Vapaahetkinämme me yleensä pysyttelimme isoäidin vaiheilla; hänen avarassa asuinhuoneessaan meillä oli kyllin tilaa leikkiäksemme. Hän osasi meitä askarruttaa kaikenlaisilla pikku toimilla ja virkistää kaikenlaisilla makupaloilla. Mutta eräänä jouluaattoiltana hän kruunasi kaikki hyvättyönsä esittämällä meille nukketeatterin ja luoden siten vanhaan taloon uuden maailman.

Tämä odottamaton näytelmä veti nuoria mieliä valtavasti puoleensa; varsinkin poikaan se teki erinomaisen voimakkaan vaikutuksen, joka tuntui syvällisenä vielä kauan jälkeenpäinkin.

Tämä mykän henkilökunnan varassa toimiva pienoisnäyttämö, jota aluksi oli vain näytetty, mutta joka myöhemmin meille luovutettiin itsenäistä harjoitusta ja draamallista havainnollistamista varten, oli meille varmaan sitäkin kallisarvoisempi, koska se oli hyvän isoäitimme viimeinen lahja. Pian senjälkeen vei hänet yltyvä sairaus ensin näkyvistämme, ja sitten riisti kuolema hänet meiltä ikiajoiksi. Hänen poismenonsa oli perheelle sitä merkittävämpi, kun siitä aiheutui perinpohjainen olojen muutos.

Isoäidin vielä eläessä isäni oli varonut vähintäkään talossa muuttamasta tai uudistamasta, mutta hyvin tiedettiin, että hän suunnitteli rakennuksen perinpohjaista korjaamista, johon nyt heti ryhdyttiinkin. Frankfurtissa, kuten useissakin vanhoissa kaupungeissa, oli puutaloja rakennettaessa rohjettu tilan voittamiseksi sommitella ensimmäistä seuraavatkin kerrokset ulkoneviksi, joