Minä vein, niinkuin tarinan poika, raadellun luomukseni kotiin ja yritin korjata sitä ennalleen, mutta turhaan. Kun en kumminkaan tahtonut sitä hylätä, tein siihen joitakin muutoksia ja annoin kirjurimme valmistaa siitä kauniin jäljennöksen, jonka ojensin isälleni saavuttaen ainakin sen verran, ettei näytäntöjen jälkeen nauttimaani ilta-ateriaa vähään aikaan häiritty.

Tämä epäonnistunut yritys oli saanut minut arvelemaan, ja nyt tahdoin oppia suoraan alkulähteistä tuntemaan ne teoriat ja lait, joihin jokainen vetosi ja jotka varsinkin julkean mestarini vallattomuuden vuoksi olivat minusta käyneet epäiltäviksi. Tehtävä tosin ei ollut vaikea, mutta kysyi sentään kärsivällisyyttä. Minä luin aluksi Corneille’n kirjoittaman kolmea ykseyttä käsittelevän tutkielman ja näin siitä epäilemättä, miten asian tahdottiin olevan, sitävastoin minulle ei suinkaan selvinnyt, minkä tähden sellaisia vaatimuksia esitettiin, ja pahinta oli, että jouduin vieläkin suurempaan hämminkiin tutustuessani »Cid’iä» koskeviin kiistoihin ja lukiessani esipuheita, joissa Racine’in ja Corneille’n on pakko puolustaa itseänsä arvostelijoita ja yleisöä vastaan. Tästä ainakin näin mitä selvimmin, ettei kukaan ihminen tietänyt mitä tahtoi, että sellainen kappale kuin »Cid», joka oli saanut aikaan mitä erinomaisimman vaikutuksen, piti kaikkivaltiaan kardinaalin käskystä ehdottomasti julistettaman huonoksi, että Racine, minun aikalaisteni ranskalaisten epäjumala, joka oli nyt muuttunut minunkin epäjumalakseni (olin näet oppinut hänet lähemmin tuntemaan, kun neuvosmies von Olenschlager esitytti meillä lapsilla »Britanniens» näytelmän, josta minulle lankesi Neron osa), että Racine, sanon, ei hänkään voinut hevin suoriutua harrastelijoistaan enempää kuin taiteentuomareistakaan. Tämä kaikki minua hämmensi entistä enemmän, ja kun olin kauan kiduttanut itseäni tutkimalla kaikkia näitä väitteitä ja vastaväitteitä, kaikkea tätä edellisen vuosisadan lavertelua, niin heitin pois lapsen kylpyvesineen ja jätin nämä joutavat asiat sitäkin päättävämmin, kun uskoin havainneeni, etteivät itse kirjailijatkaan, jotka tuottivat oivallisia teoksia, asiasta puhumaan ryhtyessään, toimintansa perusteita ilmaistessaan, tahtoessaan puolustella, selitellä, kaunistella, sittenkään aina kyenneet osaamaan oikeaan. Senvuoksi minä jälleen kiiruhdin elävään todellisuuteen, kävin paljoa innokkaammin teatterissa, luin tunnollisemmin ja alinomaisemmin ja sitkeämmin, joten minulle tänä aikana ehtivät tulla tutuiksi Racine ja Molière kokonaisuudessaan sekä Corneille suurelta osalta.

Kuninkaanluutnantti asui yhä talossamme. Hänen käytöksensä ei ollut missään suhteessa muuttunut, varsinkaan meitä kohtaan, mutta huomattavissa oli, ja tulkki-kuoma osasi tehdä sen meille vieläkin selvemmäksi, ettei hän enää hoitanut virkaansa yhtä hilpeästi eikä yhtä innokkaasti kuin alkuaikoina, joskin hän teki sen yhtä nuhteettomasti ja uskollisesti. Hänen olemuksensa ja käytöksensä, joka ilmaisi pikemmin espanjalaista kuin ranskalaista, hänen vaihtuvat mielialansa, jotka toisinaan sentään vaikuttivat käsiteltävään asiaan, hänen taipumaton suhtautumisensa ulkoisiin oloihin, herkkyytensä kaikelle, mikä koski hänen henkilöänsä tai luonnettansa, kaikki tuo yhdessä lienee sentään toisinaan saattanut hänet riitoihin esimiestensä kanssa. Lisäksi tuli, että hän haavoittui näytännön aikana aiheutuneessa kaksintaistelussa, ja kuninkaanluutnanttia moitittiin siitä, että hän itse, korkeimpana poliisiviranomaisena, oli tehnyt kielletyn teon. Kaikki tämä, kuten sanottu, lienee osaltaan ollut vaikuttamassa siihen, että hän nyt eleli enemmän yksikseen ja kenties menetteli toisinaan entistä lenseämmin.

Sillävälin oli melkoinen määrä tilattuja maalauksia ehtinyt valmistua. Kreivi Thoranc vietti vapaat hetkensä niitä katsellen, antoi naulata ne, leveämmät ja kapeammat, vieretysten ja, jos oli tilasta puute, päällekkäinkin seinälle, ottaa ne jälleen alas ja kääriä kokoon. Teoksia tutkittiin yhä uudelleen, nautittiin yhä uudelleen niistä kohdista, joita pidettiin onnistuneimpina, mutta ei puuttunut myöskään toiveita nähdä eräitä seikkoja toisin suoritettuina.

Tästä koitui uusi ja varsin merkillinen menettelytapa. Koska näet eräs maalaaja sai parhaiten onnistumaan kuvahahmoja, toinen perspektiivisiä seikkoja, kolmas puita, neljäs kukkia, johtui kreivi ajattelemaan, eikö näitä kykyjä voitaisi yhdistää ja siten saada aikaan täydellisiä teoksia. Alku oli heti tehty siten, että esim. annettiin maalata valmiiseen maisemaan kauniita karjalaumoja. Mutta koska asiaankuuluvaa tilaa ei ollut aina olemassa ja koska eläinkuvain maalaaja ei pitänyt tarkkaa lukua siitä, tuliko pari lammasta enemmän tai vähemmän, niin avarinkin maisema kävi lopulta liian ahtaaksi. Ihmishahmojen maalaajan piti sijoittaa siihen vielä paimenet ja joitakin matkamiehiä; ne näyttivät jälleen ikäänkuin riistävän ilman toisiltansa, ja täytyi ihmetellä, kuinka he kaikki eivät tukehtuneet siinä luonnon helmassa. Milloinkaan ei voinut ennakolta tietää, mitä teoksesta tulisi, ja valmiiksi ehdittyänsä se ei tyydyttänyt. Maalaajat harmistuivat. Ensimmäisissä tilauksissa he olivat voittaneet, näissä he hävisivät, vaikka kreivi nytkin maksoi erittäin auliisti. Ja koska useampien henkilöiden yhteen tauluun sommittelemat osakuvat eivät parhaalla vaivallakaan luoneet hyvää yleisvaikutelmaa, niin lopulta jokainen uskoi työnsä tärveltyneen ja menneen hukkaan toisten vuoksi, ja olivatpa taiteilijat senvuoksi joutua riitaan ja leppymättömiksi vihamiehiksi. Sellaisia muutoksia tai paremmin sanoen lisäyksiä suoritettiin mainitussa ateljeessa, jossa minä oleilin ihan yksin taiteilijain seurassa, ja minua huvitti valikoida harjoitelmista, varsinkin eläinten kuvista, jokin erikoinen, jokin määrätty ryhmä ja ehdotella sitä sijoitettavaksi etu- tai taka-alalle. Monesti ehdotustani noudatettiinkin, joko vakaumuksesta tai mielisuosiosta.

