Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Kaikki nämä vaihtelevat esitykset eivät kumminkaan voineet aina pidättää meitä lapsia näyttämötalossa. Kauniin sään vallitessa me leikimme sen edustalla ja läheisyydessä keksien kaikenlaisia hassutuksia, jotka eivät varsinkaan pyhä- ja juhlapäivinä suinkaan sointuneet meidän ulkoasuumme; minä ja vertaiseni näet esiinnyimme silloin puettuina edellä sadussa mainittuun tapaan: hattu kainalossa ja kupeella pieni miekka, jonka kahvaa koristi iso silkkinen nauharuusuke. Kerran, kun olimme pitkän aikaa elämöineet ja Derones oli liittynyt seuraamme, juolahti viimeksimainitun mieleen, että minä olin häntä loukannut ja että minun täytyi antaa hänelle hyvitystä. Minä tosin en käsittänyt, mikä oli voinut hänelle antaa aihetta loukkaantumiseen, mutta tyydyin hänen haasteeseensa ja aioin paljastaa säiläni. Mutta hänpä vakuutti minulle, että tällaisissa tapauksissa aina mentiin yksinäisiin paikkoihin, jotta asia voitiin ratkaista häiriytymättä. Niinpä siirryimme muutaman ladon taakse ja asetuimme vastakkain. Kaksintaistelu suoritettiin hieman teatraaliseen tapaan, säilät helisivät, ja iskut suistuivat syrjään, mutta siinä tuoksinassa hänen miekkansa kärki kietoutui minun miekankahvani nauharuusukkeeseen. Ruusuke tuli puhkaistuksi, ja vastustajani vakuutti nyt saaneensa täyden hyvityksen, syleili minua, tehden senkin sangen teatraalisesti, ja niin lähdimme lähimpään kahvilaan toipuaksemme mantelimaitolasien ääressä mielenliikutuksestamme ja solmiaksemme entistä lujemmaksi vanhan ystävyysliittomme.

Kerron tässä vielä erään toisen seikkailun, joka sekin sattui teatteritalossa, joskin myöhemmin. Minä istuin erään leikkitoverini keralla permantopaikallani ihan rauhallisesti ja hyvillä mielin katsellen soolotanssia, jota erittäin taitavasti ja miellyttävästi suoritti eräs suunnilleen meidän ikäisemme kaunis nuorukainen, läpimatkalla olevan ranskalaisen tanssimestarin poika. Hän oli, kuten tanssijat ainakin, puettu tiukkaan punaiseen silkkinuttuun, joka lyhyeen vannehameeseen päättyen ulottui häilymään polven yläpuolelle. Me olimme koko yleisön keralla osoittaneet suosiotamme tälle aloittelevalle taiteilijalle, kun samassa johtui mieleeni, en tiedä mistä syystä, eräs moraalinen miete. Minä sanoin seuralaiseliöni: Kuinka kauniissa asussa tuo poika olikaan ja kuinka miellyttävältä hän näyttäkään; mutta kukapa tietää, millaiseen repaleiseen nuttuun puettuna hän tämän yön nukkuu! — Kaikki olivat jo nousseet paikoiltansa, mutta tungos esti meitä pääsemästä eteenpäin. Rouvashenkilö, joka oli istunut vieressäni ja nyt seisoi ihan lähelläni, sattui olemaan tuon nuoren taiteilijan äiti ja oli kovin loukkaantunut huomautuksestani. Onnettomuudekseni hän osasi riittävästi saksaa ymmärtääkseen, mitä olin sanonut, ja puhui sitä juuri sen verran, että kykeni toreilemaan. Hän piti minulle kelpo nuhdesaarnan, kysyi, kuka minä olin rohjetakseni epäillä tuon nuorukaisen perheoloja ja varallisuutta, sanoi joka tapauksessa voivansa pitää häntä minun veroisenani ja uskoi hänen kykyjensä voivan tuottaa hänelle onnea, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Nuhdesaarnansa hän piti keskellä tungosta herättäen huomiota ympärillä seisovissa, jotka ajattelivat minun menetelleen ties miten säädyttömästi. Koska en voinut pyytää anteeksi enkä etääntyä hänen luotansa, olin tosiaankin hämilläni, ja kun hän hetkiseksi rauhoittui, sanoin enempää ajattelematta: Miksi tämä meteli? Tänään terve, huomenna kuollut! — Nuo sanat näyttivät saavan naisen vaikenemaan. Hän loi minuun silmäyksen ja poistui luotani niin pian kuin se suinkin kävi päinsä. Minä en ajatellut enempää sanojani. Vasta joitakin aikoja myöhemmin ne johtuivat mieleeni, kun poika ei enää ilmaantunut näkyviin, koska oli sairastunut, vieläpä erittäin vaarallisesti. En tiedä sanoa, johtiko tauti kuolemaan.

