Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Yleinen, luonnollinen uskonto ei oikeastaan ollenkaan kaipaa uskoa, koska jokainen pakostakin omaksuu sen vakaumuksen, että suuri, luova, järjestävä ja johtava olento ikäänkuin piiloutuu luonnon taakse tehdäkseen itsensä meille käsitettäväksi, ja vaikka hän useasti luopuisikin noudattamasta tämän vakaumuksen johtolankaa, joka opastaa häntä läpi elämän, voi hän epäilemättä heti ja aina siihen jälleen palata. Aivan toisin on laita erikoisen uskonnon, joka meille julistaa, että tuo suuri olento nimenomaisesti ja erikoisesti ottaa puoltaakseen jotakin yksilöä, heimoa, kansaa, maata. Tämä uskonto perustuu uskoon, jonka täytyy olla järkkymätön, jos mieli välttää sen heti tapahtuvaa perinpohjaista tuhoutumista. Jokainen sellaiseen uskontoon kohdistuva epäilys on uskontoa kuolettava. Vakaumuksen voi jälleen omaksua, uskoa ei. Siitä nuo loppumattomat koettelemukset, usein toistettujen lupausten hidas täyttyminen, mikä kaikki osoittaa noiden kantaisien uskonvoiman kaikkein heleimmässä valossa.

Hänkin näin uskoen lähtee Jakob retkellensä, ja ellei hän olekaan saavuttanut suosiotamme viekkauden ja petoksen avulla, saavuttaa hän sen kestävästi, järkkymättömästi rakastamalla Rakelia, jota hän itse heti paikalla kosii, niinkuin Eleasar oli kosinut Rebekkaa hänen isällensä. Hänessä piti äärettömän suurta kansaa koskevan lupauksen ensi kerran kehkeytyä täydeksi todellisuudeksi: hänen piti nähdä ympärillänsä paljon poikia, mutta myös joutua kokemaan paljon sydämenkipua heidän ja heidän äitiensä vuoksi.

Seitsemän vuotta hän palvelee saadakseen rakastettunsa, palvelee kärsivällisesti ja epäröimättä. Hänen appensa, hänen veroisensa viekkaudeltansa, samoinkuin hän halukas pitämään jokaista päämäärään johtavaa keinoa oikeudenmukaisena, kostaa hänelle, mitä hän oli tehnyt veljellensä: Jakob löytää sylistänsä puolison, jota hän ei rakasta. Häntä lepyttääkseen Laban tosin vähän ajan päästä antaa hänelle rakastetunkin, mutta vain sillä ehdolla, että hän palvelee vielä seitsemän vuotta, ja niin johtuu nyt toinen harmi toisesta. Puoliso, jota Jakob ei rakasta, on hedelmällinen, rakastetulle ei synny lapsia; viimeksimainittu tahtoo Saaran tavoin tulla äidiksi palvelijattarensa avulla, mutta edellinen ei suo hänelle sitäkään etua. Hänkin tuo miehellensä palvelijattaren, ja nyt on kelpo patriarkka maailman kiusatuin mies: hänellä on neljä vaimoa, lapsia kolmesta, mutta ei yhtäkään rakastetusta! Vihdoin tulee viimeksimainitunkin osaksi se onni, hänelle syntyy Josef, kiihkeimmän rakkauden myöhäinen hedelmä. Jakob on palvellut neljätoista vuottansa, mutta Laban ei tahdo luopua hänestä, parhaasta ja uskollisimmasta palvelijastansa. He solmivat uuden sopimuksen ja jakavat karjalaumat. Laban pidättää valkoiset, joita on enemmän; kirjavat, tavallansa hylkyjoukon, pitää Jakob hyvänänsä. Jakob osaa sentään tässäkin valvoa etuansa, ja samoinkuin hän aikaisemmin oli voittanut itselleen esikoisuuden kehnon keitoksen avulla ja isän siunauksen valepukua käyttäen, samoin hän nyt osaa taidon ja myötätunnon nojalla hankkia itselleen suurimman osan karjalaumoja ja tulee todella arvokkaaksi Israelin kantaisäksi ja jälkeläistensä esikuvaksi. Vaikka Laban ja hänen omaisensa eivät keksikään Jakobin käyttämää temppua, havaitsevat he kuitenkin tuloksen. Asiasta koituu harmia, Jakob pakenee kaikkine omaisineen ja omaisuuksineen ja pelastuu, osaksi onnen osaksi viekkauden avulla. Nyt on Rakelin vielä synnytettävä hänelle poika, mutta hän kuolee synnyttäessään; tuskanlapsi Benjamin jää eloon. Mutta vielä suurempaa tuskaa on patriarkan tunnettava, kun hänen poikansa Josef näyttää häneltä riistettävän.

