Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Tälle omituiselle muodolle minä etsin jonkinlaista sisältöä tutkimalla niiden seutujen maantiedettä, joissa henkilöni oleskelivat, ja keksin noihin kuiviin paikallisuuksiin kaikenlaisia ihmisiä, jotka jollakin tavoin liittyivät henkilöihini ja heidän toimintaansa. Niin menetellen minun harjoitusvihkoni paisuivat paljon laajemmiksi; isä oli tyytyväisempi, ja minä huomasin helpommin, mitä omasta tieto- ja taitovarastostani puuttui.

Sellaisilla asioilla, kun ne kerran on aloitettu, ei ole loppua eikä rajoja. Niin kävi tässäkin: kun näet yritin oppia eriskummallista juutalaissaksaa ja kirjoittaa sitä yhtä hyvin kuin osasin lukea, havaitsin pian, etten osannut hepreaa, josta käsin nykyinen pilaantunut ja vääristynyt kieliparsi oli johdettavissa ja joltisellakin varmuudella käsiteltävissä. Senvuoksi minä huomautin isälleni, että oli välttämätöntä oppia hepreaa, ja joudutin erittäin innokkaasti hänen suostumustansa; minä näet tähtäsin vielä korkeammallekin. Kuulin alinomaa sanottavan, että Vanhan samoinkuin Uuden Testamentin ymmärtämiseen oli alkukielten tunteminen välttämätön. Viimeksimainittua minä luin sangen vaivattomasti, koska niinsanotut evankeliumit ja epistolat piti sunnuntaisenkin harjoituksen vuoksi kirkosta tultua lausua, kääntää ja välttävästi selittää. Samoin ajattelin nyt menetellä Vanhaan Testamenttiin nähden, joka oli omituisuutensa vuoksi minua aina aivan erikoisesti miellyttänyt.

Isäni, joka ei mielellään tehnyt mitään puolinaista, päätti pyytää kymnaasimme rehtoria, tohtori Albrechtia, antamaan yksityisopetusta viikoittain siihen asti, kunnes olisin käsittänyt välttämättömimmät seikat tuosta mutkattomasta kielestä; hän näet toivoi, että hepreasta suoriuduttaisiin, ellei yhtä nopeasti, niin ainakin kaksi kertaa pitemmässä ajassa kuin englanninkielestä.

Rehtori Albrecht oli maailman omalaatuisimpia ihmisiä, pieni, ei lihava, mutta tanakka, muodoton, olematta silti viallinen, sanalla sanoen kuorikaapuun ja peruukkiin puettu Aisopos. Hänen kahdeksannellakymmenellä olevissa kasvoissaan näkyi aina purevan pilkallinen hymy; silmät pysyivät aina suurina ja olivat aina loistavat ja henkevät, joskin tulehtuneet. Hän asui vanhassa paljasjalkamunkkien luostarissa, missä kymnaasi sijaitsi. Minä olin jo lapsuudenaikana usein käynyt vanhempaini keralla hänen luonansa ja kulkenut värisyttävää mielihyvää tuntien läpi pitkien, pimeiden käytävien, vierailuhuoneiksi muutettujen kappelien, moniosaisen, portaitten ja sokkeloiden täyttämän huoneiston. Liiaksi ahdistelematta hän aina tavattaessa minua tutki, kiitti ja kehoitteli. Eräänä päivänä, julkisen tutkinnon jälkeen tapahtuvan siirron aikana, hän hopeisia praemia virtutis et diligentiae jakaessaan näki minun seisovan katselijana, verraten lähellä hänen kateederiansa. Minä olisin varsin mielelläni kurkistanut kukkaroon, josta hän veti esiin näkyrahoja; hän viittasi minulle, astui hieman alemmaksi ja ojensi minulle sellaisen hopeakolikon. Minä olin kovin iloinen, vaikka toiset pitivätkin tätä kouluun kuulumattomalle pojalle annettua lahjaa ihan turhana ja sopimattomana. Kelpo ukko ei kumminkaan siitä paljoa välittänyt; hän oli yleensäkin omituinen ihminen ja esiintyi hyvin silmiinpistävästi sellaisena. Koulumiehenä hän oli erittäin hyvässä maineessa, joskin korkea ikä jo teki hänelle siinä toimessa hieman haittaa. Melkeinpä enemmän kuin hänen oma raihnautensa häiritsivät häntä ulkoiset olosuhteet: kuten jo aikaisemmin tiesin, ei hän ollut tyytyväinen konsistorioon, ei tarkastajiin, ei pappeihin eikä opettajiin. Luonnonlaadullensa, joka taipui virheiden ja puutosten tarkkaamiseen ja ivailuun, hän jätti vapaat ohjakset sekä koulukertomuksissaan että julkisissa puheissaan, ja koska Lukianos oli melkeinpä ainoa kirjailija, jota hän luki ja piti arvossa, niin kaikki hänen puheensa ja kirjoituksensa olivat purevilla sanakäänteillä höystetyt.

