Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Muuten minä olin haluton valhetteluun ja teeskentelyyn enkä ollut yleensä suinkaan kevytmielinen; pikemminkin osoittautui se sisäinen vakavuus, jonka kannalta minä jo varhain maailmaa katselin, ulkoisessakin olemuksessani, ja minua moitittiin usein ystävällisesti, usein myös pilkallisesti eräänlaisesta arvokkuudesta, jonka uskalsin omaksua. Jos näet minulta ei puuttunutkaan hyviä, valittuja ystäviä, muodostimme me kuitenkin aina vähemmistön verrattuina niihin, jotka mielihyvikseen meitä karkean ilkivaltaisesti ahdistelivat usein sangen kovakouraisesti herättäen meidät niistä tarumaisista, itsekylläisistä unelmista, joihin me, minä keksijänä ja leikkitoverini osanottajina, liiankin mielellämme uppouduimme. Nyt me taas havaitsimme, ettei ollut niinkään syytä antautua hempeyteen ja haaveellisiin huvitteluihin, vaan pikemmin ryhtyä itseänsä karkaisemaan voidakseen joko sietää välttämätöntä pahaa tai käydä sitä vastustamaan.

Niihin harjoituksiin, joiden avulla minä kehittelin itsessäni stoalaisuutta, niin vakavasti kuin poika sen voi tehdä, kuului myöskin ruumiillisten kärsimysten sietäminen. Opettajamme kohtelivat meitä usein sangen epäystävällisesti ja taitamattomasti käyttäen lyöntejä ja tyrkkimistä, joita sietämään me itsemme karkaisimme sitäkin suuremmalla syyllä, kun vastarinta tai takaisinanto oli mitä ankarimmin kielletty. Erittäin monet nuoruusajan leikit johtuvat kilvoittelusta sellaisessa sietämisessä, esim. kun pojat takovat kahdella sormella tai koko kädellä toistensa jäsenet tunnottomiksi tai kestävät eräistä leikeistä koituvat iskut mahdollisimman tyynesti, kun he painittaessa tai tapeltaessa eivät anna jo puolittain voitetun nipistysten itseänsä hämmentää, kun jätetään huomiotta kiusoitellen aiheutettu kipu, vieläpä suhtaudutaan nipistelyyn ja kutkutteluun, jolla nuoret henkilöt uutterasti toisiansa koettelevat, ihan välinpitämättömästi. Siten hankkii itselleen suuren edun, jota toiset eivät hevin kykene meiltä riistämään.

Kun sitten ryhdyin harjoittamaan tuollaista kärsimysten uhmaamista ikäänkuin ammattimaisesti, niin toiset alkoivat minua ahdistella yhä enemmän, ja koska pahanilkinen julmuus ei tunne mitään rajoja, osasi se sittenkin ahdistaa minut pois rajojeni sisäpuolelta. Kerron tässä erään tapauksen monien joukosta. Opettaja ei ollut saapunut eräälle tunnille. Ollessamme kaikin koolla me lapset käyttäydyimme varsin siivosti, mutta kun minun suosijani, riittävän kauan odotettuaan, lähtivät pois ja minä jäin yksin kolmen minulle karsasmielisen kumppanin seuraan, niin he ajattelivat minua kiusata, saattaa häpeämään ja pakenemaan. He jättivät minut hetkiseksi huoneeseen ja palasivat vähän päästä, kädessään raipat, jotka he olivat itsellensä hankkineet repimällä hajalle luudan. Minä huomasin heidän tarkoituksensa, ja koska luulin tunnin olevan kohta lopussa, päätin muitta mutkitta olla tekemättä vastarintaa, kunnes kello löisi. He alkoivat nyt armottomasti vitsoa sääriäni ja pohkeitani. Minä en liikahtanutkaan, mutta tunsin pian, että olin erehtynyt laskuissani ja että sellainen kipu melkoisesti venyttää minuutteja. Mitä kauemmin sitä siedin, sitä ankarammaksi kasvoi kiukkuni, ja kellon ensimmäisen lyönnin helähtäessä minä hyökkäsin vähimmän aavistavan kimppuun, kävin käsiksi hänen niskahaiveniinsa ja kaadoin hänet maahan laskien polveni hänen selkänsä puristimeksi; toisen, nuoremman ja heikomman, joka kävi takaapäin minua ahdistamaan, puristin kainalooni niin lujasti, että hän oli tukehtua. Nyt oli vielä jäljellä viimeinen eikä suinkaan heikoin, ja minulla oli puolustusneuvona vain vasen käteni; mutta minä tartuin hänen nuttuunsa, ja kun samassa käännähdin taitavasti, hän sitävastoin hätäisesti, niin sain hänet kumoon, kasvot päin permantoa. He purivat, raapivat ja potkivat minkä voivat; mutta minulla oli vain kosto mielessäni ja jäsenissäni. Edullisessa asemassa ollen minä paukutin useaan kertaan heidän päitänsä yhteen. Lopulta he päästivät hirmuisen hätähuudon, ja pian oli koko talonväki ympärillämme. Sinne tänne sirotellut raipat, ja sääreni, joista riisuin sukat, todistivat kohta hyväkseni. Rankaisemisoikeus pidätettiin ja minut päästettiin lähtemään pois; mutta minä selitin, että tulisin toisella kertaa pienimmänkin loukkauksen sattuessa raapimaan kiusaajaltani silmät tai repimään korvat, vieläpä kenties hänet kerrassaan kuristamaankin.