Sellaisia sopimattomaan aikaan, jopa sopimattomastikin lausuttujen sanojen sisältämiä enteitä pitivät jo vanhanajan kansat erittäin tärkeinä, ja ylen merkillistä on, että uskon ja taikauskon muodot ovat kaikkien kansojen keskuudessa ja kaikkina aikoina pysyneet samoina.

Kaupunkimme valtaamisen ensimmäisestä päivästä alkaen oli varsinkin lapsilla ja nuorisolla alinomaista huvia. Teatteri ja tanssiaiset, paraati- ja läpikulkumarssit vetivät vuorotellen huomiotamme puoleensa. Erittäinkin viimeksimainitut lisääntyivät yhä, ja sotilaselämä näytti meistä varsin hauskalta ja hupaiselta.

Kuninkaanluutnantin oleskelu talossamme tuotti meille sen edun, että saimme vähitellen nähdä kaikki ranskalaisen armeijan huomattavat henkilöt ja varsinkin katsella läheltä kaikkein ensimmäisiä, joiden nimet huhu jo oli kantanut kuuluviimme. Niinpä voimmekin portailta ja porrastasanteilta käsin, ikäänkuin parvekkeelta, varsin mukavasti katsella ohitsemme kulkevia kenraalikunnan jäseniä. Ennen kaikkia muistan Soubise’in prinssin, kauniin ja suopean herran, mutta kaikkein selvimmin marsalkka von Broglion, nuoremman, pienehkön, mutta hyvärakenteisen, vilkkaan, älykkäästi ympärillensä silmäilevän, ketterän miehen.

Hän saapui useita kertoja kuninkaanluutnantin luo, ja helppo oli havaita, että puheenalaisina olivat tärkeät asiat. Majoituksen ensimmäisen neljännesvuoden kuluessa olimme tuskin ehtineet sopeutua tähän uuteen olotilaan, kun jo levisi epämääräinen tieto, jonka mukaan liittolaiset olivat marssimassa päin ja Braunschweigin herttua Ferdinand oli tulossa karkoittamaan ranskalaisia Mainin varrelta. Viimeksimainituita, jotka eivät juuri voineet ylistää sotaonnensa, ei suinkaan pidetty erinomaisina, ja Rossbachin taistelun jälkeen luultiin Voitavan heitä halveksia; herttua Ferdinandiin luotettiin ehdottomasti, ja kaikki preussilaismieliset odottivat hartaasti vapautumista tähänastisesta taakasta. Isäni oli hieman hilpeämpi, äitini huolestunut. Äiti oli kyllin älykäs oivaltaakseen, että nykyisen pienen ikävyyden sijaan voi helposti tulla suuri hankaluus; saattoi näet liiankin selvästi havaita, ettei tarkoituksena ollut lähteä herttuaa vastaan, vaan odottaa hänen hyökkäystänsä kaupungin läheisyydessä. Ranskalaisten häviö, pako, kaupungin puolustus, vaikkapa vain peräytymisen turvaamiseksi ja sillan säilyttämiseksi, pommitus, ryöstö, kaikki tuo ilmeni kiihtyneessä mielikuvituksessa huolestuttaen molempia puolueita. Äitini, joka voi sietää kaikkea muuta, mutta ei huolestumista, esitti tulkin välityksellä pelkonsa kreiville saaden sellaisissa tapauksessa yleisesti käytetyn vastauksen: hänen tuli olla ihan rauhallinen, koska ei ollut mitään pelättävissä, pysyä muuten alallansa ja olla juttelematta asiasta kenellekään.

Useita joukko-osastoja kulki kaupungin läpi; niiden kerrottiin pysähtyneen Bergenin luo. Tulijoita ja menijöitä, ratsastajia ja jalankulkijoita ilmaantui yhä enemmän, ja talomme oli yötä päivää kuohunnan tilassa. Tänä aikana minä näin usein marsalkka Broglion, aina hilpeänä, joka kerta eleiltään ja käytökseltään täysin samanlaisena, ja myöhemmin minua on ilahduttanut nähdä mies, joka oli ilmielävänä tehnyt minuun hyvän ja pysyvän vaikutuksen, historiassa kiittäen mainittuna.

