Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Kaikesta huolimatta he olivat yhä Jumalan valitsema kansa ja esiintyivät nyt, miten olikaan, muinaisimpien aikojen muistuttajina. Olivathan he sitäpaitsi ihmisiä, toimeliaita, hyväntahtoisia, ja täytyipä heitä kunnioittaa senkin vuoksi, että he itsepintaisesti säilyttivät vanhat tapansa ja menonsa. Heidän tyttärensä olivat kauniita ja sietivät mielellänsä, että kristitty poika, sabattina »Kalastajavainiolla» heidät kohdatessaan, osoitti heille ystävällisyyttä ja huomaavaisuutta. Minä pyrin niinmuodoin erinomaisen uteliaana saamaan selkoa heidän pyhistä menoistansa enkä hellittänyt, ennenkuin olin useita kertoja käynyt heidän koulussansa, ollut näkemässä ympärileikkausta ja häitä ja saanut muodostetuksi itselleni kuvan lehtimajanjuhlasta. Kaikkialla minut otettiin ystävällisesti vastaan, kestittiin hyvin ja kutsuttiin tulemaan toistekin; minua näet saattelivat tai suosittelivat vaikutusvaltaiset henkilöt.

Niin häilyin minä, suuren kaupungin nuori asujain, asiasta toiseen, ja porvarillisen rauhan ja turvallisuuden keskellä ei suinkaan puuttunut kamalia kohtauksia. Toisinaan säikytti meidät läheinen tai kaukainen tulipalo kotoisesta rauhastamme, toisinaan sai ilmitullut suuri rikos, sen tutkiminen ja rankaiseminen, kaupungin moneksi viikoksi levottomuuden valtaan. Meidän täytyi olla erinäisten mestausten todistajina, ja onpa syytä muistaa sekin, että minä olin läsnä erästä kirjaa poltettaessa. Se oli eräs ranskalainen koomillinen romaani, joka tosin säästi valtiota, mutta ei uskontoa eikä hyviä tapoja. Oli tosiaankin tavallaan hirvittävää nähdä eloton olio rangaistavana. Kirjakääröt paukahtelivat liekeissä hajalleen, ja niitä kohenneltiin uunihangolla hajalleen ja lähempään kosketukseen liekkien kanssa. Kohta lenteli ilmassa tulen kärventämiä lehtiä, ja väkijoukko tavoitteli niitä kärkkäästi. Me emme hellittäneet, ennenkuin saimme teoksen käsiimme, ja useat muut osasivat samoin hankkia itselleen tuon kielletyn huvin. Jos tekijä tavoitteli julkisuutta, ei hän varmaankaan olisi itse voinut pitää paremmin asiasta huolta.

Rauhallisetkin seikat kuljettivat minua kaupungissa toiselta kulmalta toiselle. Isäni oli jo aikaisin totuttanut minut suorittamaan omia asioitansa. Hän antoi erittäinkin toimekseni käydä muistuttamassa käsityöläisiä, joilla hän teetti työtä. He antoivat hänen tavallisesti odottaa kohtuuttoman kauan, koska hän vaati täsmällistä työtä ja lopuksi heti maksaessaan tapasi alentaa hintaa. Minä jouduin siten melkein kaikkiin työpajoihin, ja kun oli synnynnäisenä ominaisuutenani sujuttautua toisten olotiloihin, tunteen varassa tajuta jokainen erikoinen inhimillisen olemassaolon laji ja ottaa siihen mielihyvin osaa, niin vietin sellaisia tehtäviä suorittaessani monta hupaista hetkeä, opin tuntemaan eri ammateissa käytetyt menettelytavat ja sen ilon ja murheen, vaikeuden ja etuisuuden määrän, joka eri elämäntapojen välttämättömistä edellytyksistä johtuu. Siten minä lähenin tuota toimeliasta, yhteiskunnan alempia ja ylempiä kerrostumia toisiinsa yhdistävää säätyluokkaa. Kun näet toisaalla ovat ne, jotka käsittelevät yksinkertaisia ja muokkaamattomia tuotteita, toisaalla ne, jotka tahtovat jo muokattua käyttää hyväkseen, niin ammatinharjoittajan mieli ja käsi toimii välittäjänä, jonka nojalla kumpikin puoli saa toiselta jotakin ja kumpikin voi omalla tavallaan tyydyttää toivomuksiansa. Kaikkien eri käsityöläisten perheolot,. joiden muotoa ja sävyä erikoinen toiminta määräsi, olivat nekin minun hiljaisen tarkkaavaisuuteni esineenä, ja niin minussa kehittyi ja lujittui, joskaan ei kaikkien ihmisten, niin joka tapauksessa kaikkien inhimillisten olosuhteiden yhdenvertaisuuden tunto, koska näet pelkkä olemassaolo ilmeni tärkeimpänä ehtona, kaikki muu sitävastoin yhdentekevänä ja satunnaisena.

Isäni, joka ei hevin suostunut sellaiseen rahankulutukseen, jonka tuloksena oli pelkkä hetkellinen nautinto — minä tuskin muistan, että olisimme yhdessä lähteneet huviksemme ajelemaan tai olisimme jossakin huvittelupaikassa jotakin nauttineet — hankki sitävastoin mielellään sellaista, minkä sisäistä arvoa verhoo kaunis ulkokuori. Kukaan ei voinut toivoa rauhaa hartaammin kuin hän, joskaan hän ei sodan viimeisinä aikoina kärsinyt vähintäkään rasitusta. Tässä mielessä hän oli luvannut äidilleni kultaisen, jalokivin koristellun rasian, joka hänen oli määrä saada heti rauhan tultua solmituksi. Onnellista tapausta toivoen askarreltiin jo muutamia vuosia tuon lahjan hankinnassa. Itse rasia, melkoisen suuri, valmistettiin Hanaussa; isäni näet oli hyvissä suhteissa sikäläisiin kultaseppiin ja silkkitehtaan johtajiin. Valmistettiin useita piirustuksia; kantta koristi kukkaskori, jonka yläpuolella liiteli öljypuun oksaa kantava kyyhky. Oli jätetty sijaa jalokiville, jotka piti sijoittaa osaksi kyyhkyyn, osaksi kukkasiin, osaksi siihen kohtaan, mistä rasia avataan. Jalokiviseppä, jolle rasia ja siihen kuuluvat kivet lopullista valmistamista varten jätettiin, oli nimeltään Lautensack, taitava, hilpeä mies, joka useiden älykkäiden taiteilijain tapaan harvoin teki sitä, mikä oli välttämätöntä, mutta sen sijaan tavallisesti suoritti mitä tahtoi, mikä häntä huvitti. Rasiankannen mallikuvioon kiinnitettävät jalokivet tosin olivat pian paikoillansa mustassa vahassa ja näyttivät varsin kauniilta, mutta eivät tahtoneet ollenkaan siitä irtautua kiintyäkseen kultaan. Aluksi isäni antoi asian siten siirtyä toistaiseksi, mutta kun sitten rauhan toiveet kävivät yhä vilkkaammiksi, kun vihdoin oltiin jo tarkemmin tietävinään ehdot, varsinkin arkkiherttua Josefin koroittaminen roomalaiseksi keisariksi, niin isäni muuttui yhä kärsimättömämmäksi, ja minun täytyi käydä pari kertaa viikossa, jopa lopulta melkein joka päivä vitkastelevan taiteilijan luona. Alinomaisen kiusaamisen ja kehoittelun nojalla työ edistyi, joskin sangen hitaasti; kun se oli laadultaan sellainen, että sen voi ottaa käsille ja kohta jälleen työntää syrjään, löytyi aina jotakin sellaista, mikä esti ja viivytti sen lopullista valmistamista.

