Tällaisia miehiä isäni yleensä näyttää pitäneen esikuvanansa. Häneltä ei puuttunut yhtäkään kunnollisen ja arvossapidetyn porvarin ominaisuutta. Saatuaan talonsa kuntoon hän järjesti kaikki keräelmänsä. Oivallinen kokoelma Schenkin ja muiden kartanpiirtäjäin oivallisia maantieteellisiä lehtiä, ylempänä mainitut säännökset ja määräykset, muotokuvat, kaappi täynnä vanhoja kiväärejä, toinen kaappi merkillisiä venetsialaisia laseja, pikareita ja maljoja, luonnonesineitä, norsunluuteoksia, pronssitöitä ja satoja muita esineitä erotettiin ja asetettiin paikoilleen, ja minä pidin huolen siitä, että huutokauppojen sattuessa minulle aina annettiin tehtäväksi hankkia kokoelmiin täydennystä.
Minun on mainittava vielä eräs huomattava perhe, josta kuulin kerrottavan paljon merkillistä jo varhaisimmalla nuoruusiälläni ja jonka muutamien jäsenten taholta sain myöhemmin itsekin paljon ihmeellistä kokea. Se oli Senckenbergin perhe. Isä, josta en tiedä paljoa sanoa, oli varakas mies. Hänellä oli kolme poikaa, jotka jo nuoruudessaan osoittautuivat ilmeisen omituisiksi ihmisiksi. Sellainen seikka ei ole hyväksi pienenlaisessa kaupungissa, jossa ei kukaan saa olla liian etevä hyvässä enempää kuin pahassakaan. Pilkkanimet ja eriskummalliset, kauan muistissa säilyvät tarinat ovat enimmälti sellaisen omituisuuden hedelmänä. Isä asui Hasengassen kulmassa, jonka kadun nimi johtuu talon merkistä, missä nähtiin jänis, ehkäpä kolmekin jänistä. Noita kolmea veljestä nimitettiin senvuoksi vain kolmeksi jänikseksi, ja he eivät vapautuneet pitkiin aikoihin tästä pilkkanimestä. Mutta kuten nuoruudessa useinkin kummalliset ja sopimattomat seikat ennustavat suurta kuntoa, niin tapahtui tässäkin. Vanhin heistä oli myöhemmin mainehikas hovineuvos von Senckenberg. Toinen valittiin kaupunginhallitukseen ja osoitti erinomaisia kykyjä, joita kuitenkin myöhemmin käytteli yltiöpäiseen, jopa katalaankin tapaan, ellei kotikaupunkinsa niin ainakin virkatoveriensa vahingoksi. Kolmas veli, lääkäri ja erittäin kunnollinen mies, harjoitti ammattiansa vain rajoitetussa määrässä ja yksinomaan ylhäisissä perheissä ja oli aina korkeimpaan ikäänsä asti ulkomuodoltansa hieman eriskummallinen. Hän kävi aina erittäin sievästi puettuna; hänen ei nähty milloinkaan astuvan kadulle muuten kuin solkikenkiin ja polvihousuihin puettuna, peruukki hyvin puuteroituna, hattu kainalossa. Hän kulki nopeasti, mutta omituisesti häilyen, joten hän oli milloin tällä, milloin toisella puolella katua, ja hänen kulkemansa reitti muodostui polveilevaksi. Pilkkakirveet sanoivat hänen yrittävän tuon välttelevän kävelynsä avulla väistää edesmenneiden sieluja, jotka nähtävästi ajoivat häntä takaa suoraviivaisesti, ja jäljittelevän niinmuodoin henkilöä, joka pakenee krokodiilia. Kaikki tämä pila ja monet lystikkäät jälkipuheet väistyivät kuitenkin lopulta häneen kohdistuvan syvän kunnioituksen tieltä, kun hän luovutti melkoisen asumuksensa pihoineen, puutarhoineen ja kaikkine siihen kuuluvine tarpeineen lääketieteelliseksi laitokseksi, johon yksinomaan frankfurtilaisia varten suunnitellun sairaalan ohella järjestettiin kasvitieteellinen puutarha, anatominen museo, kemian laboratorio, melkoinen kirjasto ja johtajan asunto, vieläpä niin, ettei minkään korkeakoulun olisi tarvinnut sitä hävetä.
