Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Von Olenschlager, Frauensteinin talon jäsen, neuvosmies ja edellämainitun tohtori Orthin vävy, kaunis, miellyttävä, vilkasverinen mies. Pormestarin juhlapuvussa hän olisi voinut varsin hyvin käydä arvossapidetyimmästä ranskalaisesta prelaatista. Yliopistolliset opintonsa päätettyään hän oli toiminut hovi- ja valtioasioissa ja suunnitellut matkansakin näitä tarkoituksia silmälläpitäen. Hän piti minusta erikoisesti ja jutteli minulle usein asioista, joita eniten harrasti. Minä seurustelin hänen kanssaan niinä aikoina, jolloin hän kirjoitti »Kultaisen bullan selityksiä», ja hän osasi erittäin selvästi esittää minulle tuon asiakirjan arvoa ja merkitystä. Mielikuvitukseni siirtyi senkin takia noihin hurjiin ja levottomiin aikoihin, kun en voinut olla mieleeni kuvailematta hänen minulle historiallisina tapahtumina kertomaansa ikäänkuin nykyaikaisena, samalla esittäen luonteita ja olosuhteita yksityiskohtaisesti, jopa toisinaan eleidenkin avulla. Se häntä kovin ilahdutti, ja hänen suosionsa yllytti minua toisteluun.

Minulla oli lapsuudesta saakka omituinen tottumus opetella aina ulkoa kirjojen alkukappaleita ja kokonaisia osia. Ensinnä olivat siten käsiteltävänäni viisi Mooseksen kirjaa, sitten »Aeneis» ja »Metamorfoosit». Nyt kävin samoin käsiksi kultaiseen bullaan ja houkuttelin suosijani usein nauramaan huudahtamalla äkkiarvaamatta ihan vakavasti: Omne regnum in se divisum desolabitur: nam principes ejus facti sunt socii furum. Älykäs mies pudisti hymyillen päätänsä ja virkkoi arvellen: »Millaiset lienevätkään olleet nuo ajat, joina keisari antoi suuressa valtakunnankokouksessa julkisesti lausua tuollaisia sanoja ruhtinaillensa.»

Von Olenschlager oli käytökseltään hyvin miellyttävä. Hänen luonansa ei käynyt paljon vieraita, mutta henkevään seurusteluun hän oli varsin halukas ja yllytti meitä nuoria aika ajoin esittämään jonkin näytelmän; oltiin näet sitä mieltä, että sellaiset harjoitukset olivat nuorisolle erikoisen hyödylliset. Me esitimme Schlegelin »Kanutin», jossa minulla oli kuninkaan, sisarellani Estrithen ja talon nuoremmalla pojalla Ulfon osa. Sitten uskalsimme käydä käsiksi näytelmään »Britannicus», koska halusimme näyttelijälahjojemme ohella harjoittaa myöskin kielenkäyttöä.

Minä sain Neron osan, sisareni oli Agrippina ja nuorempi veli Britannicus. Meitä kiitettiin enemmän kuin ansaitsimme, ja me luulimme suorittaneemme tehtävämme niin hyvin, että olisimme ansainneet enemmän kiitosta. Minä olin siis mitä parhaissa suhteissa mainittuun perheeseen ja olen sille kiitollisuudenvelassa nopeammasta kehittymisestä.

Von Reineck, vanhaa aatelissukua, kelpo mies, mutta ylen itsepäinen, laiha, tummanruskea. Minä en nähnyt hänen milloinkaan hymyilevän. Hänen osaksensa sattui se onnettomuus, että kotiystävä vietteli hänen ainoan tyttärensä. Hän vainosi vävyänsä mitä ankarimmalla oikeudenkäynnillä, ja koska tuomioistuimet muodollisuuksineen eivät tahtoneet tyydyttää hänen kostonhimoansa kyllin nopeasti eikä kyllin perusteellisesti, niin hän joutui riitaan niiden kanssa, ja niin johti kahakka uuteen kahakkaan, riita-asia toiseen. Hän vetäytyi kerrassaan talonsa ja siihen kuuluvan puutarhan piiriin, eleli avarassa, mutta murheellisessa alatuvassa, jossa ei ollut moneen vuoteen käynyt valkaisijan sivellin, tuskinpa palvelijattaren luutakaan. Minua hän sieti varsin hyvin ja oli minulle erikoisesti suositellut nuorempaa poikaansa. Vanhimmat ystävänsä, jotka osasivat sopeutua hänen mieliksensä, liiketuttavansa ja asianajajansa hän toisinaan kutsui luoksensa aterialle unohtamatta silloin koskaan minuakaan. Hänen luonansa olivat ruoat hyvät ja juomat sitäkin paremmat. Vieraille tuotti kuitenkin mitä suurinta kiusaa iso uuni, jonka lukuisista halkeamista savu tulvi huoneeseen. Eräs tutuimmista uskalsi kerran siitä huomauttaa kysymällä talon isännältä, ajatteliko hän voivansa sietää sellaista hankaluutta koko talven. Hän vastasi kuin uusi Timon ja Heautontimorumenos: »Suokoon Jumala, ettei se olisi minun pahin kiusani!» Vasta pitkien aikojen perästä hän suostui kohtaamaan jälleen tyttärensä ja tyttärenpoikansa. Vävy ei saanut enää tulla hänen näkyviinsä.