Viivyttelyn tärkeimpänä syynä oli kuitenkin eräs työ, jonka taiteilija oli ottanut suorittaakseen omaan laskuunsa. Kaikki tiesivät, että keisari Fransia kovin miellyttivät jalokivet, erikoisesti myöskin värilliset. Lautensack oli uhrannut melkoisen rahasumman (omaisuuttansa suuremman, kuten myöhemmin kävi ilmi) sellaisiin jalokiviin ja alkanut niistä sommitella kukkasvihkoa, jossa jokaisen kiven oli määrä esiintyä sekä muodoltaan että väriltään edullisena ja kokonaisuuden muodostaa taideteos, joka oli kyllin arvokas säilytettäväksi jonkun keisarin aarreholvissa. Hän oli hajanaiseen tapaansa rakentanut teosta useita vuosia ja kiiruhti nyt, kun pian toivossa olevan rauhan jälkeen odotettiin keisaria saapuvaksi poikansa kruunaukseen Frankfurtiin, täydentämään ja vihdoinkin saamaan valmiiksi teoksensa. Minun haluani sellaisten esineiden näkemiseen hän käytti erittäin taitavasti hyväkseen hajoittaen muistuttajan tarkkaavaisuutta ja suistaen sen pois varsinaisesta asiastansa. Hän yritti opettaa minua tuntemaan eri kivilajeja, mainitsi minulle niiden ominaisuuksia ja arvoja, joten lopulta osasin ulkoa koko hänen kukkavihkonsa ja olisin voinut sitä ylistellen esittää ostajalle yhtä hyvin kuin hän itse. Voin sen vieläkin mieleeni kuvata, ja totta on, että olen nähnyt kalliimpia, mutta en miellyttävämpiä sellaisia koruesineitä. Hänellä oli sitäpaitsi kaunis kokoelma vaskipiirroksia ja muita taideteoksia, joista hän mielellään jutteli, ja minä vietin hänen luonansa useita hetkiä hyödykseni. Vihdoin, kun Hubertsburgin kongressin kokoontumisaika oli jo määrätty, hän ryhtyi minun mielikseni voimallisesti työtä jatkamaan, joten kyyhkyläinen ja kukkaset tosiaankin tulivat äitini haltuun rauhanjuhlan aikana.

Usein sain samoin tehtäväkseni kiirehtiä maalaajilta tilattujen kuvien valmistumista. Isäni oli muodostanut itselleen useimpien muidenkin ihmisten omaksuman käsityksen, jonka mukaan puuhun maalattu kuva on kankaalle siveltyä melkoisesti parempi. Senvuoksi hän kokoili itselleen erittäin huolellisesti kaikenlaisia tammilevyjä, hyvin tietäen, että kevytmieliset taiteilijat luottivat juuri tässä tärkeässä asiassa puuseppään. Etsittiin kaikkein vanhimmat lankut, puusepän piti niitä liimatessaan, höylätessään ja valmistaessaan toimia mitä huolellisimmin, ja sitten niitä säilytettiin vuosikausia eräässä yläkerran huoneessa, missä ne voivat riittävästi kuivaa. Sellainen oivallinen levy uskottiin maalaaja Junckerille, jonka oli taitavaan ja siroon tapaansa, luontoa mallina käyttäen, kuvattava koristettu kukkamalja ja siihen huomattavimmat kukat. Sattui olemaan kevätaika, ja minä kävin joka viikko muutamia kertoja hänen luonansa vieden hänelle kauneimmat löytämäni kukkaset. Hän liitti ne heti mukaan ja muovasi näistä aineksista mitä uskollisimmalla ja uutterimmalla työllä vähitellen kokonaisuuden. Kerran olin sattunut saamaan kiinni hiiren, jonka senkin kuljetin hänelle. Hänen teki mieli kuvata tuo sievä eläin, ja hän maalasikin sen mitä täsmällisimmin kukkamaljan juurelle tähkää pureksimaan. Sellaisia viattomia luonnonesineitä, muun muassa perhosia ja kovakuoriaisia, hankittiin ja kuvattiin enemmänkin, joten lopulta syntyi sekä jäljittelyyn että tekotapaan nähden erittäin arvokas kuva.

