Ei muuta kuin luonnollista, vastasi tulkki. Minä en ole lähettänyt rouvaa ja lapsia luoksenne rukoilemaan, koska tiedän, että sellaiset kohtaukset teitä suututtavat, mutta tahdon teille kuvailla, kuinka rouva ja lapset teitä kiittävät, tahdon kuvailla, kuinka he pitkin ikäänsä juttelevat Bergenin taistelusta ja teidän sinä päivänä osoittamastanne jalomielisyydestä, kuinka he sen kertovat lapsilleen ja lapsenlapsilleen ja osaavat herättää vieraissakin samaa mielenkiintoa teitä kohtaan. Sellainen teko ei voi milloinkaan hävitä olemattomiin!
»Te ette osaa arkaan kohtaani, tulkki. Jälkimainetta en tapaa ajatella, se on muita, ei minua varten; minun huolenani on tehdä se, mikä on kulloinkin oikeata, olla vähääkään kunniastani tinkimättä. Me olemme jo käytelleet liian paljon sanoja; nyt minä lähden — ja kiittäkööt teitä ne kiittämättömät, jotka minä armahdan!»
Tulkki, jota tämä odottamattoman onnellinen ratkaisu yllätti ja liikutti, ei voinut pidättää kyyneleitänsä ja aikoi suudella kreivin käsiä; mutta kreivi torjui hänen aikeensa ja lausuen ankarasti ja vakavasti: Tiedättehän, etten voi sellaista sietää! Samassa hän astui etuhuoneeseen ryhtyäkseen toimittamaan kiireellisiä asioita ja kuullakseen, mitä lukuisat odottavat henkilöt häneltä tahtoivat. Siten asia päättyi, ja me vietimme seuraavana aamuna eilisten makeislahjain ääressä juhlaa sen johdosta, että oli väistynyt vaara, jonka uhkan me olimme onnellisesti nukkuen sivuuttaneet.
En tahdo ratkaista, oliko tulkki tosiaankin niin viisaasti puhunut, vai oliko hän ehkä vain kohtauksen sellaiseksi kuvitellut, kuten hyvän ja onnistuneen teon jälkeen yleensä tapahtuu; missään tapauksessa hän ei sitä toistaessaan milloinkaan muunnellut. Joka tapauksessa tämä päivä tuntui hänestä elämänsä vaikeimmalta, mutta samalla kunniakkaimmalta. Missä määrin kreivi muuten vieroi kaikkea väärää kursailua, aina torjui arvonimen, joka ei hänelle kuulunut, ja kuinka hän hilpeinä hetkinänsä aina esiintyi henkevänä, siitä olkoon todistuksena eräs pieni tapaus.
Eräs ylhäinen mies, joka hänkin kuului omituisten yksinäisten frankfurtilaisten joukkoon, otaksui olevansa velvollinen valittamaan majoituksen johdosta. Hän tuli itse; tulkki tarjoutui häntä palvelemaan, mutta hän arveli tulevansa toimeen ilmankin. Hän astui kreivin eteen kohteliaasti kumartaen ja lausui: Teidän ylhäisyytenne! Kreivi kumarsi hänkin ja antoi puhuttelijalle saman arvonimen. Siitä hämmästyneenä valittaja luuli sanoneensa liian vähän, kumarsi syvempään ja lausui: Teidän korkeutenne! — »Hyvä herra», virkkoi kreivi ihan vakavasti, »ei huolita enää jatkaa, sillä voimme helposti ehtiä majesteettiin asti». — Toinen oli ylen hämillänsä eikä tietänyt mitä sanoa. Tulkki, joka seisoi vähän matkan päässä ja oli selvillä koko asiasta, oli kyllin ilkeä ollakseen asiaan puuttumatta. Kreivi jatkoi erittäin hilpeänä: »No, hyvä herra, mikä onkaan nimenne?» — Spangenberg, vastasi puhuteltu. — »Minun nimeni», virkkoi kreivi, »on Thoranc. Spangenberg, mitä asiaa teillä on Thorancille? Istutaan, juttu tulee tuossa paikassa ratkaistuksi?»
Niin asia tosiaankin heti ratkaistiin, vieläpä niin, että se kovin tyydytti sitä henkilöä, jota olen tässä Spangenbergiksi nimittänyt. Vahingoniloinen tulkki kertoi sen meille jo samana iltana, eikä ainoastaan kertonut, vaan esitti kaikki siihen kuuluvat asenteet ja eleet.
Tällaisten häiriöiden, levottomuuksien ja ahdinkojen jälkeen palasi varsin pian entinen turvallisuus ja kepeä mieli, joka auttaa varsinkin nuorisoa päivästä toiseen, kunhan olot edes jossakin määrin käyvät laatuun. Kiihkeää kiintymystäni ranskalaiseen teatteriin lisäsi jokainen näytös; minä en laiminlyönyt yhtäkään tilaisuutta, vaikka joka kerta, kun palasin teatterista ja omaisteni luo ruokapöydän ääreen istuutuessani varsin usein tyydyin pelkkiin aterian jäännöksiin, sain sietää isän alinomaisia nuhteita: teatteri muka ei kelvannut mihinkään eikä voinut mihinkään johtaa. Minä esitin sellaisessa tapauksessa yleensä kaikki ne todisteet, joita näytelmän puolustajilla on käytettävänään, kun joutuvat sellaiseen pulaan kuin minä. Onnessa hekumoivan paheen, onnettomuutta kärsivän hyveen saattaa vihdoin kohdallensa runollinen oikeamielisyys. Minä korostin varsin vilkkaasti rangaistujen rikosten kauniita esimerkkejä, Miss Sara Sampsonia ja Lontoon kauppiasta; mutta toisaalta jouduin usein alakynteen, kun teatteri-ilmoituksesta luettiin Scapinin konnankoukut tai muuta sentapaista ja minun täytyi tunnustaa todeksi se moite, että yleisö oli mielissään, kun sille esitettiin juonikkaiden palvelijoiden petoksia ja hillittömien nuorukaisten hullutusten hyvää menestymistä. Kumpikaan puolue ei saanut toista vakuutetuksi, mutta isäni taipui sentään pian näyttämölle suopeaksi, kun huomasi, kuinka uskomattoman nopeasti ranskankielentaitoni kehittyi.
