Seurustelu näiden eri miesten kanssa ei ollut merkityksetön. He vaikuttivat minuun kukin tavallansa. Minä suhtauduin heihin kaikkiin yhtä huomaavaisesti, jopa usein huomaavaisemminkin kuin heidän omat lapsensa, ja jokainen heistä pyrki muovaamaan minua itselleen vieläkin miellyttävämmäksi yrittämällä tehdä minut henkiseksi kuvaksensa. Olenschlager tahtoi kehittää minut hovimieheksi, Reineck diplomaattiseksi valtiomieheksi; kumpikin, mutta varsinkin jälkimmäinen, koki saada minut kyllästymään runoutta ja kirjailemista koskeviin harrastuksiini. Hüsgen tahtoi tehdä minusta laisensa Timonin, mutta samalla kelpo lainoppineen. Se ammatti oli hänestä välttämätön, jos mieli itseänsä ja omaisiansa ylipäänsä kunnollisesti suojella ihmisten muodostamalta roistojoukolta, auttaa sorrettua ja tarpeen vaatiessa pitää hieman lujilla jotakin lurjusta; viimeksimainittu tehtävä ei kumminkaan ollut hänen mielestään erikoisen helppo eikä suositeltavakaan.

Jos pysyttelin mielelläni noiden miesten vaiheilla käyttääkseni hyväkseni heidän neuvoansa ja opetustansa, niin nuoremmat, suunnilleen minun ikäiseni yllyttivät minua välittömään kilvoitteluun. Mainitsen tässä ennen kaikkea veljekset Schlosser ja Griesbach. Koska kuitenkin myöhemmin jouduin heidän kanssaan lähempään tuttavuuteen, jota kesti taukoamatta vuosikausia, sanon tällä kertaa vain sen verran, että heitä silloin ylistettiin erinomaisiksi kielten taitajiksi ja muiden yliopistollista uraa avaavien opintojen harjoittajiksi asettaen heidät esikuviksemme ja että jokainen varmaan uskoi heidän kerran saavan aikaan jotakin aivan erikoista valtion ja kirkon palveluksessa.

Minäkin tosin ajattelin saada aikaan jotakin erinomaista, mutta ei tahtonut selvitä, mitä se voisi olla. Ihminen ajattelee yleensä pikemmin palkkaa, jonka toivoo saavuttavansa, kuin ansiota, joka hänen pitäisi itselleen hankkia, ja niinpä myönnän minäkin, että toivottavaa onnea ajatellessani näin sen viehättävimpänä ilmestyvän sen laakeriseppeleen hahmossa, joka on punottu runoilijan kaunisteeksi.

VIIDES KIRJA.

Kaikille linnuille on olemassa syöttejä, ja jokainen ihminen joutuu omalla tavallansa johdetuksi ja harhaanjohdetuksi. Synnynnäinen luonto, kasvatus, ympäristö ja tottumus pitivät minua kaikesta erotettuna, ja vaikka tulinkin usein tekemisiin alempien kansanluokkien, varsinkin käsityöläisten kanssa, ei siitä kuitenkaan syntynyt mitään lähempää suhdetta. Olin tosin kyllin uskalias ja toisinaan halukaskin ryhtyäkseni suorittamaan jotakin tavatonta, ehkäpä vaarallistakin, mutta minulta puuttui siihen soveliasta tilaisuutta.

Minä kietouduin kuitenkin ihan odottamattomalla tavalla olosuhteisiin, jotka saattoivat minut ihan lähelle suurta vaaraa ja ainakin joksikin aikaa hämmingin ja hädän valtaan. Aikaisempi hyvä suhteeni siihen poikaan, jonka edellä mainitsin Pyladeen nimellä, oli jatkunut nuoruusiälle asti. Me tosin kohtasimme toisemme harvoin, koska vanhempamme eivät olleet parhaissa väleissä, mutta kun toisemme tapasimme, kumpusi aina kohta esiin vanhan ystävyyden riemu. Kerran me kohtasimme toisemme niillä lehtokujilla, jotka muodostavat sisemmän ja ulomman Pyhän Gallenin portin välimaalle erittäin miellyttävän kävelypaikan. Olimme tuskin ehtineet tervehtiä toisiamme, kun hän sanoi minulle: »Säkeittesi laita on yhä samoin kuin ennenkin. Ne, jotka minulle taanoin jätit, olen lukenut muutamille iloisille kumppaneille, ja kukaan ei tahdo uskoa, että sinä olet niiden tekijä.» — Mitäpä tuosta, vastasin minä: me teemme niitä omaksi iloksemme; muut ajatelkoot ja sanokoot niistä mitä tahtovat.

»Tuossapa tuleekin mies epäuskoinen!» virkkoi ystäväni. — Ei huolita puhua siitä, vastasin minä. Mitä se auttaa, emmehän kuitenkaan saa heitä käännytetyiksi. — »Puhutaanpa tietenkin», sanoi ystäväni, »minä en voi antaa asian mennä niin menojansa.»

Kun oli vähän aikaa keskusteltu yhdentekevistä asioista, ei minulle liiankin hyvänsuopa kumppani voinut enää pidättyä, vaan virkkoi hieman loukkaantuneesti toiselle: »Tässä nyt on se ystäväni, niiden kauniiden säkeiden tekijä, joita ette tahdo uskoa hänen sepittämiksensä.» — Hän ei varmaankaan pahastu, virkkoi toinen, sillä onhan hänelle kunniaksi, kun uskomme sellaisten säkeiden edellyttävän paljoa suurempaa oppineisuutta kuin hänellä voi iällänsä olla. — Minä vastasin jotakin yhdentekevää, mutta ystäväni jatkoi: »Jos tahdotte, voitte päästä varmuuteen sangen vaivattomasti. Mainitkaa hänelle jokin aihe, niin hän tekee teille siitä runon valmistautumatta.» — Minä en ryhtynyt vastustelemaan, me sovimme asiasta, ja kolmas kysyi minulta, rohkenisinko ottaa sommitellakseni oikein sievän runomittaisen lemmenkirjeen, jonka muka kirjoittaa häveliäs nuori tyttö nuorukaiselle ilmaistakseen hellän taipumuksensa. — Mikään ei ole helpompaa, vastasin minä: kunhan meillä vain olisi kirjoituskojeet. Nuorukainen veti esille taskukalenterinsa, jossa oli koko joukko tyhjiä lehtiä, ja minä istuuduin penkille kirjoittamaan. He astelivat sillävälin edestakaisin pitäen lakkaamatta minua silmällä. Minä kuvasin tilanteen heti mieleeni ja ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku sievä tyttö olisi minulle tosiaankin suosiollinen ja ilmoittaisi tunteensa joko suorasanaisessa tai runomittaisessa muodossa. Niinpä aloitinkin viipymättä selitykseni ja suoritin sen kalikkasäkeen ja madrigaalin välillä häilyvää runomittaa käyttäen mahdollisimman koruttomasti ja lyhyessä ajassa, niin että minun runoa lukiessani epäilijä joutui ihmettelyn ja ystäväni ihastuksen valtoihin. Edellinen pyysi saada runon, ja minä en voinut olla pyyntöön suostumatta, sitäkin vähemmin, kun se oli kirjoitettu hänen kalenteriinsa ja minä näin mielelläni kykyjeni todisteen hänen hallussaan. Hän lähti moneen kertaan vakuuttaen ihailuansa ja kiintymystänsä ja sanoi toivovansa, että tapaisimme toisemme usein. Niin päätimme aivan pian lähteä yhdessä maalle.

Retkemme toteutui, ja mukanamme oli vielä useita muitakin hänenlaisiansa nuorukaisia. Ne olivat keski-, jopa, jos niin tahdotaan sanoa, alaluokkaankin kuuluvia henkilöitä, joilta ei puuttunut älyä ja joilla oli erinäisiä tietoja ja eräänlaista sivistystäkin, koska olivat käyneet hieman kouluakin. Suuressa, rikkaassa kaupungissa on monenlaisia ansaitsemiskeinoja. He elättivät itseänsä kirjoittamalla asianajajille, auttamalla alemman säädyn lapsia yksityisopetuksen avulla vähän kauemmaksi kuin triviaalikoulujen oppimäärä yleensä. Vanhempien, ripille laskettavien lasten kanssa he kertailivat uskonoppia, juoksivat sitten jälleen meklarien ja kauppiaiden asioita ja huvittelivat iltaisin, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä, vaatimattomaan tapaansa.

Matkalla he parhaansa mukaan kehuskelivat minun kirjoittamaani lemmenkirjettä ja tunnustivat käyttäneensä sitä erittäin hupaisella tavalla: se oli tuntemattomaksi muutetulla käsialalla jäljennetty ja muutamin läheisemmin vihjauksin lähetetty eräälle itserakkaalle nuorelle miehelle, joka nyt oli siinä lujassa uskossa, että eräs hänen kaukaa mielistelemänsä naishenkilö oli häneen silmittömästi rakastunut ja etsi tilaisuutta päästäkseen häneen lähemmin tutustumaan. Samalla he kertoivat minulle, että tuo nuorukainen toivoi mitä palavimmin voivansa vastata runomittaisesti: mutta koska hän itse, enempää kuin hänen toverinsakaan, ei siihen kyennyt, he pyysivät hartaasti, että minä sepittäisin tuon halutun vastauksen.