Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Gretchen, joka oli tähän saakka kehrännyt, nousi ja istuutui pöydän päähän, kuten hänen tapansa oli. Me olimme jo tyhjentäneet muutamia pulloja, ja minä aloin mitä leikkisimmin kertoa oletettua elämäntarinaani. Ensinnäkin, sanoin minä, suosittelen itseäni teille pyytäen teitä säilyttämään minulle sen tilaajapiirin, jota olette alkaneet opastaa minun liikkeeseeni. Jos hankitte minulle vähitellen kaikista tilapäisrunoista koituvan ansion ja me emme sitä yksinomaan kemuissamme tuhlaa, niin saavutan varmaan jotakin. Sitten ette saa pahastua, vaikka hutiloin teidänkin ammatissanne. — Minä ryhdyin nyt heille kertomaan, mitä olin heidän puuhistansa havainnut ja mihin tarpeen vaatiessa pidin itseäni pätevänä. Kaikki edelliset puhujat olivat arvioineet ansionsa rahassa, ja minä pyysin heitä olemaan avullisina minunkin meno- ja tuloarvioni laatimisessa. Gretchen oli tähän asti kuunnellut kaikkea hyvin tarkoin, vieläpä siinä asennossa, joka hänelle erittäin hyvin sopi hänen kuunnellessaan samoinkuin puhuessaankin. Hän tarttui molemmin käsin ristikkäin laskemiinsa käsivarsiin ja nojasi ne pöydän reunaan. Siten hän malttoi istua kauan liikahduttaen vain joskus päätänsä, ei milloinkaan aiheettomasti eikä tarkoituksettomasti. Hän oli toisinaan lausunut sanasen ja auttanut meitä suunnitelmaimme tyrehtyessä etenemään; mutta sitten hän oli jälleen hiljainen ja rauhallinen kuten ainakin. Minä en irroittanut hänestä katsettani, ja helppo on arvata, etten minä tulevaisuutta suunnitellessani jättänyt häntä huomioonottamatta. Häneen kohdistuva kiintymyksen! loi lausumiini totuuden ja mahdollisuuden sävyä, joten jouduin itsekin tuokioksi lumeen valtoihin, ajattelin itseni niin eristetyksi ja avuttomaksi kuin tarinani edellytti ja tunsin samalla itseni ylen onnelliseksi toiveessani saavani hänet omakseni. Pylades oli päättänyt tunnustuksensa naimaliittoon, ja nyt oli kysymyksessä, olisimmeko me toiset päässeet suunnitelmissamme yhtä pitkälle. Minä en sitä ollenkaan epäile, sanoin minä, sillä oikeastaan me jokainen tarvitsemme vaimon, joka kotona säilyttää ja tekee kokonaisuutena nautittavaksi sen, mitä me kodin ulkopuolella merkillisin keinoin haalimme kokoon. Minä kuvailin toivomani vaimon, ja ihmeellisesti olisi käynyt, ellei siitä koitunut Gretchenin täydellinen kuva.

Hautauslaulu oli nautittu, hääruno oli nyt sekin auttavassa läheisyydessä; minä voitin kaiken pelon ja huolen ja osasin salata iltahuvit omaisiltani, koska minulla oli paljon tuttavia. Armaan neidon näkeminen ja hänen vaiheillansa viipyminen muuttui pian olemiseni ehdottomimmaksi edellytykseksi. Kumppanit olivat puolestaan tottuneet minun seuraani, ja me olimme yksissä joka päivä, ikäänkuin ei muu olisi voinut tulla kysymykseenkään. Pylades oli sillävälin tuonut taloon armaansa, ja he viettivät monta iltaa meidän kanssamme. Morsiusparina, joskin vielä sangen aloittelevana, he eivät kumminkaan salanneet hellyyttänsä; Gretchenin käytös minua kohtaan oli vain omansa pitämään minua loitolla. Hän ei antanut kättä kenellekään, ei myöskään minulle; hän ei sietänyt minkäänlaista kosketusta; toisinaan hän vain istuutui viereeni, erittäinkin minun kirjoittaessani tai ääneen lukiessani, ja silloin hän laski tutunomaisesti käsivartensa olkapäälleni silmäillen kirjaa tai paperia; mutta jos minä aioin käyttäytyä yhtä vapaasti häntä kohtaan, niin hän väistyi eikä palannut kovinkaan pian. Tuo asento uudistui kuitenkin usein; hänen eleensä ja liikkeensä näet olivat sangen yksimuotoiset, mutta aina yhtä asianmukaiset, kauniit ja viehättävät. Tuota tuttavallisuutta en kumminkaan nähnyt hänen osoittavan kenellekään toiselle.

