Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Uskottelun nojalla tapahtuva pilkanteko on ja pysyy joutilaiden, enemmän tai vähemmän älykkäiden ihmisten huvina. Siedettävä ilkeys, itsekylläinen vahingonilo on nautinnoksi niille, joiden oma mieli ei tarjoa heille riittävää askarrusta ja jotka eivät osaa antautua terveelliseen ulkokohtaiseen toimintaan. Sellaisesta houkutuksesta ei mikään ikäkausi ole vapaa. Me olimme poikaiällä usein toisiamme peijanneet; monet leikit perustuvat sellaisiin uskotteluihin ja salajuoniin; tämä pila ei näyttänyt olevan sen vaarallisempi, joten minä suostuin; he ilmoittivat minulle useita kirjeeseen sisällytettäviä erikoisia seikkoja, ja meillä oli kotiin palatessamme se jo valmiina.

Pian senjälkeen ystäväni kehoitti minua välttämättä saapumaan erääseen tuon seuran iltajuhlaan. Ihailija kuului tahtovan sen tällä kertaa järjestää ja haluavan samalla nimenomaan saada kiittää ystävää, joka oli osoittautunut niin oivalliseksi runoilija-sihteeriksi.

Me kokoonnuimme verraten myöhään; ateria oli mitä vaatimattomin, viini mukiinmenevää. Keskusteltaessa melkein yksinomaan ivailtiin läsnäolevaa, ei erikoisen nokkelaa henkilöä, joka kirjettä yhä uudelleen luettaessa melkein alkoi luulla itse sen sepittäneensä.

Luontainen hyväntahtoisuuteni esti minua tuollaisesta ilkeästä teeskentelystä kovinkaan iloitsemasta, ja saman asian alinomainen kertaileminen alkoi minua kohta tympäistä. Minä olisin varmaankin viettänyt ikävän illan, ellei odottamaton ilmestys olisi minua jälleen elähdyttänyt. Meidän saapuessamme pöytä oli jo sievästi ja aistikkaasti katettu ja riittävä määrä viiniä siihen tuotu; me istuuduimme ja jäimme yksin, palvelijoita tarvitsematta. Kun viini lopulta kuitenkin oli vähissä, huusi joku palvelijatarta; mutta sen sijaan astuikin sisään erinomaisen, ympäristössään nähtynä uskomattoman kaunis neito. — »Mitä haluatte?» kysyi hän ystävällisesti hyvää iltaa toivotettuansa. »Palvelijatar on sairas ja vuoteenomana. Voinko minä teitä palvella?» — Viini on vähissä, sanoi eräs. Olisi oikein somaa, jos noutaisit meille pari pulloa. — Tee se, Gretchen, virkkoi toinen: eihän ole kysymyksessä kuin pieni harppaus. — »Miksipä en!» vastasi hän, otti pöydältä pari tyhjää pulloa ja kiiruhti pois. Hänen vartalonsa oli takaa nähden melkein vieläkin sirompi. Pieni hymy peitti ylen somasti kaunista päätä, jonka hoikka kaula miellyttävästi liitti niskaan ja hartioihin. Koko hänen olemuksensa näytti aivan erinomaisen kauniilta, ja koko hahmoa voi tarkastella sitä rauhallisemmin, kun tarkkaavaisuutta eivät enää kiinnittäneet yksin hiljaiset, vilpittömät silmät ja suloinen suu. Minä moitin kumppaneita siitä, että he lähettivät tytön yön aikaan yksin ulos; he nauroivat minulle, ja minä rauhoituin hänen kohta palatessaan; ravintoloitsija näet asui kadun toisella puolella. »Istuhan siitä hyvästä seuraamme», sanoi eräs. Hän jäi, mutta valitettavasti ei istuutunut minun viereeni. Hän joi lasin terveydeksemme ja poistui pian kehoittaen meitä lähtemään ajoissa ja varomaan liiallista äänekkyyttä; äiti näet oli parhaillaan levolle menossa. Kysymyksessä ei ollut hänen, vaan isäntiemme äiti.

Tämän neidon kuva seurasi minua siitä lähtien kaikilla teillä ja poluilla: se oli ensimmäinen naisolennon minuun tekemä pysyväinen vaikutelma, ja koska en osannut keksiä enkä halunnut etsiä tekosyytä saadakseni hänet nähdä kotona, kävin hänen mieliksensä kirkossa ja sain pian selville, missä hän istui. Niin voin pitkän protestanttisen jumalanpalveluksen aikana katsella häntä kyllikseni. Kirkosta poistuttaessa minä en uskaltanut häntä puhutella, vielä vähemmin saatella, ja olin jo ylen autuas, kun hän näytti minut huomanneen ja nyökänneen vastaukseksi tervehdykseeni. Minun ei kumminkaan tarvinnut kauan olla vailla hänen läheisyytensä suomaa onnea. Tuolle rakastavaiselle nuorukaiselle, jonka runolliseksi kirjuriksi minä olin joutunut, oli uskoteltu, että hänen nimissään sepitetty kirje tosiaankin oli jätetty neidolle, ja samalla saatu hänet äärimmäisen jännittyneenä odottamaan nyt välttämättä tulevaa vastausta. Minun oli määrä kirjoittaa sekin, ja kujeellinen seura oli antanut Pyladeen tehtäväksi mitä hartaimmin pyytää minua ponnistamaan koko älyäni ja käyttämään kaikkea taitoani, jotta tämä kirje tulisi oikein siro ja moitteeton.

Toivoen näkeväni jälleen kaunottareni minä kävin heti työhön käsiksi ja ajattelin nyt kaikkea, mikä olisi minulle mieluista, jos Gretchen sen minulle kirjoittaisi. Minä luulin kirjoittaneeni kaikki siinä määrin hänen olemuksensa, käytöksensä ja mielensä mukaisesti, etten voinut olla toivomatta asianlaidan tosiaankin niin olevan, ja ihastuin ikihyväksi vain ajatellessani, että hän voisi minulle jotakin sentapaista kirjoittaa. Niin minä uskottelin itseäni luullen pitäväni toista pilkkunani, ja tästä asiaintilasta piti minulle vielä koitua paljon iloa ja paljon ikävyyttä. Kun minua jälleen muistutettiin, olin jo valmis, lupasin tulla ja saavuinkin määrättyyn aikaan. Ainoastaan toinen nuorukainen oli kotosalla; Gretchen istui kehräten ikkunan luona, äiti tuli ja meni. Nuorukainen vaati minua kirjettä lukemaan; minä tottelin ja luin hieman liikutettuna silmäillen reunan yli salavihkaa kaunista neitoa, ja kun luulin havaitsevan! hänen olennossaan jonkinlaista rauhattomuutta, poskilla vienoa punaa, niin lausuin sitäkin paremmin ja vilkkaammin mitä halusin häneltä kuulla. Serkku, jonka kiittävät huudahdukset olivat useaan kertaan lukuni keskeyttäneet, kehoitti minua lopuksi tekemään eräitä muutoksia. Ne koskivat muutamia kohtia, jotka tosiaankin soveltuivat paremmin Gretchenin olosuhteisiin kuin tuon naishenkilön, joka kuului hyvään perheeseen, oli varakas, kaupungissa tunnettu ja arvossapidetty. Selitettyään minulle tarkemmin haluamansa muutokset ja tuotuaan kirjoitusneuvot nuorukainen oli jonkin tehtävän vuoksi hetkiseksi poistunut, minä jäin istumaan seinärahille ison pöydän taakse ja suunnittelin tehtäviä muutoksia isolle, melkein koko pöytäpinnan täyttävälle kivitaululle käyttäen kivikynää, joka oli aina ikkunalla, koska tauluun usein merkittiin laskelmia tai erinäisiä muistiinpanoja, vieläpä tulevat ja menevät antoivat sen nojalla tietoja toisillensa.