Niin ollen minua melkoisesti kummastutti, kun tuo kelpo mies eräänä päivänä, teoksen ollessa kohta valmiina jätettäväksi tilaajalle, selitti minulle seikkaperäisesti, ettei kuva enää häntä miellyttänyt, vaikka sen yksityiskohdat olivatkin varsin hyvin onnistuneet, koska se näet ei ollut kokonaisuudessaan hyvin sommiteltu; se oli syntynyt vähin erin, ja maalaaja oli aluksi menetellyt sikäli virheellisesti, ettei ollut laatinut itselleen ainakin valoa, varjoja ja värejä koskevaa yleistä suunnitelmaa, jonka mukaan yksityiset kukat olisi voitu järjestää. Hän tutki kanssani tarkoin minun nähteni puolen vuoden kuluessa syntyneen ja minulle osittain mieluisen kuvan ja osasi mielipahakseni saada minut täysin vakuutetuksi. Jälkeenpäin kuvattua hiirtä hän piti harhaotteena, koska, kuten hän sanoi, sellaiset eläimet vaikuttavat usein ihmisiin melkeinpä kammottavasti ja niitä ei pitäisi sijoittaa siihen, minkä avulla tahtoo herättää mieltymystä. Minun kävi niinkuin yleensäkin henkilön, joka havaitsee parantuneensa jostakin ennakkoluulosta ja otaksuu olevansa paljoa viisaampi kuin ennen: minä kerrassaan halveksin tuota taideteosta ja olin täysin samaa mieltä kuin taiteilija, kun hän valmistutti toisen samansuuruisen levyn, johon oman makunsa mukaan kuvasi kaunismuotoisemman maljakon ja taiteellisemmin järjestetyn kukkakimpun, osaten sievästi ja ilahduttavasti valita ja sijoittaa pienet lisäkuviksi ottamansa elävät olennot. Tämänkin taulun hän maalasi erittäin huolellisesti, tosin vain tuon jo valmistamansa mukaan tai muistista, joka hänen pitkäaikaisen ja uutteran toimintansa vuoksi erittäin hyvin häntä auttoi. Molemmat maalaukset olivat nyt valmiit, ja me iloitsimme nimenomaisesti jälkimmäisestä, joka tosiaankin oli taiteellisempi ja silmiinpistävämpi. Isä sai yllätyksekseen yhden asemesta kaksi, ja hänelle jätettiin vaalin valta. Hän hyväksyi mielipiteemme ja sen perusteet, erikoisesti myöskin hyvän tahdon ja toimellisuuden, mutta päätti sittenkin, maalauksia muutaman päivän ajan katseltuansa, antaa etusijan edelliselle tämän valinnan perustetta paljoakaan selittämättä. Harmistunut taiteilija otti toisen, parhain tarkoituksin maalatun kuvan takaisin eikä voinut olla minulle huomauttamatta, että isäni päätökseen oli varmaan osaltansa vaikuttanut se hyvä tammilauta, joka oli ensimmäisen kuvan alustana.

