Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Seuraavana sunnuntaina minä jatkoin työtäni yhtä innokkaasti, ja koska asian teknillinen puoli minua huvittikin, en ajatellut mitä kirjoitin ja muistiini painoin. Ensimmäisen vuosineljänneksen tämä askarrukseni jatkui jokseenkin tasaisesti, mutta kun minusta sitten alkoi näyttää siltä, etten saanut kuulla erikoisempia raamattua koskevia selityksiä enkä vapaampia dogmaattisia käsityksiä, tuntui siten tyydytetty pieni turhamaisuuteni liian kalliisti ostetulta, jotta olisin pitänyt tarpeellisena jatkaa toimintaani yhtä innokkaasti. Aluksi ylen monisivuiset saarnanjäljennökset ohenivat ohenemistaan, ja minä olisin vihdoin luopunut koko puuhasta, ellei isäni, joka harrasti täydellisyyttä, olisi hyvillä sanoilla ja lupauksilla saanut minua kestämään aina viimeiseen kolminaisuudensunnuntaihin saakka. Lopulta tosin ei tullut paljon muuta kuin teksti, jäsennys ja jaoitus pienille paperilipuille merkityksi.

Asioiden loppuunsuorittamista isäni valvoi erikoisen itsepintaisesti. Mihin kerran oli ryhdytty, se oli suoritettava, vaikka työn jatkuessa sen epämukavuus, pitkäveteisyys, kiusallisuus, vieläpä hyödyttömyyskin kävi selvästi ilmi. Näytti siltä, kuin olisi loppuunsuorittaminen hänen mielestään ollut ainoa tarkoitusperä, kestäväisyys ainoa hyve. Jos olimme alkaneet pitkinä talvi-iltoina perheen piirissä lukea jotakin kirjaa, niin meidän täytyi se saada loppuun, vaikka jouduimmekin kaikin ihan epätoivoon ja hän itse toisinaan alkoi ensimmäisenä haukotella. Muistan vielä sellaisen talven, jonka aikana meidän oli siten suoriuduttava Bowerin »Paavien historiasta». Tilamme oli kamala, sillä nuo kirkolliset olot voivat vain vähän tai ei ollenkaan kiinnittää lasten ja nuorten mieltä. Kaikesta tarkkaamattomuudesta ja vastenmielisyydestä huolimatta on tuosta lukemisesta jäänyt mieleeni sentään niin paljon, että olen myöhempinä aikoina voinut monesti siihen nojautua.

Kaikissa näissä oudoissa toimiskeluissa ja töissä, jotka seurasivat toisiansa niin nopeasti, että voi tuskin harkita, olivatko ne sallittuja ja hyödyllisiä, isäni ei milloinkaan kadottanut päätarkoitusta näkyvistänsä. Hän yritti ohjata muistiani sekä käsitys- ja yhdistelykykyäni lainopillisiin asioihin ja antoi minulle senvuoksi Hoppen kirjoittaman pienen, katekismusmaisen, muodoltaan ja sisällykseltään Institutioiden mukaiseksi laaditun teoksen. Minä opin kysymykset ja vastaukset pian ulkoa ja kykenin näyttelemään sekä katekeetan että katekumeenin osaa. Silloisen uskonnonopetuksen tärkeimpiä harjoituksia oli, että oppi mitä sukkelimmin löytämään raamatunkohtia, ja nyt katsottiin tarpeelliseksi samanlainen perehtyminen lakikirjaan, joka tosiaankin oli minulle pian täysin tuttu. Isäni tahtoi yhä edetä ja otti esille pikku Struven; mutta nytpä asia ei enää sujunutkaan niin nopeasti. Kirjan esitys ei ollut niin sovelias aloittelijalle, että hän olisi kyennyt opiskelemaan omin neuvoin, eikä isäni opetustapa niin vapaamielinen, että se olisi minua miellyttänyt.

Ne sotaiset olot, joissa olimme muutamia vuosia eläneet, mutta myöskin porvarillinen elämä itse, kertomusten ja romaanien lukeminen, kaikki tuo oli osoittanut meille liiankin selvästi, että on olemassa erittäin monia tapauksia, joissa lait vaikenevat ja jättävät auttamatta yksilön, jonka on silloin itse pidettävä huolta siitä, miten asiasta suoriutuu. Me olimme nyt jättäneet lapsuusiän taaksemme, ja meidän piti vanhan tavan mukaan oppia muun muassa miekkailemaan ja ratsastamaan voidaksemme tilaisuuden sattuessa puolustautua ja välttää satulassa ollessamme aloittelijantapaista ryhtiä. Ensinmainittu harjoitus oli meille erittäin mieluinen; me näet, olimme jo aikoja sitten osanneet valmistaa itsellemme pähkinäpuiset harjoitusmiekat, joiden kahvasuojukset olimme sievästi pajusta punoneet. Nyt saimme hankkia itsellemme todelliset teräksiset miekat, ja meidän niillä aiheuttamamme kalina oli erittäin vilkas.