Joku kysynee, miksi tässä seikkaperäisesti esitän yleisesti tunnettuja, usein toistettuja ja selitettyjä kertomuksia. Kelvannee vastaukseksi, kun sanon, etten osaa mitenkään muuten esittää, kuinka sain rauhattomasta elämästäni ja hajanaisista opinnoistani huolimatta kootuksi henkeni ja tunteeni yhteen ainoaan hiljaisen vaikutuksen kohtaan; koska en millään muulla tavalla osaa kuvailla sitä rauhaa, joka minua ympäröi, miten levottomat ja eriskummalliset ulkonaiset olosuhteet lienevätkin olleet. Alinomaa askartelevan mielikuvituksen, jota esittämäni satu kuvaillee, kuljettaessa minua milloin sinne, milloin tänne, sadun ja historian, mytologian ja uskonnon sekamelskan uhatessa hämmentää mieltäni minä pakenin mielelläni noihin itämaisiin seutuihin, syvennyin ensimmäisiin Mooseksen kirjoihin ja olin siellä, laajalle levinneiden paimentolaisheimojen joukossa, samalla kertaa ehdottomimman yksinäisyyden ja suurimman seurallisuuden tilassa.

Näissä perhetapahtumissa, ennenkuin ne hukkuvat Israelin kansan historiaan, esiintyy meille vihdoin vielä eräs henkilöhahmo, jota varsinkin nuoruusikä voi varsin sievästi käytellä mairittelevien toiveiden ja kuvittelujen esineenä: Josef, kiihkeimmän aviollisen rakkauden lapsi. Rauhallisena hän meille ilmenee ja kirkkaana ja ennustaa itse itsellensä ne edut, joiden oli määrä kohottaa hänet heimoansa korkeammalle. Veljiensä onnettomuuteen syöksemänä hän jää vakaasti ja vilpittömästi orjuuteen, torjuu vaarallisimmatkin kiusaukset, pelastaa itsensä ennustuksen nojalla ja tulee suureen kunniaan ja maineeseen koroitetuksi. Ensinnä hän osoittautuu avulliseksi ja hyödylliseksi suurelle kuningaskunnalle, sitten omaisillensa. Hän on rauhallisena ja suurisuuntaisena kantaisäänsä Abrahamiin, hiljaisena ja nöyränä isoisäänsä lisakiin verrattava. Isältä periytynyttä ammatillista kykyänsä hän harjoittaa suuressa mittakaavassa: nyt eivät ole enää kysymyksessä jollekin apelle tai itselle voitettavat karjalaumat, nyt osataan ostaa kuninkaalle kansoja kaikkine omaisuuksinensa. Tämä luonteva kertomus on erittäin viehättävä, mutta tuntuu liian lyhyeltä, joten tekee mieli sitä yksityiskohtaisesti kehitellä.

Sellainen raamatullisten, vain ääriviivoittain hahmoteltujen luonteiden ja tapahtumien kuvailu ei ollut enää saksalaisille vieras asia. Vanhan ja Uuden Testamentin henkilöt olivat Klopstockin esittäminä saaneet herkän ja tuntehikkaan olemuksen, joka kovin miellytti poikaa samoinkuin monia hänen aikalaisiansa. Tähän lajiin kuuluvista Bodmerin teoksista tuli vähän tai ei mitään hänen näkyviinsä, mutta Moserin »Daniel jalopeurain luolassa» vaikutti voimakkaasti nuoreen mieleen. Tässä pääsee hyvinajatteleva valtio- ja hovimies monenlaisia vaikeuksia koettuansa suureen kunniaan, ja hänen hurskautensa, jonka nojalla hänet uhattiin tuhota, oli varhemmin ja myöhemmin hänen kilpenänsä ja aseenansa. Minä olin jo kauan halunnut käsitellä Josefin historiaa, mutta en löytänyt esitysmuotoa, varsinkaan kun en ollut perehtynyt mihinkään runomittaan, joka olisi sellaiseen teokseen soveltunut. Nyt minä kuitenkin havaitsin suorasanaisen esitysmuodon erittäin mukavaksi ja ryhdyin voimallisesti aihetta käsittelemään. Minä yritin erikoistaa ja yksityiskohtaisesti kuvailla eri luonteita ja lisäsattumien ja välikohtausten avulla tehdä vanhasta, yksinkertaisesta tarinasta uutta ja itsenäistä teosta. Minulta jäi huomaamatta se, miltä niin nuorella iällä pakostakin huomaamatta jää: että tuohon tarvitaan sisällystä ja että se voi meille koitua ainoastaan itse kokemuksen havaitsemisesta. Sanalla sanoen: minä kuvailin kaikki tapaukset mieleeni mitä yksityiskohtaisimmin ja kerroin ne erittäin tarkoin ja hyvässä järjestyksessä.

