Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Tarkoitukseni ei siis suinkaan ole saattaa näissä ensimmäisissä kirjoissa kertomus nuoruuteni vaiheista lopulliseen päätökseen; päinvastoin: minä aion vielä tuonnempana ryhtyä edelleen punomaan montakin säiettä, joka on huomaamatta kulkenut läpi ensimmäistenkin vuosien. Mutta tässä minun on huomautettava, kuinka sotatapaukset vähitellen alkoivat yhä voimakkaammin vaikuttaa mieliimme ja elämäntapaamme.

Rauhallinen kansalainen on omituisessa suhteessa suuriin maailmantapahtumiin. Jo etäältä ne häntä kiihdyttävät ja huolestuttavat, ja hänen on mahdoton pidättyä arvostelemasta, osaaottamasta, vaikka ne eivät häntä koskisikaan. Luonteen tai ulkoisten vaikutteiden määräämänä hän nopeasti valitsee kantansa. Jos sellaiset ankarat kohtalot, sellaiset tärkeät muutokset siirtyvät lähemmäksi, niin hänelle jää monien ulkonaisten hankaluuksien lisäksi vielä tuo sisäinen vastenmielisyys, joka useimmiten enentää ja kärjistää onnettomuutta ja tuhoaa vielä mahdollisesti olemassaolevan hyvän. Silloin hän todellakin joutuu kärsimään ystävistään ja vihollisistaan, usein edellisistä enemmän kuin jälkimmäisistä, ja hän ei tiedä, miten varjelisi taipumustansa enempää kuin etujansakaan.

Vuosi 1757, jonka vielä vietimme täydellisen rauhan vallitessa kaupungissamme, elettiin kuitenkin ankaroita mielenliikutuksia kokien. Rikkaampi tapauksista ei liene ollut mikään muu vuosi. Voitot, suurtyöt, onnettomuustapaukset, korvaukset seurasivat toisiansa, kietoutuivat toisiinsa ja näyttivät toisiansa vastaavan; mutta aina väikkyi Fredrikin hahmo, hänen nimensä, hänen maineensa piankin jälleen ylinnä. Hänen ihailijainsa innostus kasvoi yhä suuremmaksi ja vilkkaammaksi, hänen vihollistensa kauna yhä katkerammaksi, ja perheitäkin rikkova mielipiteiden vastakkaisuus vaikutti osaltansa siihen suuntaan, että muutenkin jo monella muotoa toisistansa erotetut kansalaiset eristäytyivät vieläkin enemmän. Frankfurtin-laisessa kaupungissa, missä kolme uskontunnustusta jakaa asukkaat kolmeen eri ryhmään, missä vain harvat miehet, hallitsevatkaan, voivat päästä asiain peräsimeen, täytyy olla useita varakkaita ja oppineita, jotka vetäytyvät omaan piiriinsä luoden itselleen opintojen ja harrastelujen nojalla oman suljetun olokehänsä. Sellaisista henkilöistä täytyy puhua nyt ja tuonnempana, jos halutaan kuvata senaikaisen Frankfurtin porvarin ominaista laatua.

Matkoiltaan palattuansa oli isäni omaa mielenlaatuansa noudattaen ja tullakseen kaupungin palvelukseen kelpoisaksi päättänyt ottaa jonkin alemman viran ja hoitaa sitä palkatta, jos se hänelle tarjottaisiin palloarpaa käyttämättä. Hän uskoi mielenlaatunsa ja sen käsityksen nojalla, mikä hänellä itsestään oli, hyvän tahtonsa tietäen ansaitsevansa sellaisen kunnianosoituksen, joka tosin ei ollut enempää lain kuin tavankaan mukainen. Kun hänen anomuksensa hylättiin, hän niin ollen joutui kiukun ja harmin valtaan, vannoi olevansa milloinkaan ottamatta vastaan mitään virkaa ja hankki itselleen, sen mahdottomaksi tehdäkseen, keisarillisen neuvoksen arvonimen, joka oli kaupungintuomarin ja vanhimpain neuvosmiesten erikoisena kunnianimenä. Siten hän koroitti itsensä ylimpien tasoon eikä voinut enää alkaa alhaalta. Sama vaikutin johti hänet myös kosimaan kaupungintuomarin vanhinta tytärtä, joten hän silläkin tavoin tuli neuvostosta pois suljetuksi. Hän kuului nyt hiljaisuudessa eläjiin, jotka eivät milloinkaan muodosta yhteisöä. He ovat yhtä eristetyt toisiinsa kuin kokonaisuuteenkin nähden ja sitä enemmän, kun sellaisessa erinnäisyydessä luonteen omituisuudet kehittyvät yhä jyrkemmiksi. Isäni lienee matkoillaan ja näkemässään vapaassa maailmassa muodostanut itselleen käsityksen elämäntavasta, joka oli hienompi ja vapaamielisempi kuin hänen kansalaistensa keskuudessa yleensä vallitseva. Edeltäjiä ja kaltaisiansa hänellä tosin oli.