Eräs kaikkein viattomimpia ja samalla hauskimpia niistä huviretkistä, joita erinäisten nuorten henkilöiden seurassa tein, tapahtui siten, että me astuimme Höchstin markkina-alukseen, tarkastelimme siihen sulloutuneita omituisia matkustajia ja ryhdyimme haluamme tai hillittömyyttämme totellen milloin minkin kanssa leikkisään ja kiusoitelevaan keskusteluun. Me nousimme maihin Höchstissä, mihin samanaikaisesti saapui Mainzin markkina-alus. Eräästä ravintolasta löytyi runsasantiminen pöytä, jonka ääressä isoisemmat matkustajat yhdessä aterioivat jatkaakseen sitten kukin matkaansa. Molemmat alukset lähtivät jälleen takaisin; me palasimme aina päivällisen syötyämme Frankfurtiin tehtyämme mahdollisimman huokean vesimatkan erittäin suuressa seurassa. Kerran olin Gretchenin serkkujen kanssa sellaisella retkellä, kun Höchstissä pöydän ääressä tuli seuraamme nuorukainen, joka saattoi olla hieman meitä vanhempi. Serkut tunsivat hänet, ja hän esittelytti itsensä minulle. Hänen olemuksessaan oli jotakin miellyttävää, vaikka hän ei muuten tuntunutkaan erikoiselta. Hän oli tullut Mainzista, lähti nyt meidän kerallamme takaisin Frankfurtiin ja keskusteli kanssani kaikenlaisista kaupungin sisäisiä oloja, virkoja ja paikkoja koskevista asioista näyttäen minusta olevan hyvin perehtynyt asioihin. Erotessamme hän sulkeutui suosiooni ja lausui lisäksi toivovansa, että ajattelen hänestä hyvää, koska hän toivoi tilaisuuden sattuessa voivansa vedota suositukseeni. Minä en tietänyt mitä hän tarkoitti, mutta serkut selittivät minulle asian muutamia päiviä myöhemmin; he puhuivat hänestä hyvää ja pyysivät minua sanomaan isoisälleni sanan hänen eduksensa, kun nyt juuri oli avoinna eräs keskinkertainen virka, johon tuo ystävä halusi päästä. Aluksi minä estelin, koska en ollut milloinkaan puuttunut sellaisiin asioihin, mutta he ahdistelivat minua niin kauan, että vihdoin päätin sen tehdä. Olinhan jo monesti huomannut, ettei sellaisten virkojen täyttämisessä, jota valitettavasti usein pidetään armonosoituksena, isoäidin tai jonkun tädin puoltolause ollut jäänyt vaikuttamatta. Olin ehtinyt siihen ikään, että uskalsin otaksua kykeneväni saamaan jotakin aikaan. Ystävieni mieliksi, jotka selittivät olevansa tuosta hyväntahtoisuudesta kaikin puolin kiitolliset, minä voitin lapsenlapselle ominaisen arkuuden ja otin viedäkseni perille minulle jätetyn anomuskirjelmän.

Eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen, kun isoisäni askarteli puutarhassa, sitäkin enemmän, kun lähestyi syksy ja minä pyrin olemaan hänelle joka suhteessa avullinen, minä hieman epäröityäni esitin asiani ja anomuskirjelmän. Hän silmäili sitä ja kysyi, tunsinko tuon nuorukaisen. Minä kerroin hänelle yleisin piirtein, mitä minulla oli sanottavaa, ja hän ei tiedustellut enempää. »Jos hänellä on ansioita ja muuten hyvät todistukset, niin tahdon suosia häntä tehdäkseni mieliksi sekä hänelle että sinulle.» Enempää hän ei sanonut, ja minä en kuullut asiasta mitään pitkiin aikoihin.

Olin jo taanoin huomannut, ettei Gretchen enää kehrännyt, vaan suoritti ompelutöitä, vieläpä sangen hienoja. Se ihmetytti minua sitä enemmän, kun päivät olivat jo lyhenneet ja talvi oli tulossa. Minä en ajatellut asiaa sen enempää, mutta kävin sentään levottomaksi, kun en muutamina kertoina löytänyt häntä kotoa, kuten tavallisesti, enkä voinut tungettelematta saada selville, minne hän oli lähtenyt. Mutta eräänä päivänä minua odotti omituinen yllätys. Sisareni, joka varustautui lähtemään tanssiaisiin, pyysi minua hakemaan eräältä korutavarain myyjättäreltä niinsanottuja italialaisia kukkia. Nämä luostareissa valmistetut teokset olivat pieniä ja siroja. Varsinkin myrtit, kääpiöruusut ja muut sellaiset näyttivät varsin kauniilta ja luonnollisilta. Minä tein hänen mieliksensä ja menin myymälään, jossa olin jo useasti hänen kerallansa käynyt. Tuskin olin ehtinyt astua sisään ja tervehtiä liikkeenomistajaa, kun huomasin ikkunan luona istumassa naishenkilön, joka pitsimyssyineen ja harsohuiveineen näytti varsin nuorelta, sievältä ja kaunisrakenteiselta. Minä voin helposti havaita, että hän oli apulainen, sillä hän kiinnitti parhaillaan erääseen hattuun nauhaa ja sulkia. Myyjätär toi eteeni pitkän laatikon, jossa oli erilaisia irrallisia kukkia; minä katselin niitä ja silmäilin siinä valikoidessani ikkunan pielessä istuvaa naishenkilöä. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin hänet uskomattomassa määrässä Gretchenin näköiseksi, vieläpä vihdoin pakostakin tulin vakuutetuksi siitä, että hän oli Gretchen itse. Kaikki epäilykseni hälvenivät, kun hän iski silmää antaen merkin, ettei minun pitänyt ilmaista tuttavuuttamme. Nyt minä sain valikoimalla ja hylkäämällä myyjättären kerrassaan epätoivoon, pahemmin kuin mikään naishenkilö. Valinnastani ei tosiaankaan tullut mitään, sillä minä olin äärimmäisen hämmingin tilassa, ja samalla epäröintini minua miellytti, koska siten sain pysytellä lähellä neitoa, jonka valepuku minua harmitti, mutta joka tässä asussaan näytti minusta viehättävämmältä kuin koskaan. Vihdoin lienee myyjätär menettänyt kaiken kärsivällisyytensä: hän valikoi minulle omin käsin kokonaisen pahvilaatikon täyteen kukkia, jotka käski minun viedä sisarelleni hänen itsensä valikoitaviksi. Siten minut tavallaan ajettiin myymälästä, kun näet asiatyttö lähetettiin ennen minua kuljettamaan laatikkoa.

Minun kotiin tultuani isäni kutsutti minut heti luoksensa ja ilmoitti nyt olevan aivan varmaa, että arkkiherttua Josef valittaisiin ja kruunattaisiin roomalaisen valtakunnan kuninkaaksi. Niin erinomaisen merkittävää tapausta ei sopinut valmistautumatta odottaa eikä antaa töllistellen ja ihmetellen sen mennä ohi. Senvuoksi hän tahtoi minun kerallani tutkia molempain viime kruunausten vaali- ja kruunausdiaariot sekä viime vaaliehdot voidakseen niiden nojalla päättää, millaisia uusia ehtoja tässä tapauksessa tulisi lisäksi. Diaariot avattiin, ja me askartelimme niiden ääressä koko päivän aina myöhään yöhön asti kauniin neidon yhä väikkyessä pyhän roomalaisen valtakunnan asioiden keskellä milloin vanhassa kotileningissään, milloin uudessa puvussaan. Tänä iltana minä en päässyt hänen luoksensa, ja yöni oli uneton, levoton. Seuraavana päivänä opintoja innokkaasti jatkettiin, ja vasta iltapuolella minä pääsin kohtaamaan kaunotartani, jolla oli kotileninki, kuten ainakin. Hän hymyili luodessaan minuun silmäyksen, mutta minä en uskaltanut mainita mitään toisten kuullen. Kun koko seurue jälleen oli koolla, hän itse aloitti sanoen: »Teette väärin, kun ette usko ystävällemme, mitä olemme näinä päivinä päättäneet.» Sitten hän jatkoi kertoen, että taanoisen keskustelumme jälkeen, jossa kukin oli esittänyt menestyksen saavuttamista koskevia suunnitelmiansa, heidän kesken oli tullut puheeksi sekin, kuinka naishenkilö voisi korostaa kykyjänsä ja työtänsä ja käyttää aikansa edullisesti. Sen johdosta oli serkku ehdottanut, että hän kokeilisi muotiliikkeessä, johon parhaillaan etsittiin apulaista. Rouvan kanssa oli tehty sopimus; hän meni sinne joka päivä määrätyiksi tunneiksi ja sai hyvän palkan. Säädyllisyyden vuoksi hänen täytyi mukautua siellä eräisiin pukukoristeisiin, jotka hän kuitenkin aina jätti sinne, koska ne eivät tahtoneet ollenkaan soveltua hänen muuhun elämäänsä ja toimintaansa. Tuo selitys minua tosin rauhoitti, mutta ei tahtonut olla minulle oikein mieluista, että tiesin kauniin neidon olevan julkisessa myymälässä ja paikassa, johon toisinaan keräytyi kevytmielistä väkeä. Minä en kumminkaan antanut mitään itsestäni havaita, vaan yritin kaikessa hiljaisuudessa viihdytellä mustasukkaista murhettani. Siihen ei minulle suonut kovinkaan pitkää aikaa nuorempi serkku, joka kohta jälleen tilasi erään tilapäisrunon, kuvaili minulle kysymyksessäolevia henkilöitä ja vaati minua heti runoa keksimään ja luonnostelemaan. Hän oli jo eräitä kertoja jutellut kanssani sellaisen tehtävän suorittamisesta, ja kun minä olin tällaisissa tapauksissa sangen puhelias, saanut minut yksityiskohtaisesti selvittelemään näiden seikkain retorista puolta, antamaan hänelle jonkinlaisen käsityksen asiasta ja käyttämään omia ja toisten töitä esimerkkeinä. Nuori mies oli hyväpäinen, joskin aivan vailla runosuonta, ja nyt hän kävi siinä määrin käsiksi yksityiskohtiin, että minä huomautin: näyttääpä siltä, kuin aikoisitte ryhtyä harjoittamaan minun ammattiani ja riistää minulta tilaajat. — »En tahdo kieltää», virkkoi hän hymyillen, »sillä minä en tee teille siten mitään vahinkoa. Te lähdette pian yliopistoon ja siihen mentäessä sallinette minun yhä vielä teistä hieman hyötyä.» — Mielelläni, vastasin minä ja kehoitin häntä itse sommittelemaan luonnoksen, valitsemaan aiheeseen soveltuvan runomitan ja mitä muuta saattoi tulla kysymykseen. Hän kävi vakavasti asiaan käsiksi, mutta se ei tahtonut onnistua. Minun täytyi aina lopulta sitä muokata siinä määrin, että olisin helpommin ja paremmin kirjoittanut sen heti itse. Tämä opettaminen ja oppiminen, tämä tiedonjakaminen, tämä vuorotyö kuitenkin huvitti meitä; Gretchen otti siihen osaa keksien monta sievää seikkaa, joten olimme kaikin tyytyväiset, voipa sanoa onnellisetkin. Gretchen työskenteli päivisin muotiliikkeessä; iltaisin me tavallisesti kokoonnuimme, ja tyytyväisyyttämme ei häirinnyt sekään, ettei tilapäisrunojen tilauksia tahtonut enää lopulta tulla riittävästi. Mutta kerrassaan tuskalliselta tuntui meistä, kun kerran eräs runo saapui meille takaisin, koska tilaaja oli siihen tyytymätön eikä suostunut ottamaan sitä vastaan. Me kumminkin lohduttauduimme, koska pidimme juuri sitä parhaana teoksenamme ja voimme julistaa palauttajan kehnoksi tuntijaksi. Serkku, joka kerta kaikkiaan tahtoi jotakin oppia, asetti nyt oletettuja tehtäviä, joiden ratkaiseminen tosin meitä yhä aika hyvin huvitti, mutta joiden tuottamattomuus pakotti meitä järjestämään pienet pitomme melkoista vaatimattomammiksi.

Tuo suuri valtio-oikeudellinen asia, roomalaisen valtakunnan kuninkaan vaali ja kruunaus, alkoi nyt yhä enemmän muuttua todeksi. Alkujaan Augsburgissa vuoden 1763 lokakuussa pidettäväksi määrätty vaali siirrettiin Frankfurtiin, ja mainitun vuoden lopussa sekä seuraavan alussa tapahtui valmistuksia, joiden piti olla johdantona tuohon tärkeään toimitukseen. Asian aloitti kulkue, jollaista emme olleet milloinkaan nähneet. Eräs ratsun selässä istuva kansliahenkilömme, neljän samoin ratsastavan torvensoittajan saattamana ja jalkamiesvartioston ympäröimänä, luki korkealla ja kuuluvalla äänellä joka puolella kaupunkia laajan julistuksen, joka antoi tietoa tulevasta tapahtumasta ja teroitti kaupungin asukkaiden mieleen säädyllistä ja olosuhteihin soveltuvaista käytöstä. Neuvostossa pohdittiin asioita ankarasti, ja pian ilmaantui perintömarsalkan lähettämä valtakunnan majoitusmestari vanhan tavan mukaan järjestämään ja määräämään asuntoja lähettiläille ja heidän seurueillensa. Meidän talomme sijaitsi Pfalzin vaaliruhtinaan piirissä ja meidän oli varustauduttava ottamaan vastaan uusi, joskin ilahduttavampi majoitus. Keskikerros, joka oli aikoinaan ollut kreivi Thorancin hallussa, luovutettiin eräälle pfalzilaiselle kavaljeerille, ja kun paroni von Königsthal, Nürnbergin valtuutettu, asusti yläkerrassa, jouduimme asumaan vielä ahtaammalla kuin ranskalaisaikana. Siitä minä sain uuden aiheen olla poissa kotoa ja viettää enimmän osan päivää kadulla tähyellen sitä, mitä oli julkisesti nähtävissä.

Raatihuoneen suojissa tapahtuvien muutosten ja järjestelyjen ilmettyä meille näkemisen arvoisina, lähettiläiden saavuttua toinen toisensa jälkeen ja heidän ensimmäisen julkisen raatihuoneelle tulonsa tapahduttua, helmikuun 6 p:nä me ihastelimme keisarillisten komissaarien saapumista ja heidän juhlallista esiintymistänsä, joka tosiaankin oli erittäin loistelias. Ruhtinas von Liechtensteinin arvokas hahmo teki hyvän vaikutuksen; mutta tuntijat väittivät komeiden liveripukujen olleen käytännössä jo kerran ennen toisessa tilaisuudessa ja arvelivat, että tämäkään vaali ja kruunaus tuskin voisi loistokkuudessa vetää vertoja Kaarle seitsemännen aikaiselle. Me nuoremmat pidimme hyvänämme mitä nähtävissämme oli; meistä näytti kaikki oivalliselta, ja moni seikka sai meidät hämmästymään.

