Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Lähetystöneuvos Moritz, virastonjohtajan veli, kävi hänkin nyt usein talossamme. Hän oli pikemmin maailmanmies, kookas ja samalla käytökseltään miellyttävä. Hänkin hoiti erinäisten säätyhenkilöiden asioita ja joutui vararikkotapausten ja keisarillisten komissiojen vuoksi usein tekemisiin isäni kanssa. He pitivät toisiansa arvossa ja olivat yleensä saamamiesten puolella; mutta tavallisesti he saivat harmikseen kokea, että sellaisissa tilaisuuksissa useimmat edustajat enimmälti saadaan taivutetuksi velkamiesten puolelle. Lähetystöneuvos jakeli mielellään tietojansa, harrasti matematiikkaa, ja koska se ei ollenkaan tullut käytäntöön hänen silloisissa toimissaan, niin hän huviksensa opasti minua eteenpäin siinä aineessa. Niin ollen minä kykenin entistä paremmin suorittamaan rakennustaiteellisia piirustuksiani ja käyttämään perusteellisemmin hyväkseni erään piirustuksenopettajan meille päivittäin tunnin ajan antamaa opetusta.

Tämä kelpo ukko tosin ei ollut mikään täydellinen taiteilija. Meidän piti vedellä viivoja ja yhdistellä niitä, ja siten piti syntyä silmiä ja neniä, huulia ja korvia, vieläpä lopulta kokonaisia kasvoja ja päitäkin; mutta tällöin ei ajateltu luonnollisia enempää kuin taiteellisiakaan malleja. Meitä kidutettiin joitakin aikoja näillä inhimillisen hahmon hairahdusmuodoilla ja vihdoin otaksuttiin kehitetyn meidät hyvinkin pitkälle, kun saimme jäljennettäväksemme niin sanotut Le Brunin affektit. Mutta nuo irvikuvatkaan eivät meitä hyödyttäneet. Nyt siirryttiin äkkiä käsittelemään maisemia, lehvistöjä ja kaikkia muita aiheita, joiden kuvaamista tavanomaisen opetuksen aikana harjoitetaan ilman järjestystä ja menetelmää. Vihdoin me päädyimme täsmälliseen jäljittelyyn ja viivojen sirouteen välittämättä enää mitään aiheen arvosta tai aistikkuudesta.

Tässä pyrkimyksessä oli isä mallikelpoisena edeltäjänämme. Hän ei ollut milloinkaan piirustanut, mutta tahtoi nyt, lastensa harjoittaessa tätä taidetta, pysyä heidän tasallansa, vieläpä antaa iällänsä esimerkin, kuinka heidän nuorten piti menetellä. Niinpä hän siis jäljensi eräitä Piazzettan päitä, tunnetuista pientä kahdeksantaitteista kokoa olevista lehdistä englantilaisella lyijykynällä kaikkein hienoimmalle hollantilaiselle paperille. Hän piti huolta siitä, että rajaviivat tulivat mitä puhtaimmat, jäljittelipä vielä mitä tarkimmin vaskipiirroksen ristiviivais-varjostusta, kevyesti, liiankin hellävaroen, joten hänen jäykkyyttä vältellessään piirrokset jäivät vaille ryhtiä. Hienoja ja tasaisia ne epäilemättä aina olivat. Hänen sitkeä, uupumaton uutteruutensa kehittyi siihen määrään, että hän piirusti kaikki kokoelman numerot toisen toisensa jälkeen meidän lasten jättäessä pois ja valitessa miten meitä miellytti.

Näihin aikoihin toteutettiin toinenkin, jo kauan pohdinnanalaisena ollut aie, soitanto-opetustamme koskeva. Viimeinen yllyke ansainnee lyhyen maininnan. Oli päätetty, että meidän piti oppia soittamaan klaveeria, mutta opettajan vaaliin nähden ei ollut voitu koskaan päästä yksimielisiksi. Tulin sitten kerran sattumalta erään toverini luo, joka parhaillaan oli opetettavana, ja havaitsin opettajan erittäin miellyttäväksi mieheksi. Hänellä oli jokaista oikean ja vasemman käden sormea varten leikkisä pilkkanimi, jota hän mitä hauskimmin käytteli, kun kysymyksessäolevan sormen piti toimia. Mustia ja valkoisia koskettimia nimitettiin niitäkin kuvallisesti, esiintyivätpä itse säveletkin kuvaannollisin nimin. Sellainen kirjava seurue askartelee varsin hupaisesti yhdessä. Sormittelu ja tahti näyttävät käyvän aivan helpoiksi ja havainnollisiksi, ja kun oppilasta pidetään mitä parhaalla tuulella, sujuu kaikki erittäin sievästi.

Kotiin tultuani minä heti hartaasti pyysin vanhempiani käymään vakavasti asiaan ja ottamaan klaveerimestariksemme tuon verrattoman miehen. Viivyteltiin vielä hieman, tiedusteltiin; opettajasta tosin ei kuulunut mitään pahaa, mutta ei mitään erikoisen hyvääkään. Minä olin sillävälin kertonut sisarelleni kaikki nuo hupaiset nimitykset, meidän oli vaikea odottaa opetuksen alkamista ja me saimme aikaan, että mies hyväksyttiin.

Aluksi ryhdyttiin lukemaan nuotteja, ja kun siinä ei näyttänyt olevan mitään leikin sijaa, niin lohduttauduimme toivomalla, että kunhan ehdittäisiin itse klaveeriin, kunhan tulisivat kysymykseen sormet, niin leikinlaskukin alkaisi. Mutta koskettimisto ei näyttänyt suovan tilaisuutta vertauksiin enempää kuin sormijärjestyskään. Yhtä kuivina kuin viidellä viivalla ja niiden väleissä olevat nuotit pysyivät mustat ja valkoiset koskettimetkin, ja hiiskahdustakaan ei enää kuulunut peukalopukista tai kultakaunosta; miehen kasvot pysyivät tämän kuivan opetuksen aikana yhtä ilmeettöminä kuin taanoin hänen kuivaa pilaa lasketellessaan. Sisareni moitti minua ylen katkerasti petoksesta ja uskoi tosiaankin, että kaikki oli ollut minun keksimääni. Itse olin kuin huumaantunut enkä paljoakaan oppinut, vaikka mies teki työnsä varsin huolellisesti; minä näet odotin aikaisempia pilapuheita yhä tuleviksi ja lohduttelin sisartani päivästä toiseen. Niitä ei kumminkaan kuulunut, ja tämä arvoitus olisi jäänyt minulta iäksi ratkaisematta, ellei uusi sattuma olisi sitä selittänyt.

Eräs toverini astui opetustunnin kestäessä huoneeseen, ja samassa avautuivat humoristisen suihkukaivon kaikki putket: peukalopukit ja tuomentukit, hiipijät ja kiipijät, kuten hänellä oli tapana sormia nimittää, fakarat ja gakarat, kuten hän nimitti nuotteja f ja g, fiikurat ja giikurat (fis ja gis) olivat jälleen olemassa ja esiintyivät mitä ihmeellisimpinä tonttuina. Nuori ystäväni nauroi katketakseen ja iloitsi siitä, että noin hupaisella tavalla voi oppia niin paljon. Hän vannoi ahdistelevansa vanhempiansa, kunnes he antaisivat hänelle opettajaksi tuon oivallisen miehen.

Siten oli minulle uuden kasvatusopin periaatteiden mukaisesti avattu varsin varhain tie kahteen taiteeseen, vain onnen kaupalla, ilman sitä vakaumusta, että synnynnäiset lahjani voisivat saada minut niissä pitemmälle edistymään. Isäni väitti, että jokaisen piti oppia piirustamaan, ja kunnioitti senvuoksi erikoisesti keisari Maksimiliania, jonka väitetään nimenomaan niin määränneen. Hän kehoittikin minua siihen vakavammin kuin musiikkiin, jota hän taas erinomaisesti suositteli sisarelleni vaatien häntä oppituntien lisäksi istumaan vielä suuren osan päivää klaveerin ääressä.

Mitä enemmän askarrusta minulle siten toimitettiin, sitä useammanlaisiin askarruksiin teki mieleni ryhtyä; vapaahetketkin käytettiin kaikenlaisiin eriskummallisiin puuhiin. Jo varhaisimmalta iältä minä tunsin luonnon olioihin kohdistuvaa tutkimushimoa. Usein selitetään julmuuden merkiksi, jos lapset lopulta paloittelevat, repivät, leikkelevät sellaisia esineitä, joilla ovat aikansa leikkineet, joita ovat niin tai näin käsitelleet. Samalla tavalla ilmaantuu kuitenkin useasti uteliaisuus, halu saada tietää, miten sellaiset esineet pysyvät koossa, miltä niiden sisäpuoli näyttää. Minä muistan lapsena repineeni kukkasia nähdäkseni, miten lehdet olivat kiinni kukkakuvussa, ja kynineeni lintujakin saadakseni selville, kuinka höyhenet liittyivät siipeen. Eihän voi tuota lukea lapsille viaksi, koska luonnontutkijatkin luulevat oppivansa enemmän jakamalla ja erittelemällä, pikemmin kuolettamalla kuin elähdyttämällä.

Tulipunaiseen kankaaseen somasti ommellun magneettikiven täytyi senkin eräänä päivänä kokea tämän tutkimishalun vaikutusta. Tuo salaperäinen vetovoima, joka ei ainoastaan vaikuttanut magneettiin sovitettuun rautapuikkoon, vaan oli vielä laadultansa sellainen, että se voi kasvaa ja kantaa päivä päivältä yhä suurempaa painoa, tuo salaperäinen kyky oli saanut minut siinä määrin ihastelun valtoihin, että pelkkä sen vaikutuksen ihmetteleminen kiinnitti mieltäni kauan aikaa. Lopulta kuitenkin uskoin saavani asiasta lähempää selkoa, jos irroitin peittävän kuoren. Se tapahtui minun siitä viisastumatta; pelkkä rautapuikko ei opettanut minulle mitään enempää. Minä irroitin senkin ja pitelin nyt kädessäni pelkkää kiveä uutterasti ja monin tavoin kokeillen viilanpuruilla ja neuloilla nuoren mieleni kumminkaan saamatta monipuolisen kokemuksen lisäksi mitään enempää hyötyä. Minä en osannut koota koko laitetta, osat hajautuivat, ja minulta katosi merkillinen ilmiö kojeen keralla.