Von Uffenbachin nimi on tunnettu. Eräs neuvosmies von Uffenbach eleli silloin arvossapidettynä. Hän oli käynyt Italiassa, harrasteli varsinkin musiikkia lauleli miellyttävällä tenoriäänellänsä, ja koska hän oli tuonut mukanansa kauniin kokoelman nuotteja, järjestettiin hänen luonansa konsertteja ja oratorioesityksiä. Sitä seikkaa, että hän itsekin lauloi ja osoitti soittoniekoille suosiota, ei pidetty aivan hänen arvonsa mukaisena, ja kutsutut vieraat sekä muutkin maanmiehet pitivät oikeutenansa esittää sen johdosta monia hupaisia huomautuksia.

Vielä muistan erään paroni von Häckelin, rikkaan aatelismiehen, joka naimisissa ollen mutta lapsettomana asui eräässä kauniissa talossa Antoniusgassen varrella, varustettuna kaikilla säädynmukaiseen elämään kuuluvilla hyvyyksillä. Hänellä oli hyviä maalauksiakin, vaskipiirroksia, muinaisesineitä ja paljon muuta kokoilijain ja harrastelijain huostaan virtaavaa. Aika ajoin hän kutsui kaupungin arvohenkilöt päivällisille ja harjoitti hyväntekeväisyyttä omalla varovalla tavallansa, nimittäin siten, että vaatetti talossaan köyhiä, mutta pidätti luonansa heidän vanhat riekaleensa ja antoi heille jokaviikkoisen almun vain sillä ehdolla, että he tulivat hänen luoksensa noihin lahjoitettuihin vaatteisiin puettuina, aina puhtaina ja hyvässä kunnossa. Hän on nyt vain hämärästi muistissani ystävällisenä, sivistyneenä miehenä, mutta sitä selvemmin muistan hänen kuolinpesänsä huutokaupan, jossa olin mukana alusta loppuun asti osaksi isäni käskystä, osaksi omasta halustani ostaen useita esineitä, jotka ovat vielä nytkin kokoelmissani.

Aikaisemmin ja minun tuskin silmin näkemänä herätti Johann Michael von Loen kirjallisessa maailmassa sekä Frankfurtissa melkoista huomiota. Hän ei ollut syntyjään frankfurtilaisia, oli asettunut sinne asumaan ja oli naimisissa isoäitini Textorin erään sisaren kanssa, jonka oma sukunimi oli Lindheimer. Hovi- ja valtioelämään perehtyneenä ja uudistetusta aatelista iloiten hän saavutti mainetta rohkenemalla sekaantua niihin erilaisiin liikkeisiin, joita ilmeni kirkon ja valtion piirissä. Hän kirjoitti »Rivieran kreivin», didaktisen romaanin, jonka sisällys käy ilmi nimen jatkosta: »eli kunniallinen mies hovissa». Tämä kirja sai hyvän vastaanoton, koska se vaati hoveiltakin, jotka muuten ovat vain älyn tyyssijoja, myös siveyttä, ja niin tuotti hänen teoksensa hänelle suosiota ja mainetta. Erään toisen teoksen piti koitua hänelle sitä vaarallisemmaksi. Hän kirjoitti kirjan »Ainoa oikea uskonto», jonka tarkoituksena oli edistää suvaitsevaisuutta, erittäinkin luterilaisten ja kalvinilaisten kesken. Sen johdosta hän joutui kiistaan teologien kanssa; varsinkin giesseniläinen tri Brenner kirjoitti häntä vastaan. Von Loen vastasi; kiista muuttui kiivaaksi ja henkilöihin kohdistuvaksi, ja siitä johtuvat ikävyydet saivat tekijän ottamaan vastaan Lingenin hallituspresidentin viran, jonka hänelle tarjosi Fredrik toinen luullen tuntevansa hänet valistuneeksi ja Ranskassa jo paljoa pitemmälle kehittyneitä uudistuksia suosivaksi ennakkoluulottomaksi mieheksi. Hänen entiset maanmiehensä, joiden luota hän oli hieman pahoilla mielin poistunut, väittivät, ettei hän ollut tyytyväinen uusilla olosijoillansa, koska Lingenin-lainen paikkakunta ei suinkaan ole Frankfurtiin verrattavissa. Isäni epäili hänkin presidentin hyvää oloa ja vakuutti, että kelpo enomme olisi tehnyt viisaammin, ellei olisi ryhtynyt asioimaan kuninkaan kanssa, koska oli yleensäkin vaarallista häntä lähestyä, miten erinomainen herra hän muuten olikin. Olihan nähty, kuinka kuuluisa Voltaire oli katalasti vangittu Frankfurtissa Preussin residentin Freitagin vaatimuksesta, vaikka hän olikin aikaisemmin ollut suuressa suosiossa ja opettanut kuninkaalle ranskalaista runoutta. Tällaisissa tapauksissa ei puuttunut harkintoja ja esimerkkejä, joiden piti varoittaa hoveista ja ylhäisten palvelemisesta, mistä kaikesta synnynnäisellä frankfurtilaisella tuskin voi olla käsitystäkään.