Vaalikonventti oli vihdoin määrätty pidettäväksi maaliskuun 3 p:nä. Nyt loivat uudet muodollisuudet liikettä kaupunkiin, ja lähettiläiden juhlalliset vuorovierailut pitivät meitä alinomaa jaloillamme. Meidän täytyi olla hyvin varuillamme senkin vuoksi, ettei asiamme ollut vain töllistellä, vaan ottaa kaikki tarkoin huomioon voidaksemme tehdä kotona asianmukaista selkoa, vieläpä sommitella useita pieniä kirjoitelmiakin, kuten olivat sopineet isäni ja herra von Königsthal, osaksi meidän harjaantumistamme, osaksi omia muistiinpanojansa silmälläpitäen. Se olikin minulle erikoiseksi eduksi, koska voin siten sepittää jokseenkin eloisan ulkonaisia tapahtumia kuvailevan vaali- ja kruunausdiaarion.

Niiden edusmiesten joukosta, joiden persoonallisuus teki minuun pysyvän vaikutuksen, mainitsen ensinnäkin Mainzin vaaliruhtinaan ensimmäisen lähettilään, paroni Erthalin, myöhemmän vaaliruhtinaan. Vaikka hänen olemuksessaan ei ilmennytkään mitään silmiinpistävää, miellytti minua sittenkin aina tuo mustaan, pitsireunaiseen kauhtanaan puettu henkilö. Toinen lähettiläs, paroni von Groschlag, oli hyvärakenteinen, ulkoasultaan huoleton, mutta erittäin sievästi käyttäytyvä maailmanmies. Hän teki yleensäkin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Ruhtinas Esterhazy, Böömin lähettiläs, ei ollut kookas, mutta hyvärakenteinen, vilkas ja samalla ylhäisen säädyllinen olematta silti kopea tai kylmäkiskoinen. Minua hän miellytti erikoisesti sen vuoksi, että muistutti mielestäni marsalkka von Broglioa. Näiden oivallisten henkilöiden hahmot ja arvokkuuden kuitenkin tavallaan himmensi Brandenburgin lähettilääseen paroni Plothoon kohdistuva erikoishuomio. Tämä mies, jonka oma puku, liverit ja ajoneuvot olivat huomattavan vaatimattomat, oli saavuttanut seitsenvuotisen sodan aikana diplomaattisen sankarin maineen. Kun notaari Aprill oli aikonut Regensburgissa muutamain todistajien läsnäollessa ojentaa hänelle hänen kuningastansa koskevan valtiokirousjulistuksen, niin hän oli vastannut vain lyhyesti: »Pidä paperisi, mies!» ja heittänyt tai heitättänyt hänet portaita alas. Me uskoimme hänen tehneen sen omin käsin, koska se vaihtoehto meitä paremmin miellytti ja koska voimme varsin hyvin uskoa tuon pienen, tanakan, tummin tulisin silmin ympärillensä katsahtelevan miehen siihen pystyvän. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen, varsinkin hänen vaunuista astuessaan. Syntyi aina jonkinlaista iloista kuhinaa, eikä paljoa puuttunut, ettei hänelle taputettu käsiä, huudettu »hyvä» tai »eläköön». Niin suuressa määrin suosi kuningasta ja kaikkea, mikä oli ruumiin ja sieluin häneen kiintynyt, kansan suuri joukko, jossa frankfurtilaisten ohella oli jo saksalaisia valtakunnan kaikilta kulmilta.