Työtäni helpotti erinomaisesti eräs seikka, joka uhkasi paisuttaa kirjailijatoimintani tuotteet ylen laajoiksi. Eräs nuori mies, joka oli varsin kyvykäs, mutta jonka mielen olivat tylsyttäneet liiat ponnistukset ja omahyväisyys, asui holhottina isäni talossa, oli rauhallisissa suhteissa perheeseen, erittäin hiljainen ja itseensäsulkeutunut ja tyytyväinen ja miellyttävä, jos hänen sallittiin olla ja elää totuttuun tapaansa. Hän oli kirjoittanut yliopistolliset luentovihkonsa erittäin huolellisesti ja hankkinut itselleen kevyen, selvän käsialan. Hän askarteli mieluimmin kirjoitustöissä ja oli mielissään, jos hänelle annettiin jotakin jäljennettäväksi, sitäkin enemmän, jos hänelle saneltiin, koska hän silloin tunsi siirtyvänsä takaisin onnellisiin ylioppilasaikoihinsa. Isälleni, joka ei kirjoittanut sujuvasti ja jonka saksalaiset kirjaimet olivat pieniä ja käden vapisemisen vuoksi epäselviä, ei mikään voinut olla otollisempaa, joten hänellä oli tapana sanella tämän nuoren miehen kirjoitettavaksi omia ja toisten asioita muutamia tunteja päivässä. Minä puolestani havaitsin yhtä mukavaksi nähdä väliajoilla vieraan käden merkitsevän paperille, mitä mielessäni väikähteli, ja tämä muistiinmerkitsemisen helppous lisäsi yhä keksimis- ja jäljittelykykyäni.

Tämän raamatullisen, suorasanais-eepillisen runoelman kokoista teosta en ollut milloinkaan ennen yrittänyt kirjoittaa. Aika oli nyt verraten rauhallinen, ja mikään ei kutsunut mielikuvitustani pois Palestiinan ja Egyptin mailta. Niin lisääntyi käsikirjoitukseni määrä päivä päivältä sitä enemmän, kun tavallaan ilmaan kertoilemani runoelma samassa tuli merkityksi paperille ja ainoastaan muutamia lehtiä tarvitsi toisinaan kirjoittaa uudestaan.

