Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Paremmin ei onnistunut sähkökoneen kokoonpanokaan. Eräs läheinen ystävämme, jonka nuoruus oli sattunut niihin aikoihin, jolloin sähkö askarrutti kaikkien mieliä, kertoi meille usein, kuinka hän poikaiällänsä oli halunnut saada omakseen sellaisen koneen, oli ottanut selkoa sen tärkeimmistä edellytyksistä ja saavuttanut vanhan rukin ja muutamien lääkelasien avulla melkoisia tuloksia. Kun hän mielellään ja usein tuota toisteli samalla kuvaillen meille sähköä yleensäkin, niin me lapset pidimme asiaa hyvinkin todennäköisenä ja vaivasimme itseämme pitkän ajan vanhalla rukilla ja lääkepulloilla voimatta kumminkaan saada aikaan vähintäkään tulosta. Siitä huolimatta me pysyimme järkkymättä uskossamme ja olimme kovin hyvillämme, kun messujen aikana muiden harvinaisuuksien, taika- ja silmänkääntötemppujen ohella sähkökonekin esitti taitojansa, jotka, samoinkuin magneettisetkin, olivat senaikaisiksi jo varsin monipuolisia.

Julkiseen opetukseen kohdistuva epäluottamus lisääntyi päivä päivältä. Haeskeltiin kotiopettajia, ja koska yksityiset perheet eivät voineet suorittaa koituvia kulunkeja, liittyivät useammat siinä tarkoituksessa yhteen. Lapset olivat kuitenkin vain harvoin sopuisat; nuorella opettajalla ei ollut riittävää arvovaltaa, ja uudistuneiden ikävyyksien jälkeen vain erottiin vihaisina toisistaan. Eipä siis ihme, jos suunniteltiin toisenlaista, sekä pysyväisempää että edullisempaa olojen järjestystä.

Koulukotien perustamisen ajatukseen oli johtanut se jokaiselle välttämättömänä ilmenevä seikka, että ranskankieltä oli opetettava käytännöllisessä elämässä. Isäni oli kasvattanut erään nuoren miehen, joka oli ollut hänen palvelijanansa, kamaripalvelijanansa, sihteerinänsä, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa viroissa. Mies, Pfeil nimeltänsä, puhui hyvin ranskaa ja osasi kielen perusteellisesti. Kun hän oli mennyt naimisiin ja hänen suosijainsa täytyi keksiä hänelle jokin toimi, johduttiin ajattelemaan, että hänen piti antaa perustaa koulukoti, joka vähitellen laajeni pieneksi opistoksi, missä opetettiin kaikkia välttämättömiä aineita, vieläpä lopulta latinaa ja kreikkaakin. Frankfurtin avarat kauppasuhteet tekivät mahdolliseksi, että tämän opiston huostaan uskottiin nuoria ranskalaisia ja englantilaisia, joiden piti oppia saksaa ja muutenkin itseänsä sivistää. Pfeil, joka oli mies parhaassa iässään, erinomaisen tarmokas ja toimelias, johti koko laitosta erittäin kiitettävästi, ja koska hänellä ei voinut milloinkaan olla kyllin tekemistä, alkoi hän, kun hänen täytyi palkata oppilaitansa varten soitonopettaja, itse harrastaa musiikkia ja harjoitti klaveerin soittoa niin innokkaasti, että varsin pian soitti sangen sujuvasti ja hyvin, vaikka ei ollut aikaisemmin soittimeen koskenutkaan. Hän näytti omaksuneen isäni periaatteen, jonka mukaan ei mikään voi paremmin innostaa ja elähdyttää nuoria ihmisiä kuin se, että henkilö joltiseenkin ikään ehdittyänsä paneutuu jälleen oppilaaksi ja vaikka elääkin jo niitä vuosiansa, joina uusien taitojen hankkiminen on erittäin vaikeata, sittenkin yrittää intonsa ja kestävyytensä avulla kilpailussa voittaa nuoremmat, luonnon enemmän suosimat.

Tämä soitannollinen harrastus johti Pfeilin kiinnittämään huomiota itse soittimiin, ja yrittäessään hankkia itselleen parhaita hän joutui tekemisiin geralaisen Fridericin kanssa, jonka valmistamat soittimet olivat laajalti kuuluisat. Hän otti niitä jonkin määrän myytäväksensä, ja siten hänellä oli ilo nähdä huoneistossaan useampia flyygeleitä, harjoitella niillä ja soitella toisten kuultavaksi.

