Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Kerrottuani näistä poikasen suorittamiksi kieltämättä kiitettävistä toimista mainitsen myöskin erään pienen nöyryytyksen, joka tuli osakseni tässä taiteilijapiirissä. Minä tunsin hyvin kaikki kuvat, jotka oli vähitellen kerätty mainittuun ullakkokamariin. Nuorekas uteliaisuuteni ei jättänyt mitään katsomatta ja tutkimatta. Kerran löysin uunin kupeelta mustan taulukotelon, ryhdyin tutkimaan, mitä siinä piili, ja paljoakaan epäröimättä vedin kannen auki. Kotelossa oleva kuva kuului epäilemättä niihin, joita ei yleensä aseteta nähtäviin, ja vaikka yritinkin heti laatikkoa sulkea, en kumminkaan ehtinyt sitä kyllin nopeasti tehdä. Kreivi astui huoneeseen ja yllätti minut. — »Kuka on antanut teille luvan tämän laatikon avaamiseen?» kysyi hän kuninkaanluutnantin ilmein. Minulla ei ollut siihen paljoakaan sanomista, ja hän lausui kohta erittäin vakavana tuomion: »Teidän on pysyteltävä kokonainen viikko poissa tästä huoneesta.» — Minä kumarsin ja lähdin ja tottelin kreivin määräystä mitä täsmällisimmin, joten kelpo Seekatz, joka työskenteli juuri siinä huoneessa, oli kovin harmissaan. Hän näki minut mielellään luonansa, ja minä kehittelin hieman ilkeänä kuuliaisuuteni niin pitkälle, että asetin hänelle tavallisesti kuljettamani kahvin huoneen kynnykselle; hänen täytyi nousta työnsä äärestä sitä noutamaan, ja tämä harmitti häntä niin, että hän oli vähällä käydä minulle nyreäksi.

Nyt minusta tuntuu tarpeelliselta seikkaperäisemmin selittää ja tehdä käsitettäväksi, kuinka sellaisissa tapauksissa tulin mitenkään toimeen käyttäessäni ranskankieltä, jota en ollut oppinut. Tässäkin oli minulle hyödyksi luontainen kykyni, jonka nojalla voin helposti tajuta kielen soinnun, sen rytmin, korostuksen, äänensävyn ja muut ulkoiset omituisuudet. Latinankielen nojalla olivat useat sanat minulle tuttuja, italiankieli välitti vieläkin useampia, joten minä lyhyessä ajassa opin palvelijoilta, sotilailta, vahtimiehiltä ja luonakävijöiltä niin paljon, että kykenin suoriutumaan erinäisistä kysymyksistä ja vastauksista, joskaan en voinut ottaa osaa keskusteluun. Kaikki tämä oli kuitenkin vähäistä verrattuna siihen etuun, mikä minulle koitui teatterista. Minä olin saanut isoisältäni vapaalipun, jota käytin joka päivä isäni ollessa vastustavalla kannalla ja äitini minua auttaessa. Siinä minä istuin permantopaikallani, edessäni vieras näyttämö, ja tarkkasin liikkeitä, kasvojen ja puheen ilmeitä sitä enemmän, kun en ymmärtänyt paljoa tai mitään siitä, mitä näyttämöllä puhuttiin ja niinmuodoin voin huvittaa itseäni yksinomaan eleitten leikkiä ja äänensävyä seuraamalla. Huvinäytelmää minä ymmärsin kaikkein vähimmin, koska sen vuorosanat lausuttiin nopeasti ja koskivat jokapäiväistä elämää, jonka lauseparsia en ollenkaan tuntenut. Murhenäytelmiä esitettiin harvemmin, ja aleksandriinisäkeen määrämittainen liikunto, sen tahdinomaisuus sekä ajatussisällön ylimalkaisuus tekivät sen minulle joka suhteessa helpommin käsitettäväksi. Ei kestänyt kauan, ennenkuin otin käsille isäni kirjastosta löytämäni Racine’in ja lausuelin kappaleita teatraaliseen tapaan, kuten korvani ja siihen läheisesti liittyvät puhe-elimeni olivat oppineet, erittäin vilkkaasti, mutta kykenemättä vielä ymmärtämään kokonaisen vuoropuheen sisällystä. Opettelinpa ulkoa kokonaisia pitkiä kohtauksiakin ja latelin niitä kuin opetettu puhuva lintu. Se oli minulle sitäkin helpompaa, kun olin aikaisemmin opetellut ulkoa lapselle useimmiten käsittämättömät raamatunkohdat ja totuttautunut niitä lausuelemaan protestanttisten saarnamiesten nuottiin. Runomittainen ranskalainen huvinäytelmä oli silloin erittäin suosittu: Destouches’in, Marivaux’n, La Chausséen kappaleita esitettiin usein, ja minä muistan vielä selvästi useita luonteenomaisia henkilöhahmoja. Molière’in henkilöistä on mieleeni jäänyt vähemmän. Voimakkaimmin minuun vaikutti Lemierre’in »Hypermnestra», joka uutena kappaleena esitettiin huolellisesti ja useaan kertaan. Erittäin miellyttävä oli näytelmien Devin du Village, Hose et Colas, Annelle et Lubin aiheuttama vaikutelma. Minä voin vielä nytkin palauttaa mieleeni nauhakoristeiset pojat ja tytöt ja heidän liikkeensä. Aivan pian minussa heräsi halu tarkastella itse teatteria, ja siihen tarjoutuikin usein tilaisuutta. Kun näet ei aina riittänyt kärsivällisyyttä kuunnellakseni kappaleita kokonaisuudessaan, joten vietin aikojani usein teatterin käytävissä, vieläpä kun vuodenaika sen salli, oven ulkopuolellakin, toisten ikäisteni lasten keralla kaikenlaisissa leikeissä, niin seuraamme liittyi eräs kaunis, reipas poika, joka kuului teatteriin ja jonka olin nähnyt, tosin vain ohimennen, esittävän useita pieniä osia. Minun kanssani hän voi parhaiten keskustella, koska minä osasin käytellä hyväkseni ranskaani, ja hän liittyi minuun sitäkin mieluummin, kun ei teatterissa eikä lähettyvillä ollut ketään hänen ikäistänsä ja hänen kansallisuuteensa kuuluvaa poikaa. Me käyskelimme yksissä muulloinkin kuin teatteriaikoina, ja näytöstenkään aikana hän ei jättänyt minua usein rauhaan. Hän oli mitä miellyttävin pieni kerskailija, loruili viehättävästi ja lakkaamatta ja osasi kertoa ylen paljon huvittavaa seikkailuistaan, kiistoistaan ja muista merkillisistä asioista. Niin ollen minä opin häneltä neljässä viikossa kieltä ja sen käyttelyä uskomattoman paljon, joten oli kaikille käsittämätöntä, kuinka olin yht'äkkiä, ikäänkuin innoituksen avulla, saanut vieraan kielen valtoihini.