Kaupungissa oli kaksi miekkailunopettajaa: vanhempi, vakava saksalainen, joka kävi ankarasti ja pätevästi asiaan käsiksi, ja eräs ranskalainen, joka yritti päästä voitolle etenemällä ja peräytymällä, kevein, nopein iskuin, joita aina säestelivät huudahdukset. Oltiin eri mieltä siitä, kumpi menetelmä oli parempi. Sille pienelle seurueelle, jonka mukana minun piti nauttia opetusta, annettiin opettajaksi ranskalainen, ja me totuimme pian etenemään ja peräytymään, hyökkäämään ja väistymään samalla aina puhjeten tavanomaisiin huudahduksiin. Useat tuttavamme olivat valinneet saksalaisen mestarin ja menettelivät ihan toisin. Nämä tärkeiden harjoitusten erilaiset käsittelytavat ja jokaisen varma vakaumus, että hänen mestarinsa oli parempi, aiheuttivat todellakin eripuraisuutta suunnilleen samanikäisten nuorukaisten keskuudessa, ja paljon ei puuttunut, etteivät miekkailuopinnot aiheuttaneet ihan vakavia otteluita. Taisteltiin näet melkein yhtä paljon sanoja kuin säilää käyttäen, ja vihdoin järjestettiin asian ratkaisemiseksi molempien mestarien välinen kilpailu, jonka tulosta minun ei tarvitse seikkaperäisesti kuvailla. Saksalainen seisoi asennossaan kuin muuri, piti silmällä etuansa ja osasi valehyökkäyksiä tekemällä ja iskemällä aseen vastustajan kädestä saada hänet kerran toisensa jälkeen neuvottomaksi. Ranskalainen väitti, ettei se ollut oikein, ja piti liikkuvaisuutensa nojalla toista yhä ahtaalla. Hän sai tosin saksalaiseen osumaan muutamia iskuja, mutta jos olisi ollut tosi kysymyksessä, olisivat ne toimittaneet hänet itsensä toiseen maailmaan.

Suurin piirtein katsottuna asia ei tullut mitenkään ratkaistuksi eikä entistä kummemmaksi; muutamat, niiden joukossa minäkin, vain siirtyivät maanmiehensä kannattajiksi. Minä olin kuitenkin ehtinyt omaksua liian paljon ensimmäisen mestarin opetuksesta, joten kului melkoinen aika, ennenkuin uusi voi minut siitä vieroittaa. Hän oli yleensäkin vähemmän tyytyväinen meihin luopioihin kuin alkuperäisiin oppilaisiinsa.

Ratsastaminen luonnistui vieläkin huonommin. Sattui niin, että minut lähetettiin radalle syksyllä, joten minä aloitin opintoni kylmänä ja kosteana vuodenaikana. Tämän kauniin taiteen turhantarkka käsittely oli minulle ylen vastenmielistä. Aluksi ja lopuksi oli aina puhe kiinnosta, ja kumminkaan ei kukaan voinut sanoa, mitä oikeastaan merkitsi tuo kiinto, josta kaiken piti riippua; me näet ratsastelimme jalustimitta sinne tänne. Opetus näytti muuten suunnitellun yksinomaan meidän oppilaiden peijaamiseksi ja häpeään saattamiseksi. Jos unohti kiinnittää tai avata leukahihnan, pudotti piiskan tai kerrassaan hattunsa, tai teki itsensä syypääksi johonkin muuhun laiminlyöntiin, niin sai aina sovittaa onnettomuutensa rahalla ja joutui vielä naurunalaiseksi. Tuo pilasi mielialani perinpohjin, varsinkin kun itse harjoituspaikka oli minusta sietämätön. Ruma, suuri, joko kostea tai pölyinen suoja, kylmyys, ummehtunut haju, kaikki tuo oli minulle ylen vastenmielistä, ja kun tallimestari antoi toisille, jotka kenties lahjoivat häntä aamiaisilla ja muilla antimilla, ehkäpä myös taitavuudellansa, aina parhaat hevoset, minulle sitävastoin kaikkein kehnoimmat, antoipa minun vielä odottaa ja, kuten näytti, teki minulle vääryyttä, niin minä vietin mitä kiusallisimpia hetkiä askartelussa, jonka oikeastaan pitäisi olla maailman hupaisin. Onpa tuon ajan, tuon olotilan luoma vaikutelma jäänyt mieleeni niin eloisana, että vaikka myöhemmin totuinkin intohimoisesti ja uskaliaasti ratsastamaan, vietinpä päivä- jopa viikkokausiakin melkein yhteen menoon satulassa, minä sittenkin huolellisesti vältin katettuja ratsastusratoja tai viivyin niissä enintään muutamia tuokioita. Sattuu muuten varsin usein, että kun meille on opetettava jonkin valmiin taidon alkeita, se tapahtuu kiusalliseen ja säikähdyttävään tapaan. Se vakaumus, että tuo on vaivalloista ja vahingollista, on myöhempinä aikoina johtanut siihen kasvatusperiaatteeseen, että nuorisolle on opetettava kaikki helppoon, hauskaan ja miellyttävään tapaan; mistä taas on koitunut toisia hankaluuksia ja haittoja.