Meidänkin taloomme tämän miehen toimeliaisuus loi vilkkaampaa soitannon harrastusta. Isäni ja hänen välinen suhde pysyi aina, muutamia kiistakohtia lukuunottamatta, häiriytymättömän hyvänä. Meillekin hankittiin suuri Fridericin flyygeli, jota minä, klaveerini vaiheilla viipyjä, en paljoakaan koskettanut, mutta josta sisarelleni koitui sitäkin ankarampi kiusa, kun hänen täytyi käyttää vielä entistä enemmän aikaa harjoituksiinsa, jotta uusi soittokone tulisi pidetyksi asianomaisessa arvossa ja kunniassa. Siinä seisoivat hänen vierellänsä vuorotellen isä asianvalvojana ja Pfeil esikuvana ja yllyttävänä kotiystävänä.

Meille lapsille tuotti paljon hankaluutta eräs isäni erikoinen harrastelu, nimittäin silkinviljelys, jonka hän uskoi voivan tuottaa hyviä tuloksia, kunhan se laajemmalle leviäisi. Eräät tuttavat Hanaussa, missä silkkimatojen hoitoa harjoitettiin erittäin huolellisesti, antoivat siihen ensimmäisen aiheen. Sieltä hänelle lähetettiin oikeaan aikaan munia, ja niin pian kuin silkkiäispuissa oli riittävästi lehteä, annettiin niiden kehkeytyä ja hoidettiin noita tuskin näkyviä olentoja erittäin huolellisesti. Erääseen ullakkohuoneeseen oli koottu pöytiä ja lautatelineitä, jotta niillä olisi enemmän tilaa ja elantoa; ne näet kasvoivat nopeasti ja olivat viimeisen kuoriutumisensa jälkeen niin kiihkeän nälkäisiä, että tuskin voitiin koota kyllin lehtiä niiden ravitsemiseksi; täytyipä niitä ruokkia öin päivin, koska kaikki riippuu juuri siitä, ettei niiltä puutu ravintoa sinä aikana, jolloin suuren ja ihmeellisen muutoksen on määrä niissä tapahtua. Jos sää oli suotuisa, saattoi tosin pitää tätä puuhaa hauskana huvina, mutta jos ilma kääntyi koleaksi ja silkkiäispuut joutuivat kärsimään, oli kova hätä käsissä. Vieläkin ikävämpää oli, jos viimeisen vaiheen aikana satoi; nämä oliot näet eivät ollenkaan siedä kosteutta, joten kastuneet lehdet täytyi huolellisesti pyyhkiä ja kuivata, mitä ei kumminkaan aina käynyt ihan tyystin suorittaminen, ja tästä tai kenties jostakin toisestakin syystä ilmaantui tauteja, jotka surmasivat olentoraukkoja tuhansittain. Siten aiheutuva mätäneminen synnytti todella ruttomaisen hajun, ja kun kuolleet ja sairaat täytyi poistaa ja erotella terveistä, jotta ainakin muutamat pelastuisivat, niin tuo oli tosiaankin ylen vaivalloinen ja iljettävä tehtävä, joka tuotti meille lapsille monta vaikeata hetkeä.

Vietettyämme siten erään vuoden kauneimmat kevät- ja kesäkuukaudet silkkimatoja hoidellen meidän täytyi auttaa isäämme eräässä toisessa, tosin yksinkertaisemmassa, mutta siitä huolimatta yhtä vaivalloisessa tehtävässä. Rooman näköalat, jotka olivat riippuneet mustissa puitteissaan vuosikausia vanhan rakennuksen seinillä, olivat näet valon, pölyn ja savun kellastamat ja kärpästen melkoisesti himmentämät. Jos sellaista siivoa ei voitukaan uudessa rakennuksessa suvaita, olivat kuvat kuitenkin käyneet isälleni sitä arvokkaammiksi, mitä kauemmaksi niiden kuvailema todellisuus oli painunut. Aluksi sellaiset kuvat vain verestävät ja elvyttävät äsken saamiamme vaikutelmia. Ne näyttävät todellisuuteen verraten mitättömiltä ja enimmälti pelkältä surkealta vastikkeelta. Kun sitävastoin alkumuotojen muisto yhä enemmän hälvenee, niin kuvat siirtyvät huomaamatta niiden sijaan, käyvät meille yhtä kalliiksi kuin ensinmainitut aikoinaan, joten se, mitä aluksi halveksimme, nyt saa meiltä osakseen arvonantoa ja kiintymystä. Niin on kaikkien kuvien, erityisesti muotokuvienkin laita. Kukaan ei ole hevin tyytyväinen jonkun läsnäolevan henkilön kuvaan, mutta kuinka tervetullut onkaan jokainen poissaolevaa ja varsinkin vainajaa esittävä varjokuva.

Olipa miten hyvänsä, tässä aikaisemman tuhlauksen tunnossa tahtoi isäni saada nuo vaskipiirrokset mikäli mahdollista ennallensa. Tiedettiin, että se kävi päinsä valkaisun avulla, ja tätä suurten arkkien ollessa kysymyksessä aina arveluttavaa menetelmää ryhdyttiin nyt käyttämään verraten epäsuotuisissa paikallisissa olosuhteissa. Ne isot lautatelineet, joille levitettyinä savuttuneet vaskipiirrokset kostutettiin ja asetettiin auringonpaisteeseen, olivat näet ullakkoikkunain edustalla kattokouruissa kattoa vastaan nojaamassa ja senvuoksi monille onnettomuuksille alttiina. Tärkeintä tässä oli se, ettei paperi päässyt milloinkaan kuivumaan, vaan pidettiin aina kosteana. Siitä huolehtimaan määrättiin minut ja sisareni, ja muuten erittäin tervetulleen joutilaisuuden teki tällä kertaa mitä ankarimmaksi kidutukseksi ikävystyminen, kärsimättömyys ja kaiken vapaan huvittelun tuhoava kiinteä tarkkaavaisuus. Asia kuitenkin toteutetuin, ja kirjansitoja, joka kiinnitti jokaisen lehden tukevalle paperille, koki parhaansa mukaan tasoitella ja korjata meidän huolimattomuutemme vuoksi repeytyneitä reunoja. Kaikki lehdet koottiin yhteen nidokseen ja olivat tällä kertaa pelastetut.

Jotta meiltä lapsilta ei pitänyt puuttuman elämän ja oppimisen monenkirjavuutta, sattui juuri tähän aikaan ilmaantumaan eräs englantilainen kielimestari, joka sitoutui neljässä viikossa jokaiselle vähänkin kieliin perehtyneelle opettamaan englanninkielen saattaen hänet niin pitkälle, että hän voi oman uutteruutensa varassa auttaa itseänsä eteenpäin. Hän otti kohtuullisen palkkion; tunnilla olevien oppilaiden lukumäärä oli hänelle yhdentekevä. Isäni päätti heti tehdä kokeen ja rupesi minun ja sisareni keralla tuon sukkelan mestarin oppilaaksi. Tunnit pidettiin uskollisesti, kertauksestakaan ei ollut puutetta; näiden neljän viikon aikana jätettiin mieluummin sikseen muutamia toisia harjoituksia, ja opettaja erosi meistä tyytyväisenä, samoin me hänestä. Kun hän oleskeli kaupungissa pitkän aikaa saaden paljon oppilaita, voi hän toisinaan käydä katsomassa ja avustamassa, kiitollisena siitä, että me kuuluimme ensimmäisiin, jotka olivat häneen luottaneet, ja ylpeänä saadessaan mainita meitä esikuvana toisille.

Tämän jälkeen isäni tahtoi pitää huolta siitäkin, että englanninkieli pysyisi ohjelmassa muiden kieliopintojen ohella. Minun on tunnustaminen, että kävi yhä kiusallisemmaksi ottaa työni lähtökohdaksi milloin toinen milloin toinen kielioppi tai harjoituskirja, milloin toinen milloin toinen kirjailija siten tuhlaten asiaan kohdistuvan harrastukseni samoinkuin oppituntinikin. Senvuoksi johduin ajattelemaan, miten kaikki oli kerrallaan ratkaistavissa, ja keksin eräänlaisen romaanin. Sen henkilöinä oli kuusi tai seitsemän sisarusta, jotka kaukana toisistaan ja kukin tahollansa antavat toisillensa tietoja oloistansa ja tunnoistansa. Vanhin veli selostaa hyvällä saksankielellä kaikenlaisia matkallaan kokemiansa asioita ja tapahtumia. Sisar vastaa milloin hänelle milloin toisille sisaruksille, mitä hänellä on kerrottavana osaksi kotoisista olosuhteista, osaksi sydämenasioista käyttäen naismaista tyyliä, pelkkiä pisteitä ja lyhyitä lauseita, suunnilleen siihen tapaan kuin myöhemmin »Siegwartin» kirjoittaja. Eräs veljistä opiskelee jumaluusoppia ja kirjoittaa sangen säännönmukaista latinaa liittäen siihen toisinaan kreikkalaisen jälkikirjoituksen. Seuraavan, Hampurissa kauppapalvelijana olevan osaksi tietenkin tuli englanninkielinen kirjeenvaihto, samoinkuin nuoremman, Marseillessa oleskelevan asiaksi ranskankielinen. Italiankieltä varten löytyi ensimmäisellä maailmanmatkallansa oleva soittotaiteilija, ja nuorin, eräänlainen nenäkäs pahnan pohjimmainen, oli muiden kielten ehdittyä jo joutua vallatuiksi omaksunut juutalaissaksan saaden kamalilla kirjaimillansa toiset epätoivoon ja vanhemmat hyvälle päähänpistolle nauramaan.