Heti tuttavuutemme ensimmäisinä päivinä hän veti minut mukanansa teatteriin opastaen minut varsinkin lämpiöihin, missä näyttelijät ja näyttelijättäret väliajoilla oleilivat ja pukeutuivat ja riisuutuivat. Huoneisto ei ollut edullinen eikä mukava; teatteri näet oli sullottu erääseen konserttisaliin, joten näyttelijöillä ei ollut näyttämön takana erikoisia omia osastojansa. Eräässä verraten isossa sivuhuoneessa, joka aikaisemmin oli ollut peliseurueiden käytettävänä, oleskelivat nyt molemmat sukupuolet enimmäkseen yht'aikaa näyttämättä arastelevan toisiansa enempää kuin meitä lapsiakaan, ellei pukeutuminen ja vaatteiden vaihtaminen aina tapahtunut mahdollisimman säädyllisesti. Minä en ollut sellaista milloinkaan ennen kokenut, mutta se alkoi pian, yhä uudelleen siellä käydessäni, tottumuksen voimasta muuttua ihan luonnolliseksi.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin minut valtasi oma erikoinen harrastus. Nuori Derones — niin tahdon poikaa nimittää — jonka tuttavuutta minä yhä pidin yllä, oli kerskailuistansa huolimatta hyväntapainen ja varsin sievästi käyttäytyvä poika. Hän esitteli minut sisarellensa, joka oli pari vuotta meitä vanhempi, erittäin miellyttävä tyttö, solakka, säännöllinen, ruskeaihoinen, tummatukkainen ja -silmäinen; hänen koko käytöksessään oli jotakin hiljaista, jopa surumielistäkin. Minä yritin olla hänelle mieliksi kaikella muotoa, mutta en voinut saada häntä suuntaamaan minuun huomiotansa. Nuoret tytöt luulottelevat olevansa nuorempiin poikiin verraten paljon edistyneempiä, pitävät silmällä nuorukaisia ja kohtelevat tätimäisesti poikaa, joka suuntaa heihin ensimmäisen hellän taipumuksensa. Nuoremman veljen kanssa minä en joutunut mihinkään tekemisiin.

Toisinaan, kun heidän äitinsä oli harjoituksissa tai vierailemassa, me leikimme tai seurustelimme heidän asunnossaan. Minä muistin aina siellä käydessäni ojentaa kaunottarelle jonkin kukkasen, hedelmän tai muuta sentapaista. Hän ottikin lahjan aina erittäin sievästi vastaan ja kiitti mitä kohteliaimmin, mutta minä en nähnyt hänen murheellisen katseensa milloinkaan ilahtuvan enkä huomannut hänen muutenkaan minusta vähääkään välittävän. Vihdoin luulin keksiväni hänen salaisuutensa. Poika osoitti minulle hienoin silkkiuutimin varustetun, hänen äidillensä kuuluvan vuoteen takana riippuvaa pastellikuvaa, kauniin miehen muotokuvaa, ja huomautti samalla viekkain ilmein, että tuo oikeassaan ei ollut isä, mutta kävi sentään isästä; ja kun hän siinä tuota miestä ylisti ja tapansa mukaan seikkaperäisesti ja kerskaillen yhtä ja toista kertoi, niin minä olin saavinani selville, että tytär oli isän, molemmat toiset lapset sitävastoin kotiystävän. Niin minulle selittyi hänen murheellinen katsantonsa, ja minä kiinnyin häneen nyt entistä enemmän.