Onneksi niille, joihin hän oli tyytymätön, hän ei milloinkaan käynyt suoraan asiaan, vaan kierteli vain vihjauksien, klassillisten lauseparsien ja raamatunpaikkojen avulla kohti niitä puutoksia, joita aikoi moittia. Hänen suullinen esityksensä (hän luki aina paperista) oli epämiellyttävää, käsittämätöntä, ja sitäpaitsi sen katkaisi monesti yskä, mutta vieläkin useammin ontto, vatsaa tärisyttävä nauru, joka tapasi ilmoittaa ja säestellä purevia kohtia. Alkaessani tämän eriskummallisen miehen luona opiskella havaitsin hänet leppoisaksi ja hyväntahtoiseksi. Minä menin nyt joka päivä kello kuuden aikaan iltapäivällä hänen luoksensa ja tunsin aina salaista mielihyvää, kun ovi kilisten sulkeutui takanani ja minun oli lähdettävä vaeltamaan pitkää synkkää luostarinkäytävää. Me istuimme hänen kirjastossaan vahakankaalla päällystetyn pöydän ääressä; erittäin moneen kertaan luettu Lukianos ei milloinkaan väistynyt hänen viereltänsä.

Kaikesta hyväntahtoisuudesta huolimatta minä en kumminkaan päässyt pääsymaksutta asiaan: opettajani näet ei voinut olla esittämättä eräitä pilkallisia huomautuksia ja kyselemättä, mihin hepreanopintoni oikeastaan tähtäsivät. Minä en virkkanut hänelle mitään juutalaissaksaa koskevista aikeistani, puhuin vain alkukielen paremmasta ymmärtämisestä. Siihen hän hymyili ja arveli, että saisin olla tyytyväinen, kunhan oppisin lukemaan. Tuo minua salaa harmitti, ja minä keräsin koko tarkkaavaisuuteni, kun kirjaimiin ehdittiin. Minä näin aakkoset, jotka suunnilleen noudattivat kreikkalaisia, joiden muodot olivat käsitettävät ja nimitykset minulle enimmälti jo tutut. Olin ymmärtänyt ja painanut muistiini kaiken tuon varsin pian ja otaksuin nyt ryhdyttävän lukemaan. Tiesin varsin hyvin, että se tapahtui oikealta vasemmalle. Mutta nyt ilmaantuikin yht'äkkiä kokonainen armeija pieniä kirjaimia ja merkkejä, kaikenlaisia pisteitä ja viivoja, joiden piti oikeastaan esittää ääntiöitä. Tämä seikka kummastutti minua sitäkin enemmän, kun suurempien kirjainten joukossa jo ilmeisesti oli vokaaleja ja muut näyttivät vain piiloutuvan vieraiden nimitysten varjoon. Minulle opetettiin, että juutalainen kansakunta oli kukoistusaikanansa tosiaankin tyytynyt noihin ensimmäisiin merkkeihin mitään muuta kirjoitus- ja lukutapaa ollenkaan tuntematta. Minä olisin kovin mielelläni noudattanut tuota vanhaa, ja kuten minusta näytti, helpompaa menettelyä, mutta ukko selitti hieman ankarasti, että täytyi totella hyväksi havaittua kielioppia sellaisenaan. Lukeminen ilman näitä pisteitä ja viivoja on vaikea tehtävä, johon ainoastaan oppineimmat ja harjaantuneimmat pystyvät, ilmoitti opettajani. Minun siis täytyi suostua oppimaan nuo pienet merkit, mutta asia kävi yhä vakavammaksi. Nyt piti eräiden ensimmäisten suurten kirjainten olla sijassaan ihan merkityksettömät, jotta niiden pienet myöhäsyntyiset kumppanit saisivat jotakin tehtävää. Sitäpaitsi niiden tuli toisella kertaa merkitä hiljaista henkäystä, toisella voimakkaampaa tai heikompaa kurkkuäännettä, vieläpä toisinaan toimia pelkkänä tukenakin. Ja vihdoin viimein, kun jo luuli ottaneensa kaikki tarkoin huomioon, vapautettiin eräitä suuria ja pieniäkin näyttelijöitä virasta, joten silmillä oli aina erittäin paljon ja huulilla erittäin vähän tekemistä.

Kun minun nyt piti lukea jo ennestään tuttua sisällystä vieraalla kielellä mongertaen ja minulle samalla kovin suositeltiin eräänlaista honotusta ja kurlutusta saavuttamattomana päämääränä, niin minä jossakin määrin vieraannuin asiasta ja huvitin itseäni lapselliseen tapaan näiden runsaiden merkkien omituisilla nimillä. Siinä oli keisareita, kuninkaita ja herttuoita, jotka korkomerkkeinä siellä täällä halliten minua melkoisesti ilahduttivat. Tämä äitelä pila menetti kuitenkin pian viehätyksensä. Minä sain sentään korvausta sikäli, että lukiessani, kääntäessäni, kerratessani, ulkoa oppiessani ilmeni sitä eloisampana kirjan sisällys, ja juuri siitä minä oikeastaan vaadinkin selityksiä vanhalta herraltani. Perintätiedon ristiriitaisuus todelliseen ja mahdolliseen verraten oli näet jo aikoja sitten herättänyt kovin huomiotani, ja minä olin saanut kotiopettajani usein pahaan pulaan ottamalla käsiteltäväksi, kuinka aurinko pysähtyi radallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa, eräistä muista epätodennäköisyyksistä ja yhteydettömyyksistä puhumattakaan. Kaikki nämä asiat tulivat jälleen esille, kun hepreankieltä perinpohjin oppiakseni askartelin yksinomaan Vanhassa Testamentissa enkä tutkinut sitä enää Lutherin käännöksestä, vaan Sebastian Schmidin suorittamasta sananmukaisesta rinnakkaiskäännöksestä, jonka isäni oli heti minulle hankkinut. Nyt alkoi opetus, mitä kielellisiin harjoituksiin tulee, valitettavasti käydä puutteelliseksi. Lukeminen, selostaminen, kielioppi, sanojen kirjoittaminen ja lausuminen kesti harvoin puolta tuntia; minä näet aloin heti käydä käsiksi asiasisältöön, ja vaikka emme olleetkaan vielä ehtineet ensimmäistä Mooseksen kirjaa kauemmaksi, otin puheeksi monenlaisia seikkoja, jotka olivat myöhemmistä kirjoista jääneet mieltäni askarruttamaan. Kelpo ukko yritti aluksi minua pidättää sellaisista harhailuista, mutta lopulta se näytti häntä itseäänkin huvittavan. Hän yski ja nauroi tapansa mukaan lakkaamatta, ja vaikka kovin varoikin antamasta minulle mitään sellaista tietoa, joka olisi voinut saattaa hänet itsensä epäilyttävään valoon, ei tungettelevaisuuteni kuitenkaan hellittänyt, ja kun minulle oikeastaan oli tärkeämpää esittää epäilyksiäni kuin saada ne hälvennetyiksi, niin minä kävin yhä vilkkaammaksi ja uskaliaammaksi otaksuen hänen käytöksensä sen oikeuttavan. En kumminkaan saanut hänestä mitään irti; enintään oli tuloksena, että hän vatsaa tärisyttävän naurunsa ohella kerran toisensa jälkeen huusi: »Hupsu mies! Hupsu poika!»

Minun lapsellinen, Raamattua joka puolelta tutkisteleva vilkas uteliaisuuteni lienee sentään näyttänyt hänestä verraten vakavalta ja jonkinmoisen avustamisen arvoiselta. Niinpä hän jonkin ajan kuluttua neuvoi minua turvautumaan suureen englantilaiseen raamattuteokseen, joka oli hänen kirjastossaan ja jossa vaikeat ja arveluttavat kohdat oli ymmärtäväiseen ja älykkääseen tapaan selitetty. Käännös oli saksalaisten jumaluusoppineiden uutteruuden nojalla tullut eräissä suhteissa edullisemmaksi käytellä kuin alkuteksti. Eri mielipiteet oli mainittu ja lopulta yritetty jonkinlaista välitysmenetelmää, jolloin kirjan arvo, uskonnon perustus ja inhimillinen ymmärrys, voivat jossakin määrin puolustautua rinnakkain. Kun siis minä tunnin loppupuolella aloin esittää tavanmukaisia kysymyksiäni ja epäilyksiäni, niin hän viittasi aina kirjahyllyyn; minä noudin nidoksen, hän antoi minun lukea, selaili Lukianostansa, ja jos huomautin jotakin teoksesta, sai teräväjärkisyyteni ainoaksi vastaukseksi hänen tavanmukaisen naurunsa. Pitkinä kesäpäivinä hän antoi minun istua niin kauan kuin voin lukea, useasti yksin; mutta kesti sentään vähän aikaa, ennenkuin hän salli minun ottaa nidoksen toisensa jälkeen kotiini.

Kääntyköön ihminen mihin suuntaan hyvänsä, ryhtyköön suorittamaan mitä tahansa, hän palaa aina takaisin sille tielle, jonka luonto on hänen kuljettavaksensa määrännyt. Niin kävi minunkin tässä tapauksessa. Kieleen ja pyhien kirjojen sisällykseen kohdistuva vaivannäkö johti lopulta siihen, että mielikuvitukseni loi eloisamman kuvan tuosta kauniista ja usein ylistetystä maasta, sen ympäristöstä ja lähiseuduista sekä niistä kansoista ja tapauksista, jotka olivat vuosituhansien vieriessä kohottaneet tuota maanpaikkaa kunniaan.

Tuon pienen alueen piti nähdä ihmissuvun alku ja kehkeytyminen, sieltä piti ensimmäisten ja ainoain alkuhistoriaa koskevien tietojen tulla kuuluviimme, ja sellaisen paikan piti elää mielikuvituksessamme yhtä yksinkertaisena ja käsitettävänä kuin vaihtelevana ja ihmeellisimpiin vaelluksiin ja uusiin asutuksiin soveltuvana. Täällä, neljän mainitun virran välimaalla, oli koko asuttavasta maasta erotettu pieni, erittäin miellyttävä alue nuorekkaan ihmisen asuttavaksi. Täällä hänen piti alkaa kehitellä kykyjänsä, ja täällä piti hänen osaksensa tulla se kohtalo, joka oli määrätty kaikkien hänen jälkeläistensä osaksi: hänen piti kadottaa rauhansa tietoa tavoitellessaan. Paratiisi oli kadotettu; ihmiset lisääntyivät ja huonontuivat; tämän sukukunnan pahuuteen vielä tottumattomat elohim kävivät kärsimättömiksi ja tuhosivat sen perinpohjin. Vain muutamat pelastuivat yleisen hävityksen tulvasta, ja tuskin olivat nuo kamalat tuhovedet laskeutuneet, kun kotimaan tuttu kamara oli jälleen kiitollisten pelastuneiden nähtävissä. Kaksi virtaa neljästä, Eufrat ja Tigris, liikkuivat vielä uomissaan. Ensimmäisen nimi säilyi; toista näytti merkitsevän sen juoksu. Täsmällisempiä paratiisin jälkiä ei sellaisen mullistuksen jälkeen olisi voinut vaatia. Uudistunut ihmissuku lähti täältä toisen kerran leviämään; se keksi tilaisuutta kaikin tavoin itseänsä ravitakseen ja askarruttaakseen, mutta ennen kaikkea kootakseen ympärillensä suuria kesyjen eläinten laumoja ja kulkeakseen niiden keralla kaikkiin eri suuntiin.