Minä olin vähän aikaa kirjoitellut yhtä ja toista pyyhkien jälleen pois ja huudahdin kärsimättömänä: Se ei tahdo luonnistua! — »Sitä parempi», virkkoi armas tyttö sävyisästi. »Minä toivon, ettei se ollenkaan luonnistu; Teidän ei pidä sekaantua tuollaisiin juttuihin.» — Hän nousi rukkinsa vierestä, astui luokseni pöydän ääreen ja piti hyvin älykkään ja ystävällisen nuhdesaarnan. »Asia näyttää viattomalta pilalta; se on pila, mutta ei viaton. Minä olen nähnyt jo useita tapauksia, joissa nuorukaisemme ovat joutuneet pahaan pulaan sellaisen vallattomuuden vuoksi.» — Mikä siis neuvoksi? sanoin minä: kirje on kirjoitettu, ja he luottavat siihen, että minä sen muutan. — »Uskokaa minua», sanoi hän, »ja jättäkää se muuttamatta; ottakaa se takaisinkin, pistäkää taskuunne, lähtekää pois ja koettakaa saada asia järjestetyksi ystävänne avulla. Minä lausun asiaan sanasen minäkin; sillä nähkääs, vaikka olenkin köyhä tyttö ja riippuvainen näistä sukulaisista, jotka tosin eivät tee mitään pahaa, mutta sentään huvin ja voitonhimon vuoksi ryhtyvät moneen uhkarohkeaan yritykseen, minä olen sittenkin vastustanut enkä ole kirjoittanut ensimmäistä kirjettä, kuten minua vaadittiin tekemään; he ovat sen jäljentäneet käsialaansa muuttaen ja niin he saavat menetellä nytkin, ellei asia toisin järjesty. Ja te, nuori mies, hyvän perheen jäsen, varakas, riippumaton, miksi tahdotte te sallia käytettävän itseänne välineenä asiassa, josta teille ei varmaankaan voi koitua mitään hyvää, mutta kenties paljonkin ikävyyttä?» Minä olin onnellinen kuullessani hänen puhuvan yhteen jaksoon; muuten hän näet ei ottanut monellakaan sanalla osaa keskusteluun. Kiintymykseni lisääntyi suunnattomasti, minä en voinut hillitä itseäni, vaan vastasin: Minä en ole niin riippumaton kuin te luulette, ja mitä auttaa minua varakkuuteni, kun minulta puuttuu parasta, mitä toivoa voin!

Hän oli vetänyt eteensä runollisen epistolani luonnoksen ja luki sitä puoliääneen, sangen herttaisesti ja miellyttävästi. »Tuo on sanottu varsin sievästi», virkkoi hän pysähtyen erääseen vilpittömän avoimesti esitettyyn käänteeseen, »vahinko vain, ettei se ole määrätty parempaan, oikeaan käytäntöön». — Se olisi kylläkin sangen toivottavaa, huudahdin minä: kuinka onnellinen täytyisikään olla sen, joka saisi sanomattomasti rakastamaltansa neidolta sellaisen kiintymyksen vakuutuksen! — »Se ei tosiaankaan ole helppo asia», vastasi hän, »ja kuitenkin käy paljon maailmassa mahdolliseksi». — Jos otaksumme, jatkoin minä, että joku, joka teidät tuntee, pitää teitä arvossa, kunnioittaa ja palvoo teitä, esittäisi teille tuollaisen paperin ja oikein hartaasti, oikein sydämellisesti ja ystävällisesti pyytäen, niin mitä silloin tekisittekään? — Minä työnsin kirjeen, jonka hän oli siirtänyt takaisin, jälleen hänen läheisyyteensä. Hän hymyili, mietti hetkisen, otti kynän ja kirjoitti nimensä kirjeen alareunaan. Minä olin suunniltani ihastuksesta, hypähdin seisaalleni ja aioin sulkea hänet syliini. — »Ei pidä suudella», sanoi hän, »se on niin kovin tavallista; mutta rakastaa, jos se on mahdollista.» Minä olin ottanut kirjeen ja pistänyt sen taskuuni. Kenenkään ei tule sitä saada, sanoin minä, ja asia on päätetty! Te olette minut pelastanut. — »Tehkää nyt pelastus täydelliseksi», huudahti hän, »kiiruhtamalla pois, ennenkuin toiset tulevat ja te joudutte kiusaan ja pulaan.» Minä en voinut tempautua pois hänen luotansa, mutta hän pyysi minua ylen ystävällisesti tarttumalla molemmin käsin minun oikeaan käteeni ja pusertaen sitä hellästi. Kyyneleeni eivät olleet kaukana; minä luulin näkeväni hänen silmäinsä kostuvan, painoin kasvoni hänen käsiinsä ja riensin pois. En ollut eläessäni ollut sellaisen hämmingin vallassa.