Tähän yhtä kunnolliseen kuin onnettomaankin mieheen minun läsnäoloni vaikutti erittäin edullisesti. Minun kanssani keskustellessaan ja varsinkin selittäessään minulle maailman ja valtioiden oloja hän näytti tuntevan mielensä keveämmäksi ja hilpeämmäksi. Ne harvat vanhat ystävät, jotka vielä kokoontuivat hänen ympärillensä, käyttivät senvuoksi usein minua halutessaan lievittää hänen ärtynyttä mieltänsä ja kehoittaa häntä johonkin huvitukseen. Hän lähtikin nyttemmin useasti kanssamme ajelemaan ja silmäili jälleen seutuja, joita ei ollut moniin vuosiin viitsinyt katsella. Hän muisteli vanhoja tilanomistajia, kertoi heidän luonteistansa ja kohtaloistansa tehden sen aina ankaraan, mutta usein sentään hilpeään ja älykkääseen tapaan. Me yritimme nyt saada hänet jälleen toisten ihmisten joukkoon, mutta siinä meidän oli käydä huonosti.

Yhtä vanha, ellei vanhempikin kuin hän oli eräs herra von Malapart, rikas mies, jolla oli erittäin kaunis talo Rossmarktin varrella ja joka sai hyvät tulot suolakaivoksistaan. Hänkin eleli sangen eristettynä, mutta oli sentään kesäisin usein puutarhassaan Bockenheimin portin edustalla, missä hän hoiteli ja vaali erittäin kaunista neilikkaviljelystänsä.

Von Reineck harrasti hänkin neilikoita; oli kukinta-aika, ja puhuttiin hiljakseen siitä, että pitäisi käydä toisiansa tapaamassa. Me panimme asian alkuun ja jatkoimme puuhaamme niin kauan, kunnes von Reineck päätti eräänä sunnuntai-iltapäivänä vihdoin lähteä meidän kerallamme. Molemmat herrat tervehtivät toisiansa sangen lyhyesti, jopa pelkin elein, ja sitten kuljettiin todella diplomaattisin askelin pitkien neilikkalavojen vierellä edestakaisin. Kukkatarha oli tosiaankin erinomaisen kaunis, ja eri kukkasten ominaiset muodot ja värit, toisten erikoinen kauneus ja harvinaisuus aiheuttivat sentään lopulta jonkinlaista keskustelua, joka tuntui muodostuvan varsin ystävälliseksi. Me toiset iloitsimme tuosta sitäkin enemmän, kun näimme läheisen lehtimajan pöydällä mitä kallisarvoisinta vanhaa reininviiniä hiotuissa pulloissa, koreita hedelmiä ja muuta hyvää. Valitettavasti ei meidän ollut sallittu päästä niitä nauttimaan. Reineck sattui pahaksi onneksi huomaamaan erään erittäin kauniin neilikan, joka kuitenkin hieman nuokkui. Senvuoksi hän kuljetti erittäin sievästi etu- ja keskisormensa pitkin vartta kohti kukkaa, jota sitten kohotti voidakseen sen kunnollisesti nähdä. Tämä herkkä kosketuskin sentään harmitti omistajaa. Von Malapart viittasi, tosin kohteliaasti, mutta kuitenkin sangen jäykästi ja pikemmin hieman itsekylläisesti siihen, että kukkiin on suhtauduttava oculis, non manibus. Von Reineck oli jo päästänyt kukan kädestänsä, ja tuo lausuma vaikutti häneen kuin tuli tappuroihin. Hän huomautti kuivasti ja vakavasti, kuten hänen tapansa oli, että tuntijan ja harrastajan sopi varsin hyvin sillä tavoin kukkaa koskettaa ja katsella, ja teki jälleen saman tempun ottaen kukan vielä kerran sormiensa väliin. Kummankin herran kotiystävät — Malapartiliäkin näet oli eräs seurassaan — joutuivat siten mitä pahimpaan pulaan. He päästivät juoksemaan jäniksen toisensa jälkeen (meillä oli tapana sanoa niin, kun keskustelu oli katkaistava ja suunnattava johonkin toiseen asiaan), mutta se ei tahtonut tepsiä: vanhat herrat olivat ihan mykistyneet, ja me pelkäsimme joka hetki, että von Reineck voisi käydä vieläkin kukkaan käsiksi, missä tapauksessa olisimme olleet kaikin hukassa. Molemmat kotiystävät pitivät herrojansa erillään askarruttamalla heitä eri tahoilla, ja viisainta oli, että vihdoin aloimme lähteä. Niinpä meidän valitettavasti täytyi kääntää selkämme kohti houkuttelevaa tarjoilupöytää.