Kevään lähestyessä elämämme kävi jälleen rauhallisemmaksi, ja jos aikaisemmin olin yrittänyt päästä näkemään kaupunkia, sen hengellisiä ja maallisia, julkisia ja yksityisiä rakennuksia, saaden mitä suurinta huvia varsinkin silloin vielä etualalla olevasta vanhanaikaisesta, niin myöhemmin pyrin Lersnerin kronikan ja muiden isäni Frankfurt-kokoelmaan kuuluvien kirjojen ja vihkojen avulla saamaan kuvatuksi mieleeni menneiden aikojen henkilöitä. Kun pidin tarkoin silmällä aikojen, tapojen ja huomattavain yksilöiden erikoispiirteitä, niin tuo näytti minulle varsin hyvin onnistuvan.

Muinaisjäännösten joukossa oli lapsuudesta saakka herättänyt mielenkiintoani sillantorniin nostettu valtiorikoksentekijän pääkallo. Kuten tyhjät rautakärjet osoittivat, oli niitä alkujaan ollut kolme tai neljä, mutta vain tuo yksi oli vuodesta 1616 saakka uhmannut kaikkia huonoja aikoja ja säitä. Sachsenhausenista Frankfurtiin palattaessa torni oli aina näkyvissä, ja pääkallo pisti silmään. Minä kuuntelin jo poikasena mielelläni kertomusta noista kapinallisista, Fettmilchistä ja hänen tovereistansa, kuinka he olivat olleet tyytymättömät kaupungin hallitukseen, olivat nostaneet kapinan, ryöstäneet juutalaisten kaupunginosan ja aiheuttaneet hirveitä mellakoita, mutta joutuneet lopulta vangeiksi ja keisarin edusmiesten kuolemaan tuomitsemiksi. Myöhemmin minä halusin saada tietää lähemmät yksityiskohdat ja kuulla, millaista väkeä he olivat olleet. Kun sitten luin eräästä vanhasta, senaikuisesta, puupiirroksilla varustetusta kirjasta, että nuo miehet tosin oli tuomittu kuolemaan, mutta että samalla oli erotettu useita neuvoston herroja, koska oli ollut vallalla monenlaista epäjärjestystä ja sangen paljon kerrassaan luvatontakin, kun sain lähemmin kuulla, kuinka kaikki oli tapahtunut, niin surkuttelin noita onnettomia ihmisiä, joita saanee pitää myöhemmälle paremmalle hallitusmuodolle annettuina uhreina; niiltä ajoilta näet polveutuu se järjestys, jonka mukaan vanha aatelinen Limburgin suku, eräästä kerhosta sukeutuneet Frauensteinit sekä määrätty luku lakimiehiä, kauppiaita ja käsityöläisiä ottivat osaa hallitukseen, jonka venetsialaiseen tapaan monimutkaisen palloäänestyksen avulla täydennettynä, porvarillisten kollegioiden rajoittamana oli määrä tehdä oikeutta säilyttämättä erikoista vapautta vääryyden harjoittamiseen.

Niihin aavistutteleviin asioihin, jotka ahdistivat poikaa ja varmaan nuorukaistakin, kuuluivat erittäinkin olot juutalaisten kaupunginosassa, jota nimitettiin Juutalaiskaduksi, koska sen muodostaa oikeastaan yksi ainoa katu, joka lienee varhaisempina aikoina ahdistunut kaupunginmuurin ja vallihaudan väliin ikäänkuin häkkitarhaan. Ahtaus, lika, ihmisvilinä, ilottoman kielen kaiku, kaikki yhdessä teki mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen jo portilta ohimennen sinne kurkistaessa. Minä en uskaltanut pitkiin aikoihin lähteä sinne yksin enkä valitettavasti palannut helposti sinne takaisin, kun olin kerran vapautunut monista tungettelevista, kaupantekoon alinomaan yllyttelevistä ihmisistä. Samalla väikkyivät nuoressa mielessä peloittavina ne vanhat tarinat juutalaisten kristittyjä lapsia kohtaan harjoittamista julmuuksista, joista olimme nähneet Gottfriedin kronikassa hirvittäviä kuvia. Ja vaikka heitä koskevat käsitykset myöhemmin olivatkin paremmat, todisti kuitenkin erinomaisesti heitä vastaan se suuri pilkka- ja häpeämaalaus, joka oli sillantorin alapuolella eräässä holviseinässä vielä verrattain selvästi nähtävissä; sitä näet ei ollut aiheuttanut yksityisen ilkivaltaisuus, vaan se oli valmistettu yleisin toimenpitein.