Teoksen valmistuttua — omaksi ihmeekseni se näet todellakin tuli suoritetuksi — minä harkitsin mielessäni, että edellisiltä vuosilta oli olemassa monenlaisia runoja, jotka eivät nytkään näyttäneet minusta hylättäviltä ja jotka »Josefin» käsikirjoitukseen liitettyinä muodostaisivat varsin sievän nelitaitteisen nidoksen. Tuo ajatus ja suunnittelemani nimi »Sekalaisia runoja» miellytti minua kovin, koska siten sain tilaisuutta kaikessa hiljaisuudessa jäljitellä tunnettuja ja mainehikkaita kirjailijoita. Minä olin valmistanut koko joukon niinsanottuja anakreonisia lauluja, jotka runomitan helppouden ja sisällön keveyden vuoksi luonnistuivat sangen hyvin. Niitä minun ei kumminkaan helposti sopinut ottaa mukaan, koska ne olivat loppusoinnuttomia ja minä tahdoin tuottaa varsinkin isälleni jonkinlaista mielihyvää. Sitä paremmin näyttivät minusta tässä olevan paikallansa ne hengelliset oodit, joita olin uutterasti sommitellut pitäen esikuvanani Elias Schlegelin »Viimeistä tuomiota». Eräs Kristuksen helvettiinastumisen ylistämiseksi kirjoitettu sai vanhemmiltani ja ystäviltäni paljon suosiota osakseen ja sillä oli onni miellyttää minua itseäni vielä joitakin vuosia. Niinsanottuja sunnuntaisen kirkkomusiikin tekstejä, jotka oli aina painettava, minä tutkin ahkerasti. Ne tosin olivat sangen heikkoja, ja minä voin hyvinkin uskoa, että minun tekstini, joita olin sepittänyt useitakin määrättyyn tapaan, ansaitsivat yhtä hyvin tulla sävelletyiksi ja seurakunnan mielenylennystä varten esitetyiksi. Ne ja muita samanlaisia minä olin jo toista vuotta sitten omakätisesti jäljentänyt, koska vapauduin tämän yksityisharjoituksen nojalla kirjoitusmestarin kaavoja noudattamasta. Nyt oli kaikki valmiina ja hyvässä järjestyksessä, ja mainitsemani kirjoitushaluinen nuorukainen jäljensi sen vähin kehoituksin varsin sievästi. Minä kiiruhdin kuljettamaan sen kirjansitojalle, ja kun pian sen jälkeen ojensin kauniin nidoksen isälleni, niin hän ylen mielissään kehoitti minua toimittamaan joka vuosi sellaisen nelitaitteisnidoksen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun olin tuon kaiken saanut aikaan niinsanottuina lomahetkinä.

Eräs toinenkin seikka lisäsi kiintymystäni näihin teologisiin tai pikemmin raamatullisiin opintoihin. Frankfurtissa kuoli ministeriviraston esimies Johann Philipp Fresenius, leppoisa, kaunis ja miellyttävä mies, jota hänen seurakuntansa, jopa koko kaupunkikin kunnioitti mallikelpoisena sielunpaimenena ja hyvänä saamamiehenä, mutta joka herrnhutilaisia vastustettuaan ei ollut parhaassa maineessa lahkolaishurskaiden joukossa, suuren yleisön silmissä sitävastoin oli tullut kuuluisaksi, melkeinpä pyhäksikin käännyttämällä erään hengenvaarallisesti haavoittuneen vapaauskoisen kenraalin, ja hänen seuraajansa Plitt, kookas, komea, arvokas mies, joka kuitenkin oli tuonut kateederistansa (hän oli ollut professorina Marburgissa) pikemmin opettamisen kuin mielenylentämisen kyvyn, ilmoitti heti aloittavansa eräänlaisen uskontokurssin sommittelemalla yhtenäisen sarjan saarnoja. Kun minun kerran täytyi kirkossa käydä, olin jo aikaisemmin tarkannut saarnain jaoittelua ja olin silloin tällöin voinut kerskata osaavani verrattain täydellisesti saarnan toistaa. Koska nyt seurakunnan keskuudessa puhuttiin paljon uuden esimiehen puolesta ja häntä vastaan ja monet eivät tahtoneet erikoisesti luottaa hänen ilmoittamiinsa opettavaisiin saarnoihin, päätin minä merkitä niitä huolellisemmin muistiin, mikä minulle onnistuikin sitä paremmin, kun olin eräällä kuulijalle varsin mukavalla, mutta muuten huomaamattomalla sijalla tehnyt vähäisempiä yrityksiä. Minä olin erittäin tarkkaavainen ja nopsa; kun saarnaaja oli lopettanut, minä kiiruhdin pois kirkosta ja käytin kaksi tuntia sen nopeaan sanelemiseen, mitä olin merkinnyt paperille ja muistiini, joten voin jo ennen päivällistä ojentaa kirjoitetun saarnan isälleni. Hän oli kovin ylpeä tästä onnistumisesta, ja kelpo kotiystävämme, joka juuri saapui aterialle, täytyi ottaa iloon osaa. Hän oli minulle muutenkin erittäin suopea, koska minä olin omaksunut hänen »Messiaansa» siinä määrin, että useasti käydessäni hänen luonaan hakemassa sinettileimoja vaakunakokoelmaani voin hänelle esittää siitä pitkiä kappaleita, niin että hänen silmänsä kyyneltyivät.