Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Tahtoessaan palauttaa mieleensä, mitä varhaisimpana nuoruudenaikana on sattunut, joutuu useasti sekoittamaan sitä, mitä on toisilta kuullut, oman havainnollisen kokemuksensa hankintoihin. Ryhtymättä kumminkaan tässä lähempiin tutkisteluihin, jotka missään tapauksessa eivät voi johtaa mihinkään, mainitsen vain olevani tietoinen siitä, että me asuimme eräässä vanhassa talossa. Sen muodosti oikeastaan kaksi rakennusta, joiden välinen seinä oli puhkaistu. Tornimaiset rappuset johtivat hajanaisiin huoneisiin, ja kerrosten erikorkuisuutta tasoittivat portaat. Meille lapsille, minua nuoremmalle sisarelleni ja minulle, oli alempi, avara eteinen mieluisin olopaikka. Siinä oli oven pielessä iso puinen ristikkolaite, jonka kautta pääsi välittömästi kadun ja ulkoilman yhteyteen. Sellainen linnunhäkki oli useissakin taloissa: naisväki istui siinä ommellen ja kutoen, keittäjätär puhdisteli salaattia, naapurittaret juttelivat toisillensa, ja kadut saivat senvuoksi hyvänä vuodenaikana etelämaista leimaa. Ihmiset tunsivat itsensä vapaiksi, kun oli perehdytty julkisuuteen. Näiden komeroiden tietä tutustuivat lapsetkin naapureihin, ja minuun mieltyi kovin kolme vastapäätä asuvaa von Ochsensteinin veljestä, edesmenneen kaupunginvoudin pojat, jotka minua monin tavoin askarruttivat ja kiusoittelivat.

Omaiseni kertoivat mielellään kaikenlaisista kujeista, joihin nuo muuten vakavat ja yksinäiset miehet minua yllyttivät. Mainitsen tässä ainoastaan yhden näistä kepposista. Kaupungissa oli vast'ikään pidetty ruukkumarkkinat, ja taloon oli hankittu lähiajoiksi sellaista tavaraa keittiötä varten, vieläpä meille lapsillekin pienoiskokoisia astioita leikkiaskarruksiimme. Eräänä kauniina ehtoopäivänä, kun talo lepäsi täydellisessä rauhassa, minä elämöin komerossa kulhoineni ja ruukkuinani, ja kun ei asiasta mitään erikoisempaa syntynyt, heitin yhden astian kadulle ja iloitsin sen hauskasta rikkoutumisesta. Ochsensteinit, jotka näkivät riemuni minun siinä hilpeästi käsiä paukuttaessani, huusivat: Lisää! Minä viskasin viipymättä ruukun ja kehoitushuudon alinomaa kajahdellessa vähitellen kaikki kulhoseni, pannuseni ja kannuseni katukivitykseen. Naapurini osoittivat edelleenkin suosiota, ja minä olin ylen iloinen voidessani heitä huvittaa. Varastoni oli auttamattomasti lopussa, ja he huusivat yhä: Lisää! Senvuoksi minä riensin päätä pahkaa keittiöön ja noudin savilautasia, joiden rikkoutuminen muodostui sitäkin hauskemmaksi näytelmäksi. Niin minä juoksin edestakaisin, toin lautasen toisensa jälkeen, mikäli ne ulotuin kulhohyllystä ottamaan, ja kun katselijani eivät olleet mitenkään tyydytettävissä, syöksin kaikki saatavissani olevat astiat samaan kadotukseen. Vasta jälkeenpäin ilmaantui joku estämään ja häätämään. Onnettomuus oli tapahtunut, ja melkoisen, rikotun astiamäärän edestä oli saatu ainakin hupainen juttu, josta varsinkin asian kujeelliset alkuunpanijat elämänsä loppuun asti iloitsivat.

Isäni äidillä, jonka luona me oikeastaan asuimme, oli iso huone pihanpuolella, kohta eteisen vieressä, ja meillä oli tapana ulottaa leikkimme aina hänen tuolinsa luo, vieläpä hänen sairaana ollessaan aina hänen vuoteensa vaiheille. Minun muistissani hän ilmenee ikäänkuin henkiolentona, kauniina, hintelänä, aina valkoisiin ja puhtaisiin vaatteisiin puettuna naisena. Lempeänä, ystävällisenä, hyväntahtoisena hän on mielessäni säilynyt.

Me olimme kuulleet nimitettävän katua, jonka varrella talomme sijaitsi, Hirvikaivannoksi, mutta kun emme nähneet kaivantoa enempää kuin hirviäkään, niin tahdoimme tietää, kuinka nimi oli selitettävä. Meille kerrottiin, että talomme seisoi paikalla, joka aikaisemmin oli ollut kaupungin ulkopuolella, ja että siinä, missä nyt oli katu, oli aikoinaan sijainnut kaivanto, jossa oli elätetty joukko hirviä. Eläimiä oli siinä säilytetty ja ruokittu, koska kaupungin senaatti vanhan perintätavan mukaan oli joka vuosi nauttinut julkisuudessa pidetyllä aterialla hirven, joka tätä juhlapäivää varten oli täältä kaivannosta aina saatavissa, silloinkin kun ruhtinaat ja ritarit ulkopuolella haittasivat ja häiritsivät kaupungin metsästysoikeuksia tai viholliset kerrassaan kaupungin saartoivat tai piirittivät. Tuo meitä kovin miellytti, ja me toivoelimme, että sellainen kesyn riistan metsästysalue olisi ollut vielä meidän päivinämme nähtävissä.