Erään oivallisen miehen, tohtori Orthin, tahdon tässä vain nimeltänsä mainita, koska asianani tässä ei niinkään ole pystyttää muistomerkkiä ansiokkaille frankfurtilaisille, vaan pikemmin mainita heidät ainoastaan mikäli heidän maineensa tai persoonallisuutensa ovat varhaisessa nuoruudessani minuun jollakin tavoin vaikuttaneet. Tohtori Orth oli rikas mies ja kuului hänkin niihin, jotka eivät olleet milloinkaan ottaneet osaa hallitukseen, vaikka hänen tietonsa ja taitonsa hyvinkin olisivat hänet siihen oikeuttaneet. Saksan ja varsinkin Frankfurtin muinaistutkimus on joutunut hänelle suureen velkaan; hän julkaisi niinsanotun »Frankfurtin reformation» selitykset, teoksen, johon on kerätty valtakunnankaupungin asetukset. Sen historiallisia lukuja minä olen nuoruusvuosinani uutterasti tutkinut.

Von Ochsenstein, keskimmäinen niistä kolmesta veljeksestä, jotka edellä naapureinamme mainitsin, ei ollut hiljaisen elämänlaatunsa vuoksi tullut koko ikänänsä mitenkään merkittäväksi, mutta sitä enemmän kuoltuansa. Hän näet oli jättänyt jälkeensä määräyksen, että käsityöläisten piti kantaa hänet hautaan varhain aamulla, kaikessa hiljaisuudessa ja ilman mitään saattoväkeä. Niin tehtiinkin, ja tämä tapaus herätti kaupungissa, jossa oli totuttu upeihin hautajaisiin, suurta huomiota. Kaikki ne, joilla oli sellaisista tilaisuuksista vanhastaan tuloja, nousivat uudistusta vastustamaan. Kelpo patriisi sai kuitenkin seuraajia kaikista säätyluokista, ja vaikka sellaisia hautajaisia pilkkailtiinkin, voittivat ne kuitenkin yhä enemmän alaa monen vähävaraisen perheen hyväksi, ja loistohautajaiset kävivät yhä harvinaisemmiksi. Minä mainitsen tämän seikan, koska se on eräs varhainen oire niistä nöyryyden ja yhdenvertaisuuden tunnoista, joita edellisen vuosisadan jälkipuoliskolla ylhäältä käsin erittäin monin tavoin ilmeni ja jotka ovat myöhemmin tuottaneet niin odottamattomia vaikutuksia.

Ei puuttunut myöskään muinaisuuden harrastelijoita. Oli olemassa taulu- ja vaskipiirroskokoelmia, mutta varsinkin kotimaan muinaisesineitä etsittiin ja säilytettiin ylen innokkaasti. Valtakunnankaupungin vanhemmat säännökset ja määräykset, painetut ja kirjoitetut, joista ei ollut olemassa yhtään kokoelmaa, etsittiin nyt huolellisesti, järjestettiin ajanmukaisesti ja talletettiin kunnioittavasti kotimaisen oikeuden ja perintätavan aarteena. Myöskin frankfurtilaisten muotokuvia, joita oli suuret määrät, kerättiin erityiseksi kokoelman osaksi.