Me pidimme nyt oivat kemut, valitimme, ettei isä ottanut niihin osaa, ja pyytämällä pyysimme äitiä kutsumaan hänet; mutta hän, meitä viisaampi, tiesi varsin hyvin, kuinka epämieluisia hänelle olisivat sellaiset lahjat. Sillävälin äiti oli järjestellyt hieman iltasta ja olisi mielellään lähettänyt hänelle annoksen huoneeseen, mutta sellaista epäjärjestystä isä ei suvainnut milloinkaan, ei äärimmäisissäkään tapauksissa. Niin ollen korjattiin pöydästä pois makeat antimet ja koetettiin houkutella hänet tulemaan alas ruokasaliin, kuten ainakin. Vihdoin hän suostuikin, vastahakoisesti, ja me emme aavistaneetkaan, millaisen onnettomuuden siten valmistimme hänelle ja itsellemme. Portaat kulkivat läpi koko talon ja ohi kaikkien eteisten. Isän täytyi alas tullessaan kulkea kreivin huoneiden ohitse. Hänen eteisensä oli niin täynnä väkeä, että hän päätti astua ulos selviytyäkseen useammista yhdellä kertaa, ja tämä tapahtui pahaksi onneksi juuri isän tullessa portaita alas. Kreivi astui häntä vastaan, tervehti ja virkkoi: »Te varmaan onnittelette meitä ja itseänne sen johdosta, että tämä asia luonnistui niin hyvin.» — Enpä suinkaan! vastasi isäni kiukuissaan: kunhan olisivat ajaneet teidät hiiteen, vaikkapa minun olisikin täytynyt lähteä mukaan. — Kreivi oli hetkisen vaiti, mutta sitten hän huudahti raivoissaan: »Sitä te vielä kadutte! Te ette saa ilman muuta loukata oikeata asiaamme ja minua!»
Isä oli sillävälin astellut rauhallisesti alas, istuutui luoksemme pöydän ääreen ja alkoi aterioida. Me olimme siitä mielissämme, kun emme tietäneet, kuinka arveluttavalla tavalla hän oli sydäntänsä keventänyt. Pian senjälkeen äiti kutsuttiin ulos, ja meidän teki kovin mielemme kertoa isälle, millaisia makeisia kreivi oli meille lahjoittanut. Äitiä ei kuulunut takaisin. Vihdoin astui huoneeseen tulkki. Hänen viittauksestaan meidät lähetettiin makuulle; oli jo myöhä, ja me tottelimme mielellämme. Rauhallisesti yön nukuttuamme me kuulimme siitä valtavasta järkytyksestä, jonka alaisena talomme oli edellisenä iltana ollut. Kuninkaanluutnantti oli heti käskenyt jättää isän vartioitavaksi. Hänen miehensä tiesivät hyvin, ettei käynyt koskaan häntä vastusteleminen, mutta toisinaan he olivat ansainneet kiitosta, kun olivat käskyä täyttäessään viivytelleet. Tätä mielialaa tulkki-kuoma, joka ei milloinkaan menettänyt malttiansa, osasi erinomaisesti pitää heissä eleillä. Hälinä oli muutenkin niin suuri, että viivyttely jäi huomaamatta ja selittyi aivan helposti. Hän oli kutsuttanut äitini ja jättänyt adjutantin ikäänkuin hänen käsiinsä, jotta hän saisi pyytämällä pyytää vain hieman viivytystä. Itse hän riensi kohta tapaamaan kreiviä, joka hyvin itsensä hilliten oli heti vetäytynyt sisäsuojiin antaen kaikkein kiireellisimpäinkin asiain mieluummin hieman odottaa, sen sijaan että olisi purkanut kiukkuansa johonkin viattomaan ja suorittanut jonkin arvoansa haittaavan ratkaisun.
Tulkin kreiville lausumat sanat ja koko keskustelun juoksun kertoi meille pyylevä kuoma itse, joka oli aika ylpeä asian onnellisesta ratkaisusta, vieläpä niin moneen kertaan, että voin sen varsin hyvin muististani tähän merkitä.
Tulkki oli uskaltanut avata kreivin työhuoneen oven ja astui sisään rikkoen siten kaikkein ankarimman kiellon. »Mitä tahdotte?» huusi kreivi hänelle vihaisesti. »Ulos! Tänne ei saa tulla käskemättä kukaan muu kuin Saint Jean.»
Pitäkää siis minua hetkinen Saint Jeanina, virkkoi tulkki.
»Siihen tarvitaan erinomaista mielikuvitusta. Kaksi hänen kokoistansa ei riitä muodostamaan teidänlaistanne. Poistukaa!»
Herra kreivi, teille on taivas suonut erinomaisen lahjan, ja minä vetoan siihen.
»Aiotte minua imarrella! Älkää luulko, että se onnistuu.»
Teillä, herra kreivi, on se lahja, että voitte kiihtymyksen, kiukunkin hetkinä kuunnella toisten mielipiteitä.
»Riittää, riittää! Juuri mielipiteistä täällä on jo liian paljon kuultu. Minä tiedän liiankin hyvin, ettei meitä täällä suosita, että kaupungin asukkaat katselevat meitä karsaasti.»