Turmeltumattoman nuorison ensimmäisissä lemmentaipumuksissa ilmenee aina henkistä sävyä. Luonto näyttää tahtovan, että sukupuolet näkevät toisissaan hyvyyden ja kauneuden havainnollistuneina. Niinpä oli minullekin tuon neidon nähdessäni, häneen kiintyessäni, avautunut uusi kauneuden ja oivallisuuden maailma. Minä luin runollisen epistolani sataan kertaan, katselin allekirjoitusta, suutelin sitä, painoin sen sydämelleni ja iloitsin tuosta rakastettavasta tunnustuksesta. Mutta mitä korkeammalle ihastukseni kohosi, sitä kipeämmin minuun koski se, etten saanut käydä häntä itseänsä tapaamassa, näkemässä ja puhuttelemassa; minä näet pelkäsin serkkujen moitteita ja heidän tungettelevaisuuttansa. Kelpo Pyladesta, joka olisi voinut toimia välittäjänä, minä en saanut käsiini. Senvuoksi lähdin seuraavana sunnuntaina Niederradiin, jonne nuo veikot tavallisesti retkeilivät, ja tosiaan löysinkin heidät. Olin kuitenkin kovin ihmeissäni, kun he astuivat minua vastaan iloisennäköisinä, osoittamatta minkäänlaista nyrpeyttä tai kylmäkiskoisuutta. Varsinkin nuorin oli erittäin ystävällinen, tarttui käteeni ja sanoi: »Te teitte meille taanoin aika kepposen, ja me olimme teille kovin vihoissamme; mutta se seikka, että pakenitte ja veitte runollisen epistolan kerallanne, johdatti mieleemme oivan ajatuksen, jota emme olisi muuten kenties milloinkaan keksineet. Sovinnon merkiksi teidän on meitä tänään kestittävä, ja samalla saatte kuulla, mikä on se asia, josta hieman ylpeilemme ja joka teitäkin varmaan ilahduttaa.» Nuo sanat saivat minut melkoisesti hämilleni, minulla näet oli rahaa suunnilleen sen verran, että voin hieman kestitä itseäni ja yhtä ystävääni, mutta pitämään pitoja kokonaiselle seurueelle, varsinkaan sellaiselle, joka ei aina tietänyt oikeaa rajaansa, en suinkaan ollut varustautunut. Ehdotus ihmetytti minua sitäkin enemmän, kun he muuten aina erittäin kunniallisesti pitivät kukin huolen osansa maksamisesta. He hymyilivät minun neuvottomuudelleni, ja nuorempi jatkoi: »Kunhan ehdimme lehtimajaan istumaan, niin saatte kuulla lisää.» Me istuimme, ja hän virkkoi: »Kun olitte taanoin vienyt lemmenepistolan mukananne, me pohdimme asiaa vielä kerran ja havaitsimme käyttelevämme ihan suotta, toisten harmiksi ja omaksi vaaraksemme, pelkästä vahingonilosta teidän kykyjänne, vaikka voisimme niistä kaikin hyötyä. Nähkääs, minulla on tässä häärunon ja hautauslaulun tilaus. Jälkimmäisen tulee olla kohta valmis, edellistä voidaan vielä odottaa viikon päivät. Jos niistä suoriudutte, mikä teille onkin helppoa, niin voitte kestitä meitä kaksi kertaa, ja me jäämme pitkiksi ajoiksi teille velkaan.» — Tämä ehdotus miellytti minua kaikin puolin; minussa näet olivat tilapäisrunot, joita siihen aikaan oli joka viikko useitakin liikkeellä, huomattavampien häitten sattuessa tusinoittainkin, jo nuoruudesta saakka herättäneet eräänlaista kateutta, koska uskoin pystyväni sellaisiin asioihin yhtä hyvin, vieläpä paremminkin. Nyt minulle tarjottiin tilaisuutta esiintyä ja ennen kaikkea nähdä teokseni painettuna. Minä ilmaisin olevani halukas. Minulle kerrottiin henkilöistä ja perheen olosuhteista; minä väistyin syrjemmälle, laadin suunnitelmani ja kirjoitin muutamia säkeitä. Koska kuitenkin jälleen liityin toisten seuraan ja viiniä ei säästetty, alkoi runosuoni tyrehtyä, ja minä en voinutkaan saada sitä valmiiksi sinä iltana. »On vielä aikaa huomisiltaan asti», sanoivat he, »ja tunnustammepa teille, että hautauslaulusta saatava palkkio riittää kustantamaan meille toisenkin hupaisen illan. Tulkaa luoksemme; onhan oikeus ja kohtuus, että kerallamme nauttii myöskin Gretchen, joka oikeastaan tämän ajatuksen mieleemme johdatti.» — Iloni oli sanomaton. Kotimatkalla minä ajattelin vain puuttuvia säkeitä, kirjoitin koko runon jo ennen makuullemenoa ja seuraavana aamuna erittäin sievästi puhtaaksi. Päivä kävi minulle äärettömän pitkäksi, ja oli tuskin ehtinyt tulla pimeä, kun olin jälleen pienessä, ahtaassa asumuksessa armahimman neidon luona.