Eräs toinen erinomainen mies, joka vaikutti minuun huomattavasti, ei niinkään persoonallisuudellaan kuin ympäristössään aikaansaamansa vaikutuksen ja kirjoittamiensa teosten nojalla, oli Karl Friedrich von Moser, jota aina seudullamme mainittiin liiketoimintansa vuoksi. Hänelläkin oli läpeensä siveellinen luonne, joka taivutti häntä kerrassaan niinsanottujen hurskaitten puoleen, koska inhimillisen luonnon puutokset useasti antoivat hänelle tekemistä. Niinpä hän, samoinkuin von Loen hovielämässä, tahtoi saada liike-elämässä vallitsemaan tunnollisempia menettelytapoja. Lukuisissa Saksan pienissä hoveissa eli joukko herroja ja palvelijoita; edelliset vaativat ehdotonta kuuliaisuutta, jälkimmäiset taas tahtoivat enimmäkseen toimia ja palvella ainoastaan vakaumuksiensa mukaisesti. Senvuoksi syntyi alinomaisia ristiriitoja ja äkillisiä muutoksia ja mullistuksia, koska häikäilemättömän toiminnan vaikutukset käyvät pienessä piirissä huomattaviksi ja vahingollisiksi paljoa nopeammin kuin suuressa. Useat huoneet olivat velkaantuneet, ja keisarillisia valvonta-komissioja oli nimitetty; toiset painuivat hitaammin tai nopeammin samalle tielle palvelijain joko tunnottomasti hyötyessä tai tehdessä itseänsä vihatuiksi tunnollisesti ja epämiellyttävästi. Moser tahtoi vaikuttaa valtio- ja liikemiehenä, ja siinä suhteessa hänelle oli nimenomaiseksi hyödyksi perinnäinen, ammattimaiseen valmiuteen asti kehitelty kyky; mutta toisaalta hän tahtoi samalla toimia ihmisenä ja kansalaisena mahdollisimman vähän hellittäen siveellisestä arvostansa. Hänen teoksensa »Herra ja palvelija», »Daniel jalopeurain luolassa» ja »Reliikit» kuvailevat tarkoin sitä tilannetta, missä hän aina tunsi olevansa ahdistuksen, joskaan ei kidutuksen alaisena. Ne ilmaisevat kaikki kärsimätöntä suhtautumista olotilaan, johon henkilö ei voi tyytyä, mutta josta hän toisaalta ei kykene vapautumaan. Sellainen ajattelu- ja tuntemistapa pakotti hänet usein etsimään uusia toimialueita, joita hänen suuri kyvykkyytensä riittävässä määrin hänelle tarjosi. Muistissani hän elää miellyttävänä, vilkasliikkeisenä ja samalla herkkänä miehenä.
Jo näihin aikoihin vaikutti meihin etäältä varsin voimakkaasti Klopstockin nimi. Aluksi ihmeteltiin, kuinka niin etevällä miehellä voi olla niin omituinen nimi, mutta pian siihen totuttiin eikä enää ajateltu noiden tavujen merkitystä. Isäni kirjastosta minä olin toistaiseksi löytänyt ainoastaan varhaisempien, erittäinkin hänen aikanansa vähitellen ylenneitten ja kuuluisiksi tulleiden runoilijain teoksia. He olivat kaikki kirjoittaneet loppusoinnullisia säkeitä, ja isäni piti loppusointua runoteoksessa välttämättömänä. Canitz, Hagedorn, Drollinger, Gellert, Creuz, Haller olivat rivissä, kauniisiin nahkakansiin sidottuina. Niihin liittyivät Neukirchin »Telemakhos», Koppin »Vapautettu Jerusalem» ja muut käännökset. Minä olin lapsuudestani saakka uutterasti tutkinut ja osittain ulkoa opetellut kaikkia näitä teoksia, minkä vuoksi minut usein kutsuttiin seuraa huvittamaan. Mutta nyt koitti isälleni harmillinen aika, kun Klopstockin »Messiaan» säkeet, jotka hänen mielestään eivät säkeitä olleet, tulivat julkisen ihastelun esineiksi. Hän itse oli varonut teosta hankkimasta, mutta kotiystävämme, neuvosmies Schneider kuljetti sen salaa taloon äidin ja lasten luettavaksi.
Tuohon toimeliaaseen mieheen, joka ei paljoa lukenut, »Messias» oli heti ilmestyttyään valtavasti vaikuttanut. Runoelman luontevasti ilmaisemat, mutta samalla kauniisti jalostetut hurskaat tunteet, miellyttävä esitysmuoto, olkoonpa, että sille myönnettiin vain sointuisan proosan nimi, olivat siinä määrin lumonneet tuon muuten kuivakiskoisen liikemiehen, että hän piti ensimmäisiä kymmentä laulua, joista tässä oikeastaan on puhe, mitä ihanimpana hartauskirjana ja luki ne itsekseen kaikessa hiljaisuudessa joka vuosi pääsiäisviikon aikana, jolloin osasi itsensä vapauttaa kaikista liikeasioista, siten hankkien mielelleen virkistystä koko vuodeksi. Aluksi hän aikoi ilmaista tuntonsa vanhalle ystävällensä, mutta hämmästyi kovin huomatessaan viimeksimainitun suhtautuvan auttamattoman vastenmielisesti tuohon sisällöltään erinomaiseen teokseen, vieläpä joutavan ulkonaisen muotoseikan vuoksi, kuten hänestä näytti. Kuten helposti voi arvata, tuli asia useasti myöhemminkin keskustelun alaiseksi; mutta puolueet loittonivat toisistaan yhä enemmän, sattui kiivaita kohtauksia, ja myöntyväinen mies suostui vihdoin olemaan puhumatta mielikirjastansa, jottei menettäisi samalla nuoruudenystävää ja hyvää sunnuntailientä.
Toisten käännyttäminen on jokaisen ihmisen luonnollisin halu, ja meidän ystävämme havaitsi tulevansa kaikessa hiljaisuudessa runsaasti palkituksi, kun huomasi perheen muiden jäsenten ilmeisesti suosivan hänen pyhimystänsä. Teos, jota hän käytteli vuosittain ainoastaan viikon verran, oli muun ajan meidän hallussamme. Äiti piti sitä kätkössään, ja me sisarukset valtasimme sen, milloin voimme, saadaksemme vapaina hetkinämme johonkin nurkkaan piiloutuneina opetella ulkoa huomattavimpia sivuja ja varsinkin painaaksemme mahdollisimman nopeasti muistiimme herkimpiä ja hehkuvimpia kohtia.
Portian unta me lausuelimme kilpaa, ja keskustelun Saatanan ja Adramelekin kesken, jotka oli syösty Kuolleeseen mereen, me olimme jakaneet. Ensinmainittu, väkivaltaisempi osa, oli langennut minulle, toisen, hieman valittelevamman otti sisareni esittääkseen. Molemminpuoliset, tosin hirmuiset, mutta silti soinnukkaat kiroukset virtailivat sujuvasti huuliltamme, ja me käytimme hyväksemme jokaista tilaisuutta saadaksemme tervehtiä toisiamme noilla helvetillisillä lausumilla.
Oli talvinen lauantaiehtoo — isä ajatti partansa aina iltasella, tulen valossa, voidakseen sunnuntaiaamuna varhain helposti valmistua lähtemään kirkkoon — me istuimme jakkaralla uunin kupeella ja lausuelimme verrattain hiljaisin äänin tavanmukaisia manauksiamme parturin sill’aikaa saippuoidessa isän leukaa. Mutta nyt piti Adramelekin käydä rautakourin käsiksi Saatanaan; sisareni tarttui minuun voimallisesti ja lausui, tosin jotenkin hiljaa, mutta yhä kiihkeämmin:
Auttaos, pyydän ma, palvoenkin, jos niin sinä vaadit,
Hirviö!… Heittiö turmeltunut, sinä synkeä konna,
Auttaos! Kostoa tässä ma koen iankaikkisen kuolon!
Taanoin vielä ma hehkuen voin vihamieltäni näyttää!
Ollut ja mennyt se aika! Nyt jäi tämä pistävä piina!
Tähän saakka asia oli sujunut siedettävästi; mutta seuraavat sanat hän huusi kovalla, kauhistuttavalla äänellä: