Niinmuodoin on kaunista, että Israelin perintätieto esittää heti ensimmäiset tuohon erikoiseen kaitselmukseen luottavat miehet uskonsankareina, jotka ehdottomasti tottelevat kaikkia sen korkean olennon käskyjä, josta riippuvaisiksi itsensä tunnustavat, ja toisaalta yhtään epäilemättä, väsymättä odottavat hänen lupaustensa myöhäistä täyttymistä.

Erikoinen, ilmoitettu uskonto perustuu siihen käsitykseen, että toinen voi olla enemmän jumalien suosima kuin toinen, ja niin sen aiheuttajanakin on etupäässä olotilojen eristyminen toisistansa. Ensimmäiset ihmiset tunsivat olevansa läheisiä sukulaisia, mutta heidän erilainen toimintansa heidät pian erotti. Metsästäjä oli kaikkein vapain; hänestä kehittyivät sotilas ja hallitsija. Se osa, joka viljeli maata, lupautui maan omaksi, rakensi asumuksia ja aittoja, voi luulla jo jotakin olevansa, koska hänen olotilansa lupasi pysyväisyyttä ja turvallisuutta. Paimenen osaksi taas näytti tulevan mittaamattomin olotila ja rajattomin omistuksen määrä. Karjalaumat lisääntyivät äärettömiin, ja se alue, jonka piti niitä elättää, laajeni joka suuntaan. Nämä kolme säätyluokkaa näyttävät heti aluksi suhtautuneen toisiinsa harmistuen ja halveksien, ja samoinkuin paimen oli kaupunginasukkaalle kauhistus, samoin eristi myös edellinen itsensä jälkimmäisestä. Metsästäjät häviävät näkyvistämme vuoristoon ja tulevat vain valloittajina jälleen esille.

Paimenten säätyyn kuuluivat patriarkat. Heidän elämänsä aavikoiden ja laidunten merellä loi heidän mielenlaatuunsa leveyttä ja vapautta, taivaan kumo, jonka alla he asustivat, kaikkine yön tähtinensä heidän tunteisiinsa ylevyyttä, ja he tarvitsivat enemmän kuin toimelias, taitava metsästäjä, enemmän kuin varma, huolellinen, majassansa asuva peltomies sitä järkkymätöntä uskoa, että Jumala vaeltaa heidän vierellänsä, käy heidän luonansa, suhtautuu heihin myötätuntoisesti, johtaa ja pelastaa heitä.

Erääseen toiseenkin tutkisteluun me pakosta joudumme siirtyessämme historialliseen järjestykseen. Miten inhimillisenä, kauniina ja kirkkaana patriarkkain uskonto ilmeneekin, sisältyy siihen kuitenkin viileyttä ja julmuutta, josta ihminen voi kehittyessään vapautua tai johon hän voi jälleen vaipua.

Se käsitys, että viha lepytetään verellä, voitetun vihollisen kuolemalla, on luonnollinen; että taistelutantereella solmittiin rauha surmattujen rivien välissä, on hyvin ajateltavissa; että samoin eläimiä teurastamalla luultiin voitavan liitto vahvistaa, johtuu edellisestä; ja kummastusta ei herätä sekään ajatus, että jumalia, jotka aina käsitettiin puolueeksi, vastustajaksi tai kannattajaksi, voitiin surmatun avulla vetää luoksensa, lepyttää, voittaa puolellensa. Mutta jos pysähdymme uhreihin ja tarkastelemme, miten niitä noina alkuaikoina tarjottiin, niin havaitsemme omituisen, meitä kerrassaan inhoittavan menettelytavan, nimittäin sen, että kaikenlaiset uhratut eläimet, olipa niitä kuinka paljon tahansa, oli hakattava kahtia, asetettava kahden puolen, ja niiden välimaalla olivat ne, jotka tahtoivat solmia liiton jumaluuden kanssa.

Ihmeellisenä ja aavistuttelevana ilmenee tuossa kauniissa maailmassa vielä eräs toinenkin kauhistuttava piirre: että kaiken, mikä oli pyhitettyä, jumalalle luvattua, täytyi kuolla, — sekin todennäköisesti rauhan elämään siirretty sotamenetelmä. Väkivaltaisesti puolustautuvan kaupungin asukkaita uhataan sellaisella lupauksella; se joutuu vihollisen valtaan väkirynnäkön nojalla tai muuten, ja ketään ei jätetä eloon, miehiä ei missään tapauksessa, ja usein joutuvat naiset, lapset, jopa eläimetkin saman kohtalon alaisiksi. Hätäisesti tai taikauskoisesti menetellen luvataan sellaiset uhrit, nimenomaisesti tai epämääräisesti, jumalille, ja niin voivat nekin, joita mielitään säästää, jopa kaikkein läheisimmätkin, omat lapset, joutua vuodattamaan verensä sellaisen mielettömyyden osoitusuhreina.

Abrahamin leppoisasta, todella patriarkallisesta luonteesta tuollainen barbaarinen palvomistapa ei voinut johtua; mutta jumalat, jotka useasti, meitä koetellaksensa, näyttävät kääntävän esiin niitä ominaisuuksia, joita ihminen taipuu kuvittelemaan heissä oleviksi, käskevät hänen suorittaa kaikkein kamalimman teon. Hänen tulee uhrata poikansa uuden liiton vakuudeksi ja, jos on noudattaminen perinnäistä menettelytapaa, ei ainoastaan teurastaa ja polttaa, vaan halkaista hänet kahtia ja hänen höyryävien sisuksiensa välimaalla odottaa armollisilta jumalilta uutta lupausta. Epäröimättä ja sokeasti ryhtyy Abraham käskyä noudattamaan: jumalille riittää tahto. Nyt ovat Abrahamin koettelemukset ohi, sillä ankarammiksi ei niitä enää käynyt tekeminen. Mutta sitten Saara kuolee, ja se suo Abrahamille tilaisuuden Kaanaanmaan esi- ja vertauskuvalliseen haltuunsaottamiseen. Hän tarvitsee hautaa, ja tämä on ensimmäinen kerta, jolloin hän haeskelee itsellensä omaisuutta täältä maan päältä. Mamren lehdon puolella olevan kaksoisluolan hän lienee jo aikaisemmin itsellensä valinnut. Hän ostaa ne ja läheisen pellon, ja se oikeudellinen menettely, jota hän siinä noudattaa, osoittaa, kuinka tärkeä tämä omistus hänelle on. Se oli tosiaankin tärkeä, kenties tärkeämpi kuin hän itse osasi ajatellakaan, sillä hänen, hänen poikiensa ja pojanpoikiensa oli määrä siinä levätä, ja piti mitä pätevimmin tulla perustelluksi koko maahan kohdistuva lähin omistusvaatimus sekä hänen jälkeläistensä alinomainen taipumus sinne kokoontua.

Tämän jälkeen sattuu mitä vaihtelevimpia kohtauksia perheen keskuudessa. Abraham pysyttelee yhä tarkoin erillään maan asukkaista, ja kun Ismael, jonka äiti on egyptiläinen, on hänkin ottanut itselleen vaimon tämän maan tyttäristä, tulee Iisakin nyt mennä naimisiin veriheimolaisen, vertaisensa kanssa.

Abraham lähettää palvelijansa Mesopotamiaan, sinne jääneiden sukulaistensa luo. Älykäs Eleasar saapuu sinne tuntemattomana ja tutkistelee kaivolla neitojen palvelevaisuutta voidakseen viedä kotiin oikean morsiamen. Hän pyytää saada juoda, ja Rebekka juottaa enemmittä puheitta hänen kamelinsakin. Eleasar antaa hänelle lahjoja, kosii häntä ja saa myönteisen vastauksen. Niin hän kuljettaa neidon herransa luo, ja neito vihitään Iisakin vaimoksi. Tälläkin kertaa täytyy odottaa kauan jälkeläisiä. Vasta muutamien koettelemusvuosien jälkeen Rebekka tulee siunatuksi, ja sama ristiriita, joka Abrahamin kaksoisavioliitossa aiheutui kahdesta äidistä, aiheutuu tässä yhdestä ainoasta. Erimielinen poikapari kiistailee jo äidin sydämen alla. He tulevat päivän valkeuteen, vanhempi on vilkas ja voimakas, nuorempi hentoinen ja älykäs; edellisestä tulee isän, jälkimmäisestä äidin lemmikki. Jo syntymässä alkanut kiista etusijasta jatkuu yhä. Esau suhtautuu rauhallisesti ja välinpitämättömästi esikoisuuteen, jonka kohtalo on hänelle suonut; Jakob ei unohda, että veli on sysännyt hänet syrjään. Pitäen silmällä jokaista tilaisuutta halutun edun voittamiseksi hän ostaa veljeltänsä esikoisuuden ja saa hänen etuansa loukaten isän siunauksen. Esau julmistuu ja vannoo surmaavansa veljensä, Jakob pakenee kokeakseen onneansa esi-isiensä maassa.

Nyt, ensimmäisen kerran sellaisen jalon perheen keskuudessa, esiintyy henkilö, joka arkailematta yrittää älykkyyden ja viekkauden avulla saavuttaa ne edut, jotka luonto ja olosuhteet ovat häneltä evänneet. On useasti havaittu ja huomautettu, etteivät pyhät kirjat suinkaan tahdo esittää noita patriarkkoja ja muita Jumalan suosimia miehiä hyveen esikuvina. Hekin ovat eriluonteisia henkilöitä, joissa on monenlaisia vikoja ja puutoksia, mutta eräs pääominaisuus täytyy sellaisilla Jumalan sydämelle otollisilla miehillä välttämättä olla: se järkkymätön usko, että Jumala erikoisesti suosii heitä ja heidän omaisiansa.