Niin saapui vihdoin levottoman pääsiäisviikon jälkeen 1759 pitkäperjantai. Syvä hiljaisuus ennusti lähestyvää myrskyä. Meitä lapsia oli kielletty poistumasta kotoa; isä oli levoton ja lähti ulos. Taistelu alkoi; minä kiipesin ylimmälle ullakolle, josta tosin en päässyt näkemään seutua, mutta voin varsin hyvin kuulla tykkien jylinän ja kivääritulen rätinän. Muutaman tunnin kuluttua me näimme ensimmäiset taistelun aiheuttamat jäljet: jono vaunuja, joissa näkyi haavoitettuja monin surkein tavoin runneltuina ja erilaisin elein, vieri hiljaa ohitsemme kohti sairaalaksi muutettua Pyhän Neitsyen luostaria. Kaupunkilaisissa heräsi heti armeliaisuus. Olutta, viiniä, leipää ja rahaa ojennettiin niille, jotka vielä kykenivät ottamaan jotakin vastaan. Mutta kun vähän myöhemmin huomattiin haavoittuneita ja vangiksijoutuneita saksalaisia, ei säälillä ollut enää rajoja, vaan näytti siltä, kuin jokainen olisi tahtonut uhrata kaiken irtaimen omaisuutensa, kunhan saisi auttaa hätääkärsiviä maanmiehiänsä.

Nuo vangitut olivat kuitenkin merkkinä liittolaisille onnettomasta taistelusta. Isäni, joka puoluekiihkossaan oli ihan varma siitä, että he Voittaisivat, intoutui uhkarohkeasti lähtemään toivottuja voittajia vastaan ottamatta huomioon, että häviävän puolen täytyisi sitä ennen paeta hänen kulkemaansa tietä. Ensinnä hän lähti Friedbergin portin edustalla olevaan puutarhaansa, missä huomasi autiuden ja rauhan vallitsevan; sitten hän uskaltautui Bornheimin nummelle, missä kuitenkin pian sai näkyviinsä erinäisiä yksitellen kulkevia sissejä ja kuormarenkejä, jotka huvikseen ammuskelivat rajakiviä, niin että takaisin kimmahtava lyijy vingahteli uteliaan vaeltajan korvien ympärillä. Niin ollen hän piti sentään otollisempana lähteä paluumatkalle ja sai hieman tiedusteltuansa kuulla sen, mitä jo ammunnasta olisi pitänyt huomata, nimittäin että ranskalaisten asiat olivat hyvin ja ettei peräytymisestä ollut kysymystäkään. Palattuaan ihan harmistuneena kotiin hän kerrassaan menetti tavanomaisen malttinsa, kun näki haavoittuneita ja vangittuja maanmiehiänsä. Hänkin käski ojentaa ohikuljetetuille monenlaisia lahjoja; mutta vain saksalaisten piti niitä saada, mikä ei ollut aina mahdollista, koska kohtalo oli sullonut yhteen ystävät ja viholliset.

Äiti ja me lapset, jotka olimme jo aikaisemmin luottaneet kreivin sanaan ja senvuoksi viettäneet päivän verraten rauhallisesti, olimme ylen iloiset, ja äiti oli sitäkin lohdutetumpi, kun oli aamulla neulansa avulla kysynyt neuvoa Aarreaittansa oraakkelilta ja saanut sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen nähden erittäin lohdullisen vastauksen. Me toivoelimme isällemme samaa uskoa ja samaa mieltä, mairittelimme häntä minkä osasimme ja pyysimme häntä nauttimaan hieman ruokaa, jota vailla hän oli ollut kaiken päivää, mutta hän torjui hyväilymme ja kaiken ravinnon ja lähti huoneeseensa. Ilomme ei kumminkaan häiriytynyt: asia oli ratkaistu; kuninkaanluutnantti, joka oli vastoin tavallisuutta ollut tämän päivän satulassa, palasi vihdoin, ja hänen läsnäolonsa olikin nyt tarpeellisempi kuin koskaan ennen. Me juoksimme häntä vastaan, suutelimme hänen käsiänsä ja ilmaisimme hänelle iloamme. Se näytti häntä kovin miellyttävän. »Hyvä on!» virkkoi hän tavallista suopeammin. »Minä olen iloinen teidänkin tähtenne, rakkaat lapset!» Hän käski heti tarjota meille makeisia, makeata viiniä, kaikkea, mitä parasta oli saatavissa, ja lähti huoneeseensa, ympärillään jo suuri joukko ahdistelevia, vaativia ja anelevia henkilöitä.