Hovineuvos Hüsgen, muualta Frankfurtiin siirtynyt, reformeerattu ja sellaisena kelpaamaton mihinkään julkiseen virkaan ja asianajoon, jota hän kuitenkin vieraan nimen turvissa esteettömästi harjoitti sekä Frankfurtissa että valtakunnanoikeuksissa, oli luullakseni jo kuudenkymmenen vuoden ikäinen, kun minä nautin hänen poikansa keralla kirjoitusopetusta ja senvuoksi kävin heidän talossaan. Hän oli pitkä, mutta ei luiseva, tanakka, mutta ei lihava mies. Hänen kasvonsa, jotka eivät ainoastaan olleet rokon rumentamat, vaan lisäksi vailla toista silmää, herättivät aluksi kammon tunnetta. Kaljussa päässään hänellä oli aina valkoinen kellomyssy, jota kiersi sidenauha. Hänen kalminkiset tai kirjosilkkiset yönuttunsa olivat aina erittäin siistit. Hän asusti erittäin iloisessa alakerran huoneistossa puistokujan varrella, ja hänen ympäristönsä puhtaus sointui tuohon iloisuuteen. Hänen erinomaisessa järjestyksessä olevat paperinsa, kirjansa ja karttansa tekivät miellyttävän vaikutuksen. Hänen poikansa Heinrich Sebastian, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi julkaisemalla erinäisiä taidetta koskevia teoksia, ei herättänyt nuoruudessaan suuria toiveita. Hän oli hyvänluontoinen, mutta kömpelö, ei karkea, mutta suorasukainen ja jokseenkin haluton oppimaan, koki mieluummin kartella isäänsä, koska voi saada äidiltä kaikki, mitä halusi. Minä sitävastoin lähestyin vanhusta yhä enemmän sitä mukaa kuin opin hänet paremmin tuntemaan. Kun hän otti ajaakseen ainoastaan tärkeitä oikeusasioita, oli hänellä kyllin aikaa askarrella ja huvittaa itseänsä muulla tavalla. En ollut kovinkaan kauan hänen kanssaan seurustellut ja hänen oppejansa kuunnellut, kun jo saatoin varsin hyvin havaita, että hän oli vastustuskannalla Jumalaan ja maailmaan nähden. Eräs hänen mielikirjojansa oli Agrippa de vanitate scieniiarum, jota hän minulle erikoisesti suositteli siten joksikin aikaa melkoisesti hämmentäen nuorta mieltäni. Minä taivuin nuoruuden terhakkuudessa eräänlaiseen optimismiin ja olin jälleen tehnyt jokseenkin täydellisen sovinnon Jumalan tai jumalien kanssa. Olin näet vuosien kuluessa tullut kokemaan, että on olemassa pahalle monta vastakeinoa, että onnettomuuksistaan voi hyvinkin toipua ja että vaaroista pelastuu tarvitsematta aina taittaa niskojansa. Ihmistenkin työhön ja toimintaan minä suhtauduin suopeasti ja havaitsin paljon kiitettävää, mihin vanha herrani ei suinkaan tahtonut olla tyytyväinen. Kun hän erään kerran oli kuvaillut maailmaa jokseenkin epämiellyttävältä puolelta, huomasin hänen aikovan vielä viimeiseksi esittää melkoisen valtin. Hän painoi, kuten yleensäkin sellaisissa tapauksissa, sokean vasemman silmänsä lujasti kiinni, katsoi minua kiinteästi oikealla ja virkkoi honottaen: »Minä näen vikoja Jumalassakin.»

Timoninen opastajani oli myöskin matemaatikko, mutta hänen käytännöllinen luontonsa ajoi hänet mekaniikkaan, joskaan hän ei itse sillä alalla työskennellyt. Hän teetti suunnitelmiensa mukaan ainakin niinä aikoina ihmeellisen kellon, joka tuntien ja päivien ohella osoitti myöskin auringon ja kuun liikkeet. Sunnuntaiaamuna kymmenen aikaan hän sen aina itse veti, mikä kävi päinsä sitä varmemmin, kun hän ei käynyt milloinkaan kirkossa. Seuroja tai vieraita en koskaan hänen luonansa nähnyt. Täysissä pukimissa ja ulkosalla kävelemässä muistan hänet kymmenen vuoden ajalta tuskin pari kertaa.