Ihmiset ovat kerta kaikkiaan sitä lajia, että mieluummin yrittävät itse suorittaa mitä näkevät tehtävän, olipa heillä siihen kykyä ja taipumusta tai ei. Minä olin nyt kohta tutustunut ranskalaisen näyttämön koko ohjelmistoon; useita kappaleita esitettiin jo toistamiseen, arvokkaimmasta murhenäytelmästä kevytmielisimpään jälkinäytelmään asti oli kaikki liikkunut silmieni ja henkeni ohi. Ja samoinkuin olin lapsena uskaltanut jäljitellä Terentiusta, samoin yritin nyt poika-iällä, paljon eloisamman ja pakottavamman tilaisuuden sattuessa, parhaani mukaan toistella ranskalaisia esitysmuotoja. Siihen aikaan esitettiin eräitä Pironin tyyliin sommiteltuja puolittain mytologisia, puolittain allegorisia kappaleita; niissä oli hienon ivamukailun leimaa, ja ne miellyttivät yleisöä kovin. Nämä näytökset vetivät minua erikoisesti puoleensa: hilpeän Merkuriuksen kultaiset pikku siivet, valepukuisen Jupiterin ukonvaaja, kevytmielinen Danae tai mikä tuon alas laskeutuneen jumalien vierailua vartovan kaunottaren nimi lienee ollut — ellei hän ollut paimentyttö tai metsästäjätär. Ja koska päässäni usein surisi sellaisia Ovidiuksen »Metamorfooseista» ja Pomeyn »Myytiilisestä Panteonista» peräisin olevia aineksia, niin olin mielessäni kutonut sellaisen pikku kappaleen, josta nyt tiedän kertoa ainoastaan sen verran, että tapahtumapaikkana oli maalaisseutu, mutta ettei siitä puuttunut kuninkaantyttäriä, prinssejä eikä jumaliakaan. Varsinkin Merkurius oli niin elävänä mielessäni, että vieläkin tahtoisin vannoa nähneeni hänet omin silmin.
Erittäin huolellisesti valmistamani käsikirjoituksen minä annoin ystävälleni Derones’ille, joka otti sen vastaan erikoisen arvokkaasti ja todellisin suosijan-ilmein, silmäili sitä nopeasti, huomautti minulle muutamista kielivirheistä, piti eräitä puheenvuoroja liian pitkinä ja lupasi vihdoin joutaessaan sitä lähemmin tarkastaa ja arvostella. Minun kainosti kysyttyäni, voidaanko kappale kenties esittää, hän vakuutti minulle, ettei se ollut lainkaan mahdotonta. Teatterissa riippuvat asiat suuressa määrin suosijoista, sanoi hän luvaten minua parhaansa mukaan avustaa; asia oli vain pidettävä salassa, sillä hän oli itse kerran yllättänyt johtokunnan tarjoamalla sille valmistamansa kappaleen, ja se olisi varmaan esitetty, ellei olisi liian aikaisin saatu selville, että hän oli sen tekijä. Minä lupasin hänelle vaikenevani mahdollisimman tyystin ja olin jo näkevinäni kappaleeni nimen suurin kirjaimin komeilemassa katujen ja torien kulmissa.
Miten kevytmielinen ystäväni muuten lieneekään ollut, tilaisuus esiintyä mestarina tuntui hänestä sittenkin ylen houkuttelevana. Hän luki näytelmäni huolellisesti ja kun hän sitten istuutui kerallani korjailemaan eräitä vähäpätöisiä seikkoja, hän keskustelun kestäessä mullisti koko kappaleen, niin ettei jäänyt kiveä kiven päälle. Hän pyyhki, lisäsi, jätti henkilön pois, asetti toisen sijalle, sanalla sanoen menetteli mitä hurjimman mielivaltaisesti, niin että selkäpiitäni karmi. Koska edellytin, että hänen sentään täytyi ymmärtää asiansa, sallin hänen menetellä miten tahtoi; hän näet oli jo usein minulle kertonut Aristoteleen kolmesta ykseydestä, ranskalaisen näytelmän säännönmukaisuudesta, todennäköisyydestä, säkeiden sointuisuudesta ja kaikista muista asian yhteydessä olevista seikoista niin paljon, että minun täytyi otaksua hänen ne tuntevan, vieläpä perusteellisestikin. Hän moitti englantilaisia ja halveksi saksalaisia; sanalla sanoen: hän esitti minulle koko sen dramaturgisen litanian, jota minun on ollut pakko myöhemmin elämäni varrella usein kuulla toisteltavan.