Pihanpuolelta, varsinkin yläkerrasta, avautui erittäin miellyttävä näköala yli melkein silmänkantamattoman sarjan naapurien puutarhoja, jotka levisivät aina kaupunginmuureihin saakka. Valitettavasti oli kunnan yhteismaita talojen puutarhoiksi muutettaessa meidän talomme, samoinkuin eräät toisetkin lähellä kadunkulmausta sijaitsevat, joutunut kovin kavennetuksi, kun näet Hevostorin varrella sijaitsevat talot olivat anastaneet itselleen avarat takarakennukset ja suuret puutarhat, mutta meidät erotti melkoisen korkea pihamuurimme noista aivan lähellä sijaitsevista paratiiseista.

Toisessa kerroksessa oli huone, jota nimitettiin puistohuoneeksi, koska siellä oli yritetty korvata puutarhan puutetta asettamalla ikkunan eteen joitakin kasveja. Se oli kasvuiälläni rakkain, ei tosin murheellinen, mutta sentään kaihoinen tyyssijani. Yli noiden puutarhojen, yli kaupunginmuurien ja vallien silmäillen näki kauniin, hedelmällisen tasangon, sen, joka leviää kohti Höchstiä.

Siellä minä kesäaikana tavallisesti opin opittaviani, odottelin rajusäiden tyyntymistä ja katselin katselemistani mailleen menevää aurinkoa, jota kohti ikkunat suuntautuivat. Mutta kun samalla näin naapurien käyskentelevän puutarhoissaan ja hoitelevan kukkasiansa, kun näin lasten leikkivän ja seurueiden huvittelevan, kuulin keilapallojen vierivän ja keilojen kumoutuvan, niin tämä herätti minussa varhain yksinäisyyden ja siitä johtuvan kaipauksen tunnetta, joka minussa alunpitäen piilevän vakavuuteen ja aavistelevaisuuteen vastaten ilmaisi vaikutuksensa varsin pian ja myöhemmin sitäkin selvemmin.

Talon vanha, moniloukkoinen, useissa kohdin synkkä rakenne oli omansa herättämään arkuutta ja pelkoa lasten mielissä. Onnettomuudeksi noudatettiin vielä sitä kasvatusperiaatetta, että lapset oli varhain opetettava olemaan pelkäämättä mitään aavistuttelevaa ja näkymätöntä ja totutettava sietämään kammottavaa. Meidän lasten piti senvuoksi nukkua yksin, ja jos se kävi meille mahdottomaksi ja me hiljaa hiivimme vuoteista etsiäksemme palvelusväen seuraa, niin asettui isä nurinkäännettyyn yönuttuun puettuna ja niinmuodoin meille riittävässä määrin tuntemattomana tiellemme ja säikytti meidät takaisin leposijoillemme. Jokainen käsittää, millaisia ikäviä vaikutuksia tuosta johtui. Kuinka voisikaan vapautua pelosta, kun joutuu kaksinkerroin peloittavan ahdistamaksi? Äitini, aina hilpeä ja iloinen ja toisille samaa suova, keksi paremman kasvatuksellisen keinon. Hän osasi saavuttaa tarkoituksensa lahjoituksilla. Oli persikkain aika, ja hän lupasi meille niitä joka aamu runsaat määrät, jos voitimme öisen pelkomme. Se onnistui, ja molemmat asiapuolet olivat tyytyväiset.

Talon sisäpuolella kiinnitti katsettani eniten sarja Rooman näköaloja, joilla isä oli koristanut erään eteishuoneen. Niiden tekijät olivat Piranes’in taitavia edeltäjiä, jotka ymmärsivät hyvin arkkitehtuuria ja perspektiiviä ja joiden piirrin on tehnyt varsin selvää ja arvokasta jälkeä. Täällä minä näin joka päivä Piazza del popolon, Kolosseumin, Pietarintorin, Pietarinkirkon ulkoa ja sisältä, San Angelo-linnan ja paljon muuta. Nuo muodot painuivat syvälle mieleeni, ja muuten sangen harvapuheinen isäni suvaitsi toisinaan ryhtyä niitä lähemmin kuvailemaan. Hän oli aivan erikoisesti mieltynyt italiankieleen ja kaikkeen sitä maata koskevaan. Toisinaan hän näytti meille pientä marmori- ja luonnonesinekokoelmaa, jonka oli tuonut sieltä mukanansa, ja kulutti suuren osan aikaansa italiankieliseen matkakertomukseen, jota hän kirjoitti puhtaaksi ja järjesteli omakätisesti, vihkoittain, hitaasti ja täsmällisesti. Eräs vanha, hilpeä italialainen kielimestari, Giovinazzi nimeltään, avusti häntä siinä työssä. Sitäpaitsi ukko lauloi mukiinmenevästi, ja äitini täytyi suostua joka päivä säestämään klaveerilla häntä ja itseänsä. Niinpä olikin minulle pian tuttu Solitario bosco ombroso, jonka osasin ulkoa, ennenkuin sitä ymmärsin.

Isäni oli yleensäkin luonnostaan opettavainen ja tahtoi virkatointen levätessä mielellään neuvoa toisille, mitä itse tiesi ja osasi. Niinpä hän oli avioliiton ensimmäisinä vuosina kehoittanut äitiäni ahkerasti kirjoittelemaan samoinkuin soittamaan ja laulamaankin; sitäpaitsi äiti havaitsi välttämättömäksi hankkia itselleen jonkinlaisia tietoja italiankielestä ja jossakin määrin välttävää valmiutta sen käyttelemisessä.