Vaikka tämä tapahtuma, kuten lapsuusiällä yleensäkin käy, pian unohdettiin, jopa sille naurettiinkin, oli siitä kuitenkin seurauksena, että nämä yhteiset opetustunnit harvenivat ja vihdoin kerrassaan loppuivatkin. Minun siis oli jälleen, kuten ennenkin, pysyteltävä enemmän kotosalla, missä vain vuotta nuorempi sisareni Cornelia oli yhä uskollisemmin miellyttävänä seuralaisenani.

Ennenkuin tämän asian jätän, tahdon kuitenkin vielä esittää muutamia kertomuksia siitä, kuinka paljon epämieluisaa jouduin kokemaan kumppanieni seurassa; sillä juuri siinähän suhteessa tällaiset siveellisiä asioita koskevat tiedonannot ovat opettavaisia, että ihminen saa niistä kuulla, kuinka toisten on käynyt ja mitä hänen itsensäkin sopii elämältä odottaa, ja että hänen, sattuipa mitä hyvänsä, on ajateltava sen tapahtuvan hänelle ihmisenä eikä erikoisen onnellisena tai onnettomana olentona. Ellei sellaisesta tiedosta koidukaan paljon pahan lievennystä, on se kuitenkin erittäin edullinen sikäli, että opimme olotiloihin sopeutumaan, niitä sietämään, jopa vallitsemaankin.

Eräs toinenkin yleinen huomautus on tässä paikallansa, nimittäin se, että sivistyneiden säätyluokkien lasten kasvuiällä ilmenee erittäin ankara ristiriita, kun näet vanhemmat ja opettajat kehoittavat ja ohjaavat heitä käyttäytymään hillitysti, ymmärtäväisesti, jopa järkevästikin, olemaan tekemättä kenellekään pahaa ilkeydestä tai ylimielisyydestä ja tukahduttamaan kaikki kehittymään pyrkivät vihattavat taipumukset; mutta että nuoret olennot, näissä harjoituksissa askarrellessaan, joutuvat kokemaan toisten taholta juuri sitä, mitä heissä itsessään moititaan ja mistä heitä ankarasti kielletään. Siten nämä olentoraukat joutuvat aivan surkeaan pinteeseen luonnontilan ja sivistyksen väliin ja muuttuvat, riippuen siitä, millaisia luonteita ovat, joko salavihaisiksi tahi väkivaltaisen kuohahteleviksi, kun ovat jonkin aikaa itseänsä hillinneet.

