Nämä asiat tuottivat minulle paljonkin huvia, koska kaikki, mitä tapahtui, olipa se mitä laatua tahansa, kuitenkin aina sisälsi jonkinlaista tarkoitusta, ilmaisi jotakin sisäistä suhdetta, ja sellaiset symboliset menot jälleen hetkiseksi elävästi esittivät lukuisten pergamenttien, paperien ja kirjojen melkein kokonaan allensa hautaamaa Saksan valtakuntaa. Mutta toisaalta en voinut itseltäni peittää salaista mielipahaa, kun minun oli kotona isääni varten jäljennettävä selostuksia neuvotteluista ja kun samalla pakostakin huomasin, että tässä oli vastakkain useampia mahteja, jotka pitivät toisensa tasapainossa ja olivat yksimieliset ainoastaan sikäli, että aikoivat rajoittaa uuden hallitsijan valtaa vielä enemmän kuin vanhan; että jokainen iloitsi vaikutuskyvystänsä vain sikäli kuin toivoi voivansa säilyttää ja laajentaa etuoikeuksiansa ja paremmin turvata riippumattomuuttansa. Oltiinpa tällä kertaa entistä enemmänkin varoillansa, koska alettiin pelätä Josef toista, hänen kiivauttansa ja otaksuttuja suunnitelmiansa.

Isoisälleni ja toisille neuvostoon kuuluville sukulaisilleni, joiden luona tapasin käydä, ei tämä aika myöskään ollut helppo; heillä näet oli ylen paljon tekemistä käydessään juhlasaatossa vastaanottamassa ylhäisiä vieraita, lausuessaan heille kohteliaisuuksia ja ojentaessaan lahjoja. Kaupunginhallituksen kokonaisuudessaan, samoinkuin sen yksityisten jäsentenkin, täytyi alinomaa puolustautua, torjua ja esittää vastalauseita, koska sellaisissa tapauksissa jokainen tahtoo siltä siepata jotakin tai sälyttää suoritettavaksi ja vain harvat niistä, joita se pyytää, sitä tukevat tai avustavat. Joka tapauksessa minulle nyt kävi havainnollisen selväksi, mitä Lersnerin kronikka oli minulle kertonut samanlaisista tilaisuuksista ja tapahtumista herättäen noiden kelpo neuvosmiesten kärsivällisyyteen ja kestävyyteen kohdistuvaa ihailua.

Paljon harmia koituu siitäkin, että kaupungin vähitellen täyttävät asiaankuuluvat ja -kuulumattomat henkilöt. Kaupungin puolelta yritettiin turhaan palauttaa hovien muistiin kultaisen bullan tosin jo vanhentuneita määräyksiä. Erikoista suojaa nauttivat edusmiesten ja heidän seuralaistensa ohella monet sääty- ja muut henkilöt, jotka ovat saapuneet tilaisuuteen uteliaisuuden houkuttelemina tai muuten yksityisten asiainsa vuoksi, ja usein on mahdotonta heti ratkaista, kuka oikeastaan on majoitettava ja kenen tulee itse vuokrata itselleen asunto. Tungos lisääntyy, ja nekin, joilla ei ole asiassa mitään tehtävää tai vastuuta, alkavat tuntea olonsa epämieluisaksi.

Me nuoret henkilöt, jotka tosin voimme mielin määrin kaikkea katsella, emme kuitenkaan mekään aina löytäneet kyllin tyydykettä silmillemme ja mielikuvituksellemme. Espanjalaiset viittapuvut, lähettiläiden isot matkahatut ja siellä täällä vielä eräät muutkin seikat loivat aito vanhanaikaista vaikutelmaa; mutta sen sijaan oli jälleen paljon puolittain uutta tai ihan nykyaikaista, joten kaikkialla ilmeni vain kirjavaa, epätyydyttävää, jopa usein mautontakin vilinää. Olimme senvuoksi erittäin iloiset, kun kuulimme, että keisarin ja tulevan kuninkaan vastaanottamiseksi suoritettiin suuria valmistuksia, että vaaliruhtinaalliset kollegiaalitoimenpiteet, joiden pohjana oli viime vaalisopimus, edistyivät ripeästi ja että vaalipäiväksi oli määrätty maaliskuun 27:s. Nyt suunniteltiin valtakunnan valtamerkkien tuottamista Nürnbergistä ja Aachenista ja odotettiin saapuvaksi lähinnä Mainzin vaaliruhtinasta hänen lähetystönsä majoittamista koskevien selkkausten yhä jatkuessa.

Minä suoritin sillävälin erittäin uutterasti kanslistintyötäni kotosalla ja havaitsin samalla monenlaisia pikkumaisia muistutuksia, joita saapui eri tahoilta ja jotka piti otettaman huomioon uudessa vaalisopimuksessa. Jokainen sääty tahtoi saada tämän asiakirjan nojalla etuutensa vahvistetuiksi ja arvonsa lisätyksi. Sangen paljon näistä huomautuksista ja toivomuksista kuitenkin syrjäytettiin; paljon jäi entiselleen, mutta muistuttajille vakuutettiin aina mitä varmimmin, ettei sellaisen mainitsematta jättäminen suinkaan pitänyt merkitä heille ennakkopäätöstä.

Erittäin monia ja vaivalloisia tehtäviä täytyi valtakunnan marsalkanviraston ottaa suorittaaksensa: vieraita tulvi kaupunkiin yhä enemmän, ja kävi yhä vaikeammaksi hankkia heille asuntoa. Vaaliruhtinaallisten eri alueiden rajoista ei oltu yksimielisiä. Kaupunginhallitus tahtoi olla sälyttämättä porvareille rasituksia, joihin he eivät näyttäneet velvollisilta, ja niin oli yötä päivää alinomaa valituksia, vetoamisia, kiistaa ja eripuraisuutta.

Mainzin vaaliruhtinas saapui kaupunkiin maaliskuun 21 p:nä. Nyt alkoi tykkien pauke, joka myöhemminkin vielä useaan kertaan oli tehdä meidät kuuroiksi. Tällä juhlallisella tapahtumalla oli seremoniain sarjassa tärkeä sija. Miten korkea-arvoisia lienevätkin olleet ne henkilöt, joiden olimme toistaiseksi nähneet esiintyvän, he olivat kuitenkin alempia, käskynalaisia; nyt sen sijaan ilmaantui näkymälle suvereeni, itsenäinen ruhtinas, kuninkaan jälkeen ensimmäinen, suuren, arvoisensa seurueen edeltämänä ja saattamana. Tämän juhlallisen tulon loistokkuudesta minulla olisi paljonkin kerrottavaa, mutta aikomukseni on palata siihen myöhemmin, vieläpä tilaisuudessa, jota ei kukaan voisi helposti arvata.

Samana päivänä näet saapui Lavater, Berliinistä kotiin päin matkustaessaan, Frankfurtiin ja oli tuota juhlallisuutta näkemässä. Ja vaikka sellaiset ulkoisen maailman tapahtumat eivät hänelle vähintäkään merkinneet, lienee tuo komea kulkue kaikkine asiaankuuluvine seikkoineen jäänyt erittäin selvänä hänen vilkkaaseen mielikuvitukseensa. Useita vuosia myöhemmin, kun tuo erinomainen, mutta omituinen mies esitti minulle erään runollisen, luullakseni pyhän Johanneksen ilmestystä koskevan mukaelman, minä huomasin, että Antikristuksen saapuminen oli askel askelelta, hahmo hahmolta, seikka seikalta kuvailtu Mainzin vaaliruhtinaan Frankfurtiin saapumisen mukaan, vieläpä niin, etteivät isabellahevosten tupsutkaan olleet unohtuneet. Saan tilaisuutta puhua asiasta enemmän, kun ehdin käsittelemään tuota omituista runoudenlajia, jonka nojalla luultiin voitavan saattaa Vanhan ja Uuden Testamentin myyttejä lähemmäksi havaintoa ja tunnetta tekemällä niistä kerrassaan uudenaikaisia väkivaltaisia mukailuja ja verhoamalla ne nykyaikaisen, alhaisen tai ylhäisen elämän muotoihin. Tuonnempana on myös puhuttava siitä, miten tämä käsittelytapa vähitellen pääsi suosioon, mutta tässä minä sentään huomautan sen verran, että Lavateria ja hänen kanssaan kilvoittelevia pitemmälle lienee vaikea mennä: eräs heistä näet kuvaili Betlehemiin ratsastavat itämaiden tietäjät niin nykyaikaisesti, että Lavaterin luona vierailemassa käyvät ruhtinaat ja herrat olivat ilmeisiksi esikuviksi tunnettavissa.

Sallimme siis vaaliruhtinas Emmerich Josefin saapua kompostelliin niin sanoaksemme inkognito ja kohdistamme huomiomme Gretcheniin, jonka minä väkijoukon hajaantuessa näin ihmisvilinässä Pyladeen ja hänen kaunoisensa seurassa (he kolme näyttivät tosiaankin olevan eroamattomat). Tuskin ehdittyämme toistemme luo ja tervehdittyämme me jo sovimme siitä, että viettäisimme tämän illan yhdessä. Minä saavuinkin määräaikana. Tavanmukainen seurue oli koolla, ja jokaisella oli jotakin kerrottavaa, sanottavaa, huomautettavaa; kukin näet oli suhtautunut havaittaviin omalla tavallansa. »Teidän puheenne», virkkoi vihdoin Gretchen, »saavat minut vieläkin suuremman hämmingin valtaan kuin näiden päivien tapahtumat itse. Sitä, minkä olen nähnyt, en saa sointumaan yhteen ja kuitenkin haluaisin kovin mielelläni tietää, miten on erinäisten seikkojen laita.» Minä vastasin, että minulle oli helppoa siinä suhteessa häntä palvella. Kehoitin häntä vain sanomaan, mikä hänen mieltänsä erikoisesti kiinnitti. Hän sanoi, ja kun sitten ryhdyin eräitä seikkoja selittämään, niin kävi ilmi, että olisi parempi esittää asiat järjestyksessä. Minä vertasin jokseenkin sopivasti näitä juhlallisuuksia ja toimituksia näytelmään, jossa esirippu lasketaan milloin hyvänsä näyttelijäin näytellessä edelleen; sitten se jälleen nostetaan, ja katselijat voivat taasen jossakin määrin ottaa osaa tapahtumiin. Koska olin erittäin puhelias, jos minun annettiin olla mieleni mukaan, niin kerroin kaikki alusta alkaen tähän päivään asti mitä parhaimmassa järjestyksessä unohtamatta havainnollistaa esitystäni kivikynän ja ison kivitaulun avulla. Toisten esittämien kysymysten ja vastaväitteiden harvoin häiritsemänä minä kerroin kerrottavani loppuun kaikkien mieliksi ja Gretchenin alinomaisella tarkkaavaisuudellaan minua mitä parhaimmin innostaessa. Hän kiitti minua lopuksi sanoen kadehtivansa kaikkia, jotka tuntevat tämän maailman asiat ja tietävät, miten kaikki tapahtuu ja mitä se merkitsee. Hän pahoitteli sitä, ettei ollut poika, ja osasi varsin miellyttävästi tunnustaa joutuneensa kiitollisuudenvelkaan minulle jo monestakin opetuksesta. »Jos minä olisin poika», sanoi hän, »niin me harjoittaisimme yliopistoissa toistemme keralla kunnollisia opintoja». Keskustelu jatkui siihen tapaan; hän päätti ehdottomasti alkaa oppia ranskankieltä, jonka osaamisen välttämättömyys oli hänelle täysin selvinnyt muotiliikkeessä. Minä kysyin häneltä, miksi hän ei enää siellä käynyt; olin näet viime aikoina, kun en iltaisin päässyt helposti kotoa poistumaan, monesti päivän aikaan kulkenut hänen mieliksensä myymälän ohi nähdäkseni hänet edes vilahdukselta. Hän selitti, ettei ollut tahtonut tänä levottomana aikana olla siellä nähtävissä, mutta että kävisi siellä jälleen, kunhan kaupunki ehtisi rauhoittua entisellensä.

Nyt tuli puheeksi pian saapuva vaalipäivä. Minä tiesin laajasti kertoa, mitä oli tapahtuva ja miten, osasinpa vielä valaista esitystäni seikkaperäisten kivikynäpiirrosten avulla: niin selvänä oli mielessäni konklaavihuone alttareineen, valtaistuimineen, nojatuoleineen ja yksinkertaisine istuinpaikkoineen. — Me erosimme oikeaan aikaan ja erittäin hyvillä mielin.