasta tulevien kuukausien hedelmiä. Makeisia oli yltä kyllin; lisäksi hän täytti hiotun kristallimaljan kuohuvalla viinillä, mutta minä en kaivannut juomista, koska olin riittävästi itseäni virkistänyt hedelmillä. — »Nyt leikimme», sanoi hän ja vei minut toiseen huoneeseen. Se oli joulumarkkinain näköinen; mutta niin kallisarvoisia ja hienoja esineitä ei ole joulumarkkinain kojussa milloinkaan nähty. Siinä oli kaikenlaisia nukkia, nukenvaatteita ja nukenkalustoja; keittiöitä, asuinhuoneita ja myymälöitä ja yksityisiä leluja loppumattomiin. Hän kuljetti minua ohi kaikkien lasikaappien, joissa näitä taitehikkaita teoksia säilytettiin. Ensimmäiset kaapit hän kuitenkin kohta jälleen sulki sanoen: »Tämä ei ole ollenkaan teitä varten, sen tiedän hyvin. Mutta tästä», jatkoi hän, »voisimme löytää rakennustarpeita, muureja ja torneja, taloja, palatseja ja kirkkoja sommitellaksemme suuren kaupungin. Se ei kumminkaan minua huvita; ryhdytään johonkin muuhun, mikä miellyttää teitä samoinkuin minuakin.» — Sitten hän toi esiin muutamia laatikoita, joissa oli pienikokoista sotaväkeä päälletysten ladottuna, ja minun täytyi heti tunnustaa, etten ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista. Hän ei suonut minulle tilaisuutta niitä yksityiskohtaisesti tarkastella, vaan otti yhden laatikon kainaloonsa, ja minä otin haltuuni toisen. »Mennään kultaiselle sillalle», sanoi hän, »siellä käy parhaiten sotamiehillä leikkiminen: peitset heti osoittavat, miten armeijat tulee sijoittaa toisiansa vastaan.» Nyt me olimme saapuneet kultaiselle, keinuvalle pohjalle; minä kuulin allani veden solisevan ja kalojen polskahtelevan polvistuessani järjestämään rivejäni. Ne olivat pelkkää ratsuväkeä, kuten nyt huomasin. Vastustajani kehuskeli, että hänellä oli amatsonien kuningatar naisarmeijansa johtajana; minun puoleltani taas löytyi Akhilleus ja erittäin uljas kreikkalainen ratsumiesjoukko. Armeijat seisoivat siinä vastatusten, ja mitään kauniimpaa ei voinut toivoa näkevänsä. Ne eivät suinkaan olleet litteitä lyijyratsastajia, kuten meidän leikkisotilaamme, vaan sekä mies että ratsu olivat täyteläisen ruumiikkaat ja mitä hienointa työtä; oli myös vaikea käsittää, kuinka ne pysyivät tasapainossa, vaikka seisoivat siltänsä, jalkatasannetta vailla.

Me olimme nyt, kumpikin puolestansa varsin tyytyväisenä, tarkastaneet joukkomme, kun hän ilmoitti käyvänsä hyökkäämään. Laatikoistamme oli löytynyt ammuksiakin: muutamat rasiat olivat täynnä pieniä, hyvin kiilloitettuja agaattipallosia. Niitä käyttäen meidän piti taistella toisiamme vastaan joltisenkin välimatkan päästä, mutta sopimuksen mukaan kuitenkin niin, ettei saanut heittää kiivaammin kuin väkemme kumoutuminen vaati, sillä vauriota ei pitänyt aiheuttaa kenellekään. Nyt alkoi molemminpuolinen pommitus, ja toistaiseksi sen vaikutus oli meitä kumpaakin tyydyttävä. Mutta kun vastustajani sitten huomasi minun tähtäävän paremmin ja voivan lopulta saada voitonkin, joka riippui pystyynjääneiden määrästä, hän astui lähemmäksi, ja hänen tyttömäinen heittelynsä johtikin toivottuun tulokseen. Hän kumosi suuren määrän parhaita joukkojani, ja mitä ankarampia vastalauseita minä esitin, sitä innokkaammin hän heitteli. Lopulta tuo minua suututti, ja minä selitin ryhtyväni menettelemään samoin. Niinpä tosiaankin astuin lähemmäksi, vieläpä heittelin harmistuneena paljoa kiivaammin, joten ei kestänyt kauan, ennenkuin pari hänen pientä naiskentauriansa särkyi säpäleiksi. Hän ei innoissaan sitä heti huomannut, mutta minä seisoin jähmettyneenä, kun murskautuneet kuviot jälleen itsestään eheytyivät, amatsoni ja ratsu muuttuivat jälleen kokonaisuudeksi ja samalla täysin eläviksi, lähtivät täyttä karkua kultaiselta sillalta lehmusten alle ja sinne tänne ajaa nelistäen vihdoin, en tiedä miten, hävisivät muurin puolelle. Kaunis vastustajattareni oli tuskin ehtinyt tuon havaita, kun jo puhkesi äänekkäästi itkemään ja valittamaan ja huutaen ilmoitti minun tuottaneen hänelle korvaamattoman vahingon, paljoa suuremman kuin sanoa osasi. Mutta minä, joka olin jo kiukuissani, iloitsin siitä, että sain tehdä hänelle pahaa, ja heitin vielä pari jäljelläolevaa agaattikuulaani silmittömästi ja huimasti hänen joukkoihinsa. Onnettomuudeksi osuin kuningattareen, joka tähän saakka oli säännöllisessä pelissämme ollut vaaran ulkopuolella. Kuningatar särkyi pirstoiksi, ja hänen lähimmät ajutanttinsakin murskautuivat, mutta nopeasti he jälleen ehjentyivät ja lähtivät karkuun samoinkuin edellisetkin, ajaa nelistelivät sangen iloisesti lehmusten ympärillä ja hävisivät muurin puolelle.

Vastustajattareni torui ja sätti; mutta minä, kerran vauhtiin päästyäni, kumarruin ottamaan muutamia agaattipallosia, jotka kierivät kultaisten peitsien ympärillä. Sydämystyneenä tahdoin tuhota hänen koko armeijansa. Hän puolestaan ei ollut laiska, hyökkäsi minua kohti ja löi minua korvalle, niin että pääni humisi. Minä, joka olin aina kuullut, että tytön antama korvapuusti kysyy häikäilemätöntä suudelmaa, kävin kiinni hänen korviinsa ja suutelin häntä kerran toisensa jälkeen. Mutta hänpä kiljaisi niin vihlovasti, että itsekin säikähdin; minä laskin hänet menemään, ja se oli minulle onneksi, sillä samana hetkenä en tiennyt, miten minun kävi. Pohja allani alkoi huojua ja ratista; minä havaitsin kohta ristikkojen alkavan jälleen liikkua, mutta minulla ei ollut aikaa harkita enkä saanut jalansijaa päästäkseni pakenemaan. Minä pelkäsin joka hetki joutuvani seivästetyksi, sillä kohoavat pertuskat ja peitset leikkoivat jo vaatteeni rikki; sanalla sanoen: minä en tiedä, miten minun kävikään, minä en kuullut enkä nähnyt ja toivuin huumauksestani ja säikähdyksestäni erään lehmuksen juurella, jonne pystyyn kimpoava ristikko oli minut heittänyt. Herätessäni heräsi ilkeytenikin, joka vielä ankarasti lisääntyi, kun kuulin, miten toisella rannalla pilkkaili ja nauroi minun vastustajattareni, joka lienee tullut toisella puolella maihin hieman leppoisammin kuin minä. Senvuoksi minä hypähdin seisaalleni, ja kun näin ympärilläni hajallaan pienen armeijan ja sen johtajan Akhilleun, jotka kaikki nouseva ristikko oli minun kerallani heittänyt tälle puolelle, minä sieppasin sankarin käteeni ja sinkosin hänet puun kylkeen. Hänen ennalleen korjautumisensa miellytti minua nyt sitäkin enemmän, kun katselin vahingoniloisena maailman sominta näkyä, ja minä olin jo aikeissa lähettää kaikki kreikkalaiset samaa tietä, kun yht’äkkiä suihkusi kihiseviä vesiä joka puolelta, kivistä ja muureista, maasta ja oksista, piesten minua joka suunnalta, mihin yritinkin kääntyä. Ohut pukuni oli lyhyessä ajassa läpimärkä; repaleina se oli jo ennestään, ja minä tempasin sen aikailematta yltäni. Jalkineet minä heitin pois ja niin verhon toisensa jälkeen; tuntuipa minusta lämpöisenä päivänä vihdoin erittäin miellyttävältäkin sellainen suihkukylpy. Aivan alastomana minä sitten astelin arvokkaasti näiden tervetulleiden suihkujen keskellä ja ajattelin saavani kauankin nauttia hyvästä olostani. Vihani jäähtyi, ja minä toivoin vain pääseväni sovintoon pienen vastustajani kanssa. Mutta samassa suihkut taukosivat, ja minä seisoin nyt kosteana läpimärällä tanterella. Vanha mies, joka äkkiarvaamatta ilmestyi luokseni, ei suinkaan ollut tervetullut; minä olisin halunnut ainakin verhoutua, kun piiloutuminen ei käynyt päinsä. Häpeäntunne, vilunväreet, yritykset saada itseäni jotenkin verhotuksi saivat minut näyttämään ylen surkuteltavalta olennolta, ja vanhus käytti hetkeä hyväksensä lausuakseen minulle mitä ankarimpia moitteita. »Mikäpä minua estää», huudahti hän, »ottamasta yhtä noista viheriöistä nuorista ja koettelemasta sitä ainakin selkäänne, ellei kaulaanne!» Tämän uhkauksen minä panin kovin pahakseni. — Varokaa, huudahdin minä, varokaa sellaisia sanoja, vieläpä sellaisia ajatuksiakin, sillä muuten olette te ja valtijattarenne hukassa! — »Kuka sitten oletkaan», kysyi hän uhmaten, »kun uskallat noin puhua?» — Jumalien suosikki, josta riippuu, löytävätkö nuo naishenkilöt itsellensä arvokkaat puolisot ja pääsevätkö elämään onnellista elämää, vai tahtooko hän antaa heidän nääntyä ja vanhentua tenholuostarissaan, vastasin minä. — Vanhus astui muutamia askelia taaksepäin. »Kuka on sinulle tuon ilmoittanut?» kysyi hän ihmeissään.'— Kolme omenaa, sanoin minä, kolme jalokiveä. — »Ja mitä vaadit palkaksesi?» huudahti hän. — Ennen kaikkea tuon pienen olennon, joka on minut saattanut tähän noiduttuun tilaan, vastasin minä. — Vanhus heittäytyi pitkäkseen eteeni vielä kosteata ja liejuista maata karttelematta; sitten hän nousi, aivan kastumattomana, tarttui ystävällisesti käteeni, vei minut jälleen saliin, puki nopeasti vaatteet ylleni, ja kohta olin taas sunnuntaisessa asussani ja tukka käherrettynä kuten saapuessanikin. - Portinvartija ei virkkanut enää sanaakaan, mutta ennenkuin laski minut kynnyksen yli, hän pysähdytti minut ja osoitti minulle muutamia esineitä tien toisella puolella olevan muurin kupeella samalla viitaten taaksensa porttiin. Minä ymmärsin hyvin mitä hän tarkoitti: hän näet kehoitti minua painamaan mieleeni nuo esineet, jotta sitä varmemmin jälleen löytäisin portin, joka huomaamattani sulkeutui takanani. Minä otin nyt tarkoin huomiooni mitä edessäni näkyi. Korkean muurin yli ojentuivat ikivanhojen pähkinäpuiden oksat osaksi peittäen sen yläreunan. Oksat ulottuivat kiviseen laattaan asti, jonka koristellun kehyksen tosin voin erottaa voimatta kumminkaan lukea mitä tauluun oli kirjoitettu. Se lepäsi olkakiven varassa eräässä komerossa, jossa taitehikkaasti sommiteltu suihkukaivo valoi vettä maljasta toiseen ja lopulta suureen altaaseen, joka muodosti pienen lammentapaisen upoten maahan. Suihkukaivo, taulu kirjoituksineen, pähkinäpuut, kaikki tuo oli siinä päälletysten: minä ajattelin sen maalata sellaisena kuin sen olin nähnyt.