Väkivalta on pikemmin väkivallan avulla torjuttavissa; rakkauteen ja myötätuntoisuuteen taipuva lapsi sitävastoin osaa huonosti vastustaa pilkkaa ja pahaa tahtoa. Jos minä osasinkin verraten hyvin torjua toverieni väkivaltaisuuden, en kumminkaan kyennyt varjelemaan itseäni heidän pisto- ja parjauspuheiltansa, koska sellaisissa tapauksissa puolustautuva pakostakin aina häviää. Sentapaiset hyökkäykset, mikäli ne kiihdyttivät vihaan, torjuttiin niin ollen ruumiinvoimien avulla, tai herättivät ne minussa ihmeellisiä mietteitä, jotka eivät voineet jäädä vaille seurauksia. Muiden etujeni ohella kadehtivat pahansuovat sitäkin, että minua miellytti isoisäni virasta meidän perheellemme koituva asema; kun näet hän esiintyi ensimmäisenä vertaistensa joukossa, vaikutti tämä hänen omaisiinsakin melkoisesti. Kun siis kerran pillipiipari-oikeuden jälkeen näytin olevan hieman ylpeä siitä, että olin nähnyt isoisäni neuvosmiesten keskellä, askelman ylempänä kuin muut, keisarin kuvan alla ikäänkuin valtaistuimella, niin eräs poika virkkoi ivallisesti, että minun pitäisi muistaa, niinkuin riikinkukon jalkojansa, isäni isää, joka oli ollut ravintoloitsijana Weidenhofissa vaatimatta itselleen suinkaan valtaistuimia ja kruunuja. Minä vastasin, ettei tuo minua ollenkaan hävettänyt, koska kotikaupunkimme etevyys ja ilahduttavuus oli juuri siinä, että kaikki kansalaiset voivat pitää itseään toistensa arvoisina ja että kunkin oma toiminta saattoi olla hänelle eduksi ja kunniaksi. Minä sanoin vain pahoittelevani sitä, että tuo kelpo mies oli jo aikoja sitten kuollut; olin näet useasti kaipauksen tuntein häntä ajatellut, olin monesti katsellut hänen muotokuvaansa, vieläpä käynyt hänen haudallansakin ja iloinnut ainakin siitä, että voin lukea patsaaseen piirretyn kirjoituksen hänen olemassaolostansa, jolle olin kiitollisuudenvelassa omasta elämästäni. Eräs toinen pahansuopa, kaikkein ilkeämielisin, vei ensinmainitun syrjään ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, molempien samalla pilkallisesti minua silmäillessä. Sappeni alkoi jo kuohua, ja minä vaadin häntä puhumaan ääneen. »No, mitäpä tuosta», virkkoi ensinmainittu, »jos sen tietää tahdot: tämä tässä arvelee, että saat kauan käydä etsimässä, ennenkuin isoisäsi löydät». Minä uhkailin nyt entistä kiivaammin, elleivät ilmoittaisi asiaa selvemmin. He esittivät nyt sadun, jonka väittivät kuulleensa vanhemmiltansa: isäni muka oli erään ylhäisen miehen poika, ja tuo kelpo porvari oli suostunut olemaan julkisuudessa isän sijaisena. He kehtasivat esittää kaikenlaisia todisteitakin, esimerkiksi sen, että omaisuutemme oli yksinomaan isoäidin perua, että muut lähisukulaiset, jotka asustivat Friedbergissä ja muualla, olivat hekin varattomia, ja muita samanlaisia perusteita, joille voi antaa painavuutta yksin ilkeys. Minä kuuntelin rauhallisesti heidän jännittyneinä odottaessaan; he näet olivat valmiina pyrähtämään pakoon, jos minä näyttäisin aikovan käydä heidän tukkaansa käsiksi. Mutta minä vastasin ihan levollisesti, ettei minulla ollut mitään sitäkään vastaan. Elämä on niin kaunis, sanoin minä, että voi pitää ihan yhdentekevänä, kenelle siitä on kiitollisuudenvelassa, koska se loppujen lopuksi johtuu Jumalasta, jonka edessä olemme kaikin yhdenarvoiset. Kun eivät saaneet mitään aikaan, he tällä kertaa jättivät asian sikseen; me kävimme jälleen yhdessä leikkiin, joka lasten kesken pysyy aina koeteltuna sovintovälineenä.

Nuo ivalliset sanat olivat kuitenkin tartuttaneet minuun jonkinlaisen siveellisen sairauden, joka jäyti edelleen kaikessa hiljaisuudessa. Ei tuntunut olevan minulle ollenkaan vastenmielistä, vaikka olisinkin jonkun ylhäisen herran pojanpoika, vaikkapa tuo ei olisikaan tapahtunut lainmukaisessa järjestyksessä. Vainuni lähti seurailemaan jälkiä, mielikuvitukseni oli virinnyt, ja terävä-älyisyyteni oli saanut haasteen. Nyt aloin tutkia tovereitteni tiedonantoja, huomasin ja sommittelin uusia sen todennäköisyyttä puoltavia perusteita. Minä en ollut kuullut puhuttavan isoisästäni paljoakaan muuta kuin että vanhan rakennuksen vierashuoneessa olivat riippuneet hänen ja isoäitini kuvat, joita molempia säilytettiin rakennuksen uudistamisen jälkeen eräässä yliskamarissa. Isoäitini oli varmaan ollut erittäin kaunis nainen ja samanikäinen kuin miehensä. Muistinpa vielä a nähneeni hänen huoneessaan erään kauniin, tähdin ja kunniamerkein koristettuun univormuun puetun herran kuvan, joka oli hänen kuolemansa jälkeen kaikkimullistavan talonuudistuksen aikana monien muiden pienten esineiden keralla joutunut hukkaan. Sellaisia ja useita muita asioita minä sommittelin lapsenmielessäni yhteen harjoittaen siten sangen varhain sitä nykyaikaista runoilijakykyä, joka osaa voittaa koko sivistyneen maailman mielenkiinnon haaveellisesti yhdistelemällä inhimillisen elämän tärkeitä olotiloja.

