Voi, miten murskauduin!…

Kelpo parranajaja säikähti ja kaatoi saippuakulhon koko sisällyksen isän rinnoille. Siitä syntyi ankara hälinä, ja pantiin toimeen tiukka tutkinto, varsinkin pitäen silmällä sitä onnettomuutta, joka olisi voinut aiheutua, jos partaveitsi olisi jo liikkunut. Täysin torjuaksemme sen epäilyksen, että olisimme menetelleet ilkivaltaisesti, me tunnustimme, mitä paholaisosia olimme esittäneet, ja heksametrin aiheuttama onnettomuus oli siksi ilmeinen, että se luonnollisesti joutui jälleen tuomittavaksi ja kirottavaksi.

Niin on lapsilla ja kansoilla tapana muuttaa se, mikä on suurta, ylevää, pelkäksi leikiksi, jopa ilveeksikin; ja kuinkapa he muuten kykenisivätkään sitä kestämään ja sietämään!

KOLMAS KIRJA.

Uudenvuodenpäivä vilkastutti niinä aikoina kaupunkia erittäin suuressa määrin, kun näet oli tapana käydä henkilökohtaisesti toivottamassa toisillensa onnea. Sekin, joka ei muuten helposti lähtenyt kotoansa, pukeutui nyt parhaisiinsa esiintyäkseen hetken aikaa ystävällisenä ja kohteliaana suosijoillensa ja ystävillensä. Meille lapsille oli varsinkin isoisän talossa vietetty juhla mitä tervetullein nautinto. Jo varhaisimpina aamuhetkinä olivat lastenlapset kokoontuneet sinne kuuntelemaan rumpuja, oboeita ja klarinetteja, pasuunoita ja käyrätorvia, joita kaiuttelivat sotilaat, kaupungin soittoniekat ja muut. Lapset jakelivat sinetöityjä ja osoitteilla varustettuja uudenvuodenlahjoja alhaisemmille onnittelijoille, ja päivemmällä arvohenkilöiden luku yhä lisääntyi. Ensin ilmaantuivat lähimmät tuttavat ja sukulaiset, sitten alemmat virkamiehet; itse neuvoston herratkin tulivat tervehtimään ylintänsä, ja valittua joukkoa kestittiin illalla huoneissa, joissa vuoden mittaan tuskin ollenkaan käytiin. Tortut, kaakut, mantelileivokset ja makea viini viehättivät lapsia kaikkein eniten, ja lisäksi tuli, että kaupungintuomari sekä molemmat pormestarit saivat joka vuosi eräistä säätiöistä jonkin määrän hopeaesineitä, jotka sitten jaettiin lastenlapsille ja kummilapsille määrättyä asteikkoa noudattaen. Sanalla sanoen: tästä pienoisjuhlasta ei puuttunut mitään sellaista, mikä tavallisesti kaunistaa kaikkein suurimpia.

Uudenvuodenpäivä 1759 saapui, meille lapsille toivottuna, kuten edellisetkin, mutta vanhemmille henkilöille arveluttavana ja aavisteluttavana. Ranskalaisten joukkojen läpikulkuun tosin oli totuttu, ja sellaista oli sattunut varsin usein, mutta useimmin sentään kuluneen vuoden viimeisinä päivinä. Valtakunnankaupungin vanhan tavan mukaan puhalsi päätornin vartija torveensa joka kerta, kun joukkoja ilmaantui näkyviin, ja tänä uudenvuoden päivänä hän ei tahtonut ollenkaan lakata, mikä merkitsi sitä, että suuria sotaväkiosastoja oli useammalta taholta lähestymässä. Niitä kulki sinä päivänä tosiaankin tavallista enemmän kaupungin läpi; juostiin katsomaan niiden ohikulkua. Oli totuttu siihen, että nähtiin vain pieniä osastoja; nämä sitävastoin paisuivat yhä suuremmiksi kenenkään voimatta tai tahtomatta sitä estää. Lyhyesti sanoen: tammikuun 2 p:nä saapui Sachsenhausenin kautta eräs kolonna, kulki Fahrgassea pitkin poliisivartioon saakka, yllätti sitä saattavan pienen komennuskunnan, valtasi mainitun vartiopaikan, eteni Zeiliä alaspäin, ja päävahdinkin oli pakko antautua tehtyänsä hieman vastarintaa. Kohta olivat rauhalliset kadut muuttuneet sotanäyttämöksi. Siellä pysyttelivät ja sinne leiriytyivät joukot, kunnes ne ehdittäisiin säännöllisesti majoittaa.