Voi helposti arvata, kuinka vietin sen illan ja useita seuraavia päiviä ja kuinka usein toistelin itsekseni näitä tarinoita, joita tuskin itsekään voin uskoa. Niin pian kuin suinkin kävi päinsä, lähdin jälleen kehnon muurin luo ainakin verestääkseni noiden merkkien muistoa ja katsellakseni koreata pientä porttia. Mutta kovinpa hämmästyin, kun huomasin, että kaikki oli muuttunut. Pähkinäpuut tosin ojentelivat oksiansa muurin yli, mutta eivät kasvaneet välittömästi vierekkäin. Muuriin oli myös upotettu taulu, mutta se oli puiden luota kaukana oikealla, vailla koristeita ja varustettuna kirjoituksella, joka oli luettavissa. Kaukana vasemmalla on komero suihkukaivoineen, mutta sitä ei voi ollenkaan verrata minun näkemääni,. joten minun melkein on pakko uskoa, että toinen seikkailuni on ollut unta samoinkuin ensimmäinenkin; portista näet ei löydy jälkeäkään. Ainoa minua lohduttava seikka on se huomio, että nuo kolme esinettä näyttävät alinomaa siirtyvän paikoiltansa; useampia kertoja niillä main käytyäni luulen näet havainneeni, että pähkinäpuut siirtyvät hieman lähemmäksi toisiansa ja että taulu ja suihkukaivo samoin toisiansa lähenevät. Kun kaikki jälleen sattuu kohdatusten, porttikin todennäköisesti jälleen ilmaantuu, ja minä teen voitavani päästäkseni seikkailua jatkamaan. En tiedä sanoa, voinko teille kertoa mitä tuonnempana tapahtuu, vai kielletäänkö minua nimenomaan sitä tekemästä.

* * * * *

Tämä satu, jonka todenmukaisuudesta leikkikumppanini kiihkeästi pyrkivät vakuuttautumaan, saavutti suurta suosiota. He kävivät, kukin yksinään, minulle tai muille asiasta mitään hiiskumatta, mainitsemassani paikassa ja löysivät pähkinäpuut, taulun ja suihkukaivon, jotka kumminkin olivat aina etäällä toisistaan, kuten he lopulta tunnustivat, koska sillä iällä ei helposti voida salaisuutta säilyttää. Mutta silloinpa vasta kiista syntyikin. Joku vakuutti, etteivät esineet paikaltansa liikahtaneet, vaan pysyivät aina yhtä etäällä toisistansa. Toinen väitti niiden liikkuvan, mutta etääntyvän toisistansa. Kolmas oli samaa mieltä kuin viimeksimainittu, mikäli väitti hänkin esineiden liikkuvan, mutta hänestä pähkinäpuut, taulu ja suihkukaivo näyttivät päinvastoin toisiansa lähenevän. Neljäs ilmoitti nähneensä vieläkin ihmeellisempää: pähkinäpuut tosin olivat olleet keskellä, mutta taulu ja suihkukaivo olivat minun näkemääni verraten vaihtaneet paikkaansa. Mitä tulee porttia ilmaiseviin merkkeihin, olivat mielipiteet yhtä eriäväiset. Niin he antoivat minulle varhaisen esimerkin siitä, kuinka ihmiset voivat muodostaa ihan yksinkertaisista ja helposti käsitettävistä asioista mitä vastakkaisimpia mielipiteitä ja puolustaa niitä. Kun minä itsepintaisesti kieltäydyin tarinaani jatkamasta, pyydettiin minua useasti toistamaan tätä ensimmäistä osaa. Minä varoin seikkoja paljoakaan muuttamasta, ja kertomukseni yhdenmukaisuus muutti kuulijaini mielissä sadun todeksi.