Ne nuoret henkilöt, joiden kanssa täten jouduin lähempään yhteyteen, eivät oikeastaan olleet halpamaisia, mutta kylläkin aivan tavallisia ihmisiä. Heidän toimeliaisuutensa oli kiitettävä, ja minä kuuntelin mielelläni, kun he juttelivat monenlaisista ansaitsemiskeinoista ja -tavoista. Mieluimmin he puhuivat nykyisin erittäin rikkaista henkilöistä, jotka olivat aloittaneet tyhjästä. Toisten kerrottiin köyhinä kauppa-apulaisina tehneen itsensä isännilleen välttämättömiksi ja kohonneen lopulta heidän vävyiksensä; toiset olivat lisänneet ja jalostaneet pientä rihkamavarastoansa siinä määrin, että olivat nyt rikkaita kauppiaita. Erikoisesti kuuluivat olevan elättäviä ja tuottoisia juoksupojan ja meklarin ammatit ja kaikenlaisten tehtävien ja toimitusten suorittaminen saamattomille varakkaille. Tuo oli meille kaikille mieluista kuulla, ja jokainen oli jotakin olevinansa, kun tuli kuvitelleeksi, että hänessä oli miestä pääsemään maailmassa eteenpäin, vieläpä saavuttamaan erikoistakin onnea. Kaikkein vakavimmin tuntui kumminkin asiasta keskustelevan Pylades, joka lopulta tunnusti erinomaisesti rakastavansa erästä neitoa ja todella menneensä hänen kanssaan kihloihin. Vanhempien varallisuussuhteet eivät sallineet hänen opiskelevan korkeakouluissa, mutta hän oli uutterasti harjoittanut käsialaansa, lasku- ja kielitaitoansa ja tahtoi nyt. kotoinen onni silmämääränänsä, koettaa parastansa. Serkut antoivat hänelle tunnustuksensa, joskaan eivät tahtoneet hyväksyä varhaista kihlautumista, ja lisäsivät, että heidän tosin täytyi tunnustaa hänet kelpo pojaksi, mutta etteivät pitäneet häntä kyllin toimeliaana ja yritteliäänä, jotta hän voisi saada aikaan jotakin erinomaista. Hänen siinä seikkaperäisesti selittäessään, mitä hän uskoi kykenevänsä suorittamaan ja miten aikoi siinä menetellä, intoutuivat toisetkin, ja jokainen alkoi nyt kertoa, mihin kykeni, mitä teki ja toimitti, millaisen uran oli jo kulkenut ja mitä näki lähinnä edessään. Vihdoin tuli minun vuoroni. Minun piti nyt kuvailla elämäntapaani ja mahdollisuuksiani, ja minun siinä miettiessäni virkkoi Pylades: »Minä asetan yhden ainoan ehdon, koska muuten joudumme kovin takapajulle: hän ei saa ottaa huomioon olotilansa ulkonaisia etuuksia. Kertokoon hän meille mieluummin sadun siitä, miten hän kävisi asiaan käsiksi, jos hänen olisi meidän tavoin tällä hetkellä turvauduttava yksinomaan itseensä.»