Tyttöön kohdistuva tunteeni auttoi minua kestämään toisinaan rajattomiin menevän veljen huimia juttuja. Minun täytyi usein kuunnella laajoja kertomuksia hänen sankariteoistansa: kuinka hän oli jo usein ollut kaksintaistelussa tahtomatta kuitenkaan toista vahingoittaa; kaikki muka oli tapahtunut yksinomaan kunnian vuoksi. Hän oli aina osannut saattaa vastustajansa aseettomaksi ja antanut hänelle sitten anteeksi; osasipa hän niin hyvin iskeä säilän toisen kädestä, että oli itse kerran joutunut pahaan pulaan, kun oli lennättänyt vastustajan miekan korkeaan puuhun, josta sitä ei ollut helppo saada jälleen käsiinsä.

Teatterissakäyntejäni helpotti suuressa määrin se seikka, että kaupungintuomarilta saamani vapaalippu avasi pääsyn kaikkialle, siis myöskin näyttämön etualalla oleville paikoille.

Etuala oli ranskalaiseen tapaan erittäin syvä; molemmilla sivuilla oli istuimia, jotka matalan kaiteen rajoittamina kohosivat useina riveinä toisiansa korkeammalle, vieläpä niin, että ensimmäiset istuimet eivät olleet paljon näyttämöä ylempänä. Se oli kokonaisuudessaan erikoinen kunniapaikka; yleensä sitä käyttivät ainoastaan upseerit, vaikka näyttelijäin läheisyys tuhosi kaiken miellyttävyyden, joskaan ei koko mielenlumetta. Senkin tavan tai pahan tavan, jota Voltaire kovin moittii, minä ehdin kokea ja omin silmin nähdä. Kun katsomon ollessa täysi ja esimerkiksi joukkojen marssiessa kaupungin läpi arvossapidetyt upseerit pyrkivät noille kunniasijoille, jotka kuitenkin olivat tavallisesti jo vallatut, niin sijoitettiin vielä muutamia penkki- ja tuolirivejä itse näyttämölle, joten sankareilla ja sankarittarilla ei ollut muuta neuvoa kuin ilmaista salaisuutensa erittäin rajoitetulla alueella univormujen ja kunniamerkkien keskellä. Minä olin itse nähnyt »Hypermnestran» esitettävän sellaisissa olosuhteissa.

Esirippua ei laskettu näytösten loppuessa, ja mainittava on vielä eräs omituinen tapa, jonka täytyi minusta tuntua erittäin kummalliselta, koska minusta, aito saksalaisesta pojasta, tuntui sietämättömältä sen taidetta rikkova sävy. Teatteria näet pidettiin mitä suurimpana pyhäkkönä, ja siinä sattuvaa häiriötä olisi täytynyt heti käsitellä mitä vakavimpana yleisön majesteettiin kohdistuvana rikoksena. Senvuoksi seisoi aina huvinäytelmiä esitettäessä kaksi krenatööriä, kivääri jalalla, ihan julkisesti taimman esiripun kummallakin sivulla ollen kaiken sen todistajana, mitä ahtaimmassa perheen piirissä tapahtui. Koska, kuten sanottu, esirippua ei laskettu näytösten väliajoilla, astui musiikin alkaessa soida kaksi uutta vahtimiestä heidän sijaansa marssien näyttämölaitteiden takaa suoraan ensinmainittujen eteen, jotka sitten vetäytyivät lakaisin yhtä täsmällisesti. Sellainen järjestys on tietenkin mitä suurimmassa määrin omansa tuhoamaan kaikkea sitä, mitä teatterissa nimitetään illusioksi ja hämmästyttää sitä enemmän, kun tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin Diderot’n periaatteiden ja esimerkkien mukaan vaadittiin näyttämöltä luonnollisinta luonnollisuutta ja mainittiin täydellistä mielenlumetta näytelmätaiteen varsinaisena päämääränä. Murhenäytelmä oli sentään vapaa sellaisesta sotilaallisesta poliisivalvonnasta, joten muinaisajan sankareilla oli oikeus vartioida itseänsä; mutta mainitut krenatöörit seisoivat kuitenkin verraten lähellä kulissien takana.

Mainitsen tässä vielä, että olen nähnyt esitettävän Diderot’n »Perheenisän» ja Palissot’n »Filösofin» ja että viimeksimainitusta näytelmästä vielä varsin hyvin muistan filosofin, joka kulkee nelinryömin ja pureksii raakaa vihanneskimppua.