Koska en kumminkaan rohjennut tuollaisia seikkaa kenellekään uskoa tai ryhtyä edes kautta rantain tiedustelemaan, olin salaa uutterassa puuhassa päästäkseni, jos mahdollista, hieman paremmin asiasta selville. Olin näet kuullut aivan varmasti väitettävän, että pojat ovat usein ilmeisesti isänsä tai isoisäinsä näköiset. Useat ystävät, muiden muassa varsinkin neuvos Schneider, lähenen ystävämme, olivat liikeyhteydessä kaikkien lähiseudun ruhtinaiden ja aatelisten kanssa, joita, sekä hallitsevia että perheen nuorempia jäseniä, asui melkoinen määrä Reinin ja Mainin varrella ja niiden välisellä alueella ja jotka toisinaan lahjoittivat kuvansa uskollisille asiamiehillensä erikoisen suosionsa merkiksi. Näitä kuvia, joita olin nuoruudesta saakka useasti seinillä nähnyt, minä nyt katselin entistä tarkkaavammin, tutkien, enkö keksisi isääni tai suorastaan itseäni muistuttavia piirteitä, mikä kumminkin onnistui niin usein, etten sen nojalla voinut päästä mihinkään varmuuteen. Toisinaan näet tuntuivat tämän henkilön silmät, toisinaan taas tuon nenä viittaavan jonkinlaiseen sukulaisuuteen. Siten nämä tuntomerkit kuljettivat minua petollisesti sinne tänne. Ja vaikka minun täytyikin myöhemmin pitää tuota syytöstä ihan perättömänä taruna, jäi sen aiheuttama vaikutelma kuitenkin jäljelle, ja minä en voinut olla aika ajoin kaikessa hiljaisuudessa tutkimatta ja tarkastelematta kaikkia noita korkeita herroja, joiden kuvat olivat erittäin selvinä mielessäni. Siinä määrin on totta, että kaikki se, mikä suo ihmisen itseluuloisuudelle sisäistä tukea, mairittelee hänen salaista turhamaisuuttansa, on hänelle siinä määrin hartaasti haluttua, ettei hän ollenkaan kysy itseltänsä, voiko se muuten jollakin tavoin koitua hänelle kunniaksi vai häpeäksi.

Tahtomatta kumminkaan punoa tähän vakavia, ehkäpä paheksuviakin mietteitä käännän mieluummin katseeni pois noista kauniista ajoista; sillä kukapa kykenisikään puhumaan asianmukaisen arvokkaasti lapsuusiän sisältörikkaudesta! Me silmällemme pieniä, edessämme astelevia olentoja välttämättä iloiten, jopa ihastellenkin, sillä enimmälti he lupaavat enemmän kuin täyttävät, ja näyttääpä siltä, kuin luonto olisi muiden meihin kohdistamiensa kujeiden ohella tässäkin kohden nimenomaisesti päättänyt pitää meitä pilkkanansa. Ensimmäiset elimet, jotka se maailmaan syntyville lapsille suo, ovat olennon lähimmän, välittömimmän olotilan mukaiset; se käyttelee niitä luontevasti ja vaatimattomasti, mitä taitavimmin lähimpiin tarkoituksiin. Lapsi sinänsä tarkasteltuna, kaltaistensa seurassa ja suhteissa, jotka ovat sen voimien mukaiset, näyttää niin älykkäältä, niin järkevältä, ettei parempaa voi ajatellakaan, ja samalla niin miellyttävältä, hilpeältä ja taitavalta, ettei tee mieli toivoa sitä enempää kehitettävän. Jos lapset kasvaisivat edelleen niinkuin näyttävät lupaavan, niin olisi olemassa pelkkiä neroja. Mutta kasvaminen ei ole yksinomaan kehittymistä; ne elimelliset eri järjestelmät, jotka ihmisen muodostavat, johtuvat toisistansa, seuraavat toisiansa, muuntuvat toisiksensa, sysäävät toisensa syrjään, vieläpä tuhoavatkin toisiansa, joten monista kyvyistä, monista voimanilmauksista jonkin ajan kuluttua on tuskin jälkeäkään enää havaittavissa. Vaikka inhimilliset luontumukset ylipäänsä noudattelevatkin määrättyä suuntaa, on parhaan ja kokeneimmankin tuntijan kaikesta huolimatta vaikea sitä varmasti ennakolta määritellä; jälkeenpäin sitävastoin voi havaita, mikä on viitannut johonkin tulevaisuuden tosiasiaan.