Kun tässä jälleen muistelen maalauksia, palautuu mieleeni eräs suuri laitos, jossa minä vietin paljon aikaa, koska se ja sen johtaja vetivät minua erikoisesti puoleensa. Se oli suuri vahakangastehdas, jonka oli perustanut maalaaja Nothnagel, kätevä taiteilija, mutta sekä kyvyiltänsä että ajatustavaltansa pikemmin tehdasmaisuuteen kuin taiteeseen taipuvainen. Suuressa rakennuksessa, johon kuului pihoja ja puutarhoja, valmistettiin kaikenlaisia vahakankaita: kaikkein karkeinta lajia, joka valmistetaan lastaa käyttäen ja käytetään kuormavaunuihin ja muuhun sentapaiseen, tapetteja, joiden kuvioimisessa käytetään reikämalleja, hienoimpia ja kaikkein hienoimpia, joihin taitavien työmiesten siveltimet kuvasivat milloin kiinalaisia ja haaveellisia, milloin luonnollisia kukkasia, milloin kuvioita, milloin maisemia. Tämä äärettömiin jatkuva moninaisuus ilahdutti minua kovin. Minusta tuntui erittäin viehättävältä noiden lukuisien ihmisten askartelu alkaen kaikkein karkeimmasta työstä aina sellaiseen asti, jolta tuskin voi evätä eräänlaista taiteellista arvoa. Minä tutustuin noihin useissa peräkkäisissä huoneissa työskenteleviin nuoriin ja vanhoihin miehiin, kävinpä itsekin toisinaan työhön käsiksi. Tällä tavaralla oli erinomaisen hyvä menekki. Kaikki, jotka niinä aikoina rakensivat tai huoneistoja sisustivat, tahtoivat tehdä sen eliniäksensä, ja nämä vahakangastapetit olivat tosiaankin ylen kestävät. Nothnagelilla itsellään oli kyllin tekemistä koko laitoksen johtamisessa, ja hän istui konttorissaan, faktorien ja kauppapalvelijain ympäröimänä. Vapaina hetkinänsä hän askarteli etupäässä vaskipiirroksia sisältävän kokoelmansa hyväksi harjoittaen toisinaan kauppaakin siihen kuuluvilla taideteoksilla samoinkuin omistamillaan maalauksillakin. Sitäpaitsi hän oli mieltynyt etsaukseen: hän valmisti erinäisiä syövytyskuvia ja jatkoi tämän taiteenhaaran harjoittamista aina myöhimpiin vuosiinsa saakka.

Kun hänen asumuksensa sijaitsi lähellä Eschenheimin porttia, johti matkani hänen luonaan käytyäni tavallisesti ulos kaupungista ja porttien ulkopuolella oleville isäni tiluksille. Siellä oli suuri hedelmäpuutarha, jonka maaperä oli niittynä ja jossa isäni huolellisesti tarkkasi puiden uudis-istutusta ja muita asiaan kuuluvia toimenpiteitä, vaikka alue oli vuokralla. Vielä enemmän puuhaa aiheutti hänelle Friedbergin portin edustalla oleva hyvinhoidettu viinimäki, missä oli viiniköynnösten välissä erittäin huolellisesti istutettuja ja vaalittuja parsarivejä. Kauniina vuodenaikana isäni kävi siellä melkein joka päivä, ja me saimme enimmälti lähteä hänen mukaansa, joten meillä oli iloa kaikesta maan kasvusta, kevään ensimmäisistä tuotteista aina syksyn viimeisiin saakka. Me opimme nyt puutarhatehtäviäkin, jotka joka vuosi uusiutuen kävivät meille vihdoin ihan tutuiksi ja helpoiksi suorittaa. Monenlaisten kesän ja syksyn hedelmien jälkeen tuotti sentään vihdoin viininkorjuu suurinta huvia ja oli kaikkein odotetuin; onpa aivan varmaa, että samoinkuin viini antaa vapaampaa leimaa niille paikoille ja seuduillekin, joissa se kasvaa ja joissa sitä juodaan, samoin nämä viininkorjuupäivät, jotka päättävät kesän samalla aloittaen talven, levittävät uskomatonta hilpeyttä. Ilo ja riemu ulottuu kautta koko tienoon. Päivisin kuuluu joka suunnalta hilpeitä huutoja ja pyssynlaukauksia, ja öisin osoittavat sieltä täältä ilmoille kohoavat raketit ja tulipallot, että kaikkialla yhä valveilla olevat ja reippaat ihmiset mielivät jatkaa tätä juhlaa mahdollisimman kauan. Myöhemmät tehtävät viiniä puserrettaessa ja käytettäessä kellarissa tarjosivat meille kotosallakin hauskaa askarrusta, joten tavallisesti siirryimme talveen sitä kunnolla havaitsematta.

Näistä maatiluksista me iloitsimme keväällä 1763 sitäkin enemmän, kun mainitun vuoden helmikuun 15 päivä Hubertsburgin rauhan solmimisen vuoksi oli tullut juhlapäiväksi, jonka onnellisten seurausten vallitessa suurin osa elämääni oli kuluva. Ennenkuin tässä etenen, pidän kuitenkin velvollisuutenani muistella eräitä miehiä, jotka ovat nuoruudenaikana ratkaisevasti minuun vaikuttaneet.