Osanottajat kävivät niinmuodoin ylen alakuloisiksi, varsinkin Seekatz, erittäin hypokondrinen ja itseensäsulkeutunut mies, joka tosin ystävien keskuudessa verrattoman hilpeäluontoisena osoittautui mitä parhaimmaksi seuramieheksi, mutta työskennellessään tahtoi toimia yksinään, itseensä keräytyneenä ja täysin vapaana. Hänen piti nyt, vaikeita tehtäviä suoritettuaan, saatuaan ne aina varalla olevan mitä suurimman uutteruuden ja lämpimimmän kiintymyksen nojalla valmiiksi, matkustaa yhä uudelleen Darmstadtista Frankfurtiin, joko muuttamaan jotakin omien maalauksiensa kohtaa tahi koristamaan vieraita tahi kerrassaan antaakseen jonkun kolmannen avustamanansa tehdä hänen omasta maalauksestansa monenkirjavan. Hän oli yhä harmistuneempi, alkoi tehdä ehdotonta vastarintaa, ja meidän täytyi kovin vaivautua saadaksemme tämän kuoman — hänkin näet oli siksi tullut — noudattamaan kreivin toivomuksia. Muistan vielä, kuinka laatikot olivat jo valmiina kaikkia maalauksia varten, jotka piti latoa niihin niin järjestettyinä, että niiden perilletultua verhoilija voi ilman muuta kiinnittää ne seiniin, ja tarvittiin jotakin pientä, joskin välttämätöntä täydennystä, mutta Seekatz ei suostunut tulemaan. Hän oli viime töikseen tehnyt parastansa kuvaamalla elävien mallien mukaan ovipintoja varten neljä elementtiä lasten ja poikain hahmossa ja käsitellen mitä uutterimmin sekä itse kuvioita että myöskin syrjäseikkoja. Maalaukset olivat valmiit, ne oli maksettu, ja Seekatz luuli iäksi asiasta vapautuneensa; mutta hänen pitikin tulla muutamin siveltimenvedoin laajentamaan eräitä kuvia, joiden mitat oli otettu liian pienet. Hän arveli jonkun muun voivan työn suorittaa; hän oli jo järjestäytynyt suorittamaan uutta työtä, sanalla sanoen: hän ei halunnut tulla. Maalaukset oli määrä lähettää matkaan aivan pian, kuivaminen vaati sekin vielä aikaa, pieninkin viivytys tuotti hankaluutta, joten kreivi epätoivoissaan päätti lähettää sotilaita häntä hakemaan. Me toivoimme kaikin vihdoinkin näkevämme maalausten lähtevän matkaan emmekä lopulta keksineet mitään muuta keinoa kuin että tulkki-kuoma nousi vaunuihin ja nouti vastaanhangoittelijan vaimoineen ja lapsineen luoksemme. Kreivi otti hänet ystävällisesti vastaan, hän sai hyvän kestityksen ja pääsi vihdoin lähtemään runsaine lahjoinensa.

Kun maalaukset oli toimitettu pois, muuttui talo paljoa rauhallisemmaksi. Ullakon päätykamari puhdistettiin ja luovutettiin minulle, ja isäni, nähdessään laatikoita kuljetettavan pois, ei voinut pidättyä toivomasta, että saisi lähettää kreivin samaa tietä. Vaikka näet kreivillä ja hänellä oli suuressa määrin samanlaiset harrastukset, vaikka isän täytyikin olla iloinen nähdessään rikkaamman henkilön menestyksellisesti noudattavan hänen periaatettansa, jonka mukaan oli pidettävä huolta elävistä mestareista; vaikka saattoikin tuntua hänestä mairittelevalta, että hänen kokoelmansa antaman aiheen nojalla joukko kelpo taiteilijoita oli näinä ahtaina aikoina saanut melkoisen ansaitsemistilaisuuden, hän kaikesta huolimatta suhtautui sellaisin vastatunnoin vieraaseen, joka oli tunkeutunut hänen taloonsa, ettei kreivin toiminta voinut hänestä näyttää missään suhteessa oikealta. Isän mielestä taiteilijoita piti askarruttaa, mutta ei alentaa tapettimaalareiksi, piti tyytyä siihen, mitä he oman vakaumuksensa ja omien kykyjensä nojalla tuottivat, vaikka se ei joka suhteessa miellyttäisikään, ja välttää alinomaista tinkimistä ja moittimista. Sanalla sanoen: kreiville ominaisesta vapaamielisestä vaivannäöstä huolimatta ei syntynyt minkäänlaista suhdetta. Isäni kävi mainitussa huoneessa ainoastaan silloin, kun tiesi kreivin olevan aterioimassa, ja minä muistan yhden ainoan kerran, jolloin Seekatz oli voittanut omat saavutuksensa ja koko talonväki tahtoi päästä hänen maalauksiansa näkemään, isäni ja kreivin yhdessä osoittaneen noille taideteoksille mieltymystä, jota eivät voineet toisissaan herättää.

Laatikot ja lippaat olivat tuskin ehtineet talosta pois, kun jälleen ryhdyttiin jo aikaisemmin vireillepantuun, mutta keskeytyneeseen puuhaan kreivin karkoittamiseksi. Asiaa selittämällä vedottiin sen oikeudenmukaisuuteen, pyyntöjen nojalla sen kohtuullisuuteen, henkilökohtaisen vaikutuksen tietä määrääjien hyväntahtoisuuteen, ja vihdoin päästiinkin niin pitkälle, että majoitusherrat päättivät sijoittaa kreivin muualle ja vapauttaa talomme, joka oli muutamia vuosia alinomaa ollut rasituksen alaisena, enemmästä majoituksesta. Näennäisen aiheen vuoksi piti kuitenkin ottaa ensimmäiseen, tähän asti kuninkaanluutnantin hallussa olleeseen kerrokseen vuokralaisia siten tavallaan tehden uuden majoituksen mahdottomaksi. Kreivi, jota rakkaista maalauksista erottua ei talomme millään tavoin itseensä kiinnittänyt ja joka sitäpaitsi toivoi tulevansa pian määrätyksi toisille maille, suostui vastustelematta siirtymään toiseen huoneistoon ja erosi meistä kaikessa rauhassa ja suosiollisesti. Pian sen jälkeen hän poistuikin kaupungistamme ja sai yhä tärkeämpiä tehtäviä, mutta, kuten kuulimme, ei sellaisia, joista hän olisi pitänyt. Hänellä oli kuitenkin ilo nähdä nuo uutterasti hankkimansa maalaukset onnellisesti sijoitettuina veljensä linnaan, hän kirjoitti muutamia kertoja, lähetti mittoja ja tilasi mainituilta taiteilijoilta erinäisiä lisätöitä. Lopulta emme enää kuulleet hänestä mitään; useiden vuosien kuluttua vain kerrottiin, että hän oli kuollut Länsi-Intiassa, erään Ranskan siirtomaan kuvernöörinä.

NELJÄS KIRJA.

Miten paljon hankaluutta ranskalainen majoitus lieneekin meille aiheuttanut, olimme kuitenkin siinä määrin siihen tottuneet, että nyt sitä kaipasimme, että talo tuntui meistä lapsista kuolleelta. Meidän ei myöskään ollut suotu päästä takaisin täydelliseen yksityisen perhe-elämän tilaan. Uudet vuokralaiset' olivat jo tiedossa, ja kun oli ehditty hieman lakaista ja pestä, höylätä ja kiilloittaa, maalatuja sivellä, niin talo oli taas täydessä kunnossa. Taloomme muuttivat virastonjohtaja Moritz ja hänen omaisensa, jotka olivat vanhempieni hyviä ystäviä. Moritz, joka ei ollut Frankfurtista syntyisin, mutta tunnettiin kyvykkääksi laki- ja valtiomieheksi, hoiti useiden pienempien ruhtinaiden, kreivien ja aatelisten oikeusasioita. Minä näin hänet aina hilpeänä ja ystävällisenä ja uutterasti asiakirjojansa tutkimassa. Rouva ja lapset, jotka olivat sävyisät, hiljaiset ja hyväntahtoiset, eivät tosin lisänneet talomme seurallisuutta, koska pysyttelivät omassa piirissään, mutta niinpä vallitsikin jälleen hiljaisuus ja rauha, jota emme olleet pitkiin aikoihin nauttineet. Minä asuin nyt jälleen ullakkokamarissani, missä toisinaan vielä väikkyivät silmiini lukuisien maalausten haamut, joita yritin karkoittaa työn ja opiskelun avulla.