Tämä odottamaton, moniin vuosiin kuulumaton rasitus tuntui mukavuuteen tottuneista kaupunkilaisista ankaralta, ja kenellekään se ei voinut olla tukalampaa kuin isälleni, jonka piti ottaa tuskin valmistuneeseen taloonsa asumaan vieraita sotilashenkilöltä, luovuttaa heille hienot ja enimmälti suljetut loistohuoneensa ja jättää vieraan mielivaltaan se, mitä oli tottunut pitämään hyvässä järjestyksessä ja kunnossa; hänen, joka lisäksi oli preussilaismielinen, piti nyt nähdä ranskalaisten majoittautuvan hänen huoneisiinsa, ja tämä oli hänen ajatustapansa mukaan murheellisinta, mitä hänelle saattoi sattua. Hän olisi kuitenkin voinut suhtautua asiaan kevyemmin, koska puhui hyvin ranskaa ja osasi käyttäytyä arvokkaasti ja miellyttävästi, ja siten olisi sekä häneltä itseltään että meiltä säästynyt monta ikävää hetkeä; meidän luoksemme näet majoitettiin kuninkaanluutnantti, jolla, vaikka hän olikin sotilashenkilö, oli tehtävänänsä käsitellä ainoastaan siviilitapauksia, sotilaiden ja kaupunkilaisten välisiä riitaisuuksia, velka- ja riitajuttuja. Hän oli kreivi Thoranc, kotoisin Provencen Grassesta, läheltä Antibesia, pitkä, laiha, vakava mies, kasvot pahoin rokon rumentamat, silmät mustat, tuliset ja käytös arvokas, hillitty. Jo hänen ensimmäinen käyntinsä oli talon herralle edullinen. Puhuttiin eri huoneista, jotka piti osalta luovuttaa, osalta jättää perheen haltuun, ja kun kreivi kuuli mainittavan tauluhuoneen, pyysi hän, vaikka olikin jo yö, saada kynttilän valossa nähdä maalauksia, vaikkapa pikimmältään. Maalaukset ilahduttivat häntä kovin, ja hän käyttäytyi mitä kohteliaimmin isääni kohtaan, joka häntä opasti. Kun hän sitten kuuli, että useimmat taiteilijat olivat vielä elossa asuen Frankfurtissa ja lähiseudulla, niin hän vakuutti mitä hartaimmin haluavansa päästä heihin tutustumaan ja heitä askarruttamaan.

Tämäkään, taiteen alueelta käsin tapahtuva lähentyminen ei kyennyt muuttamaan isäni mieltä eikä taivuttamaan hänen luonnettansa. Hän salli tapahtuvan mitä ei kyennyt estämään, mutta pysytteli osaaottamatta loitolla, ja ne tavattomat olot, jotka nyt hänen ympärillänsä vallitsivat, olivat hänelle sietämättömät pienintä yksityiskohtaa myöten.

Kreivi Thoranc käyttäytyi mallikelpoisesti. Hän ei tahtonut edes naulata karttojansa seinään, koska pelkäsi uusien seinäpaperien vikaantuvan. Hänen väkensä oli taitavaa, hiljaista ja huolellista; mutta kun koko päivä ja osa yötäkin oli lakkaamatonta liikettä, kun saapui valittaja toisensa jälkeen, tuotiin ja vietiin vangittuja, kaikki upseerit ja adjutantit päästettiin puheille, ja kun sitäpaitsi kreivin ruokapöytä oli joka päivä vieraillekin katettu, niin kohtalaisen kokoisessa, yhtä ainoata perhettä varten järjestetyssä talossa, jossa oli vain yhdet, kaikkien kerrosten läpi ulottuvat portaat, oli kuhinaa ja hyörinää kuin mehiläispesässä, vaikka kaikki tapahtuikin erittäin hillitysti, vakavasti ja ankaraa järjestystä noudattaen.

Ärtyneen, yhä sairasluuloisemmin itseänsä kiduttavan talonherran ja tosin hyväntahtoisen, mutta erittäin vakavan ja täsmällisen sotilasvieraan välittäjäksi löytyi onneksi eräs miellyttävä tulkki, lihava, hilpeä mies, joka oli frankfurtilainen ja puhui hyvin ranskaa, osasi suoriutua mistä hyvänsä ja käytteli kaikenlaisia pieniä ikävyyksiä vain leikinlaskun aiheina. Tämän miehen välityksellä äitini oli huomauttanut kreiville, millaiseen asemaan isäni mielentila hänet saattoi, ja välittäjä oli kuvaillut asian varsin älykkäästi, oli huomauttanut uudesta, vielä lopulliseen kuntoon saattamattomasta talosta, omistajan luontaisesta taipumuksesta hiljaiseen elämään, hänen kasvatuksellisista harrastuksistansa perheen keskuudessa ja muista vielä huomautettavissa olevista seikoista, joten kreivi, joka puolestaan piti mitä tähdellisimpänä ehdottominta oikeudenmukaisuutta, lahjomattomuutta ja kunniallista käytöstä, päätti täällä majoitettuna ollessaankin menetellä mallikelpoisesti ja tosiaankin noudatti tätä päätöstänsä ne muutamat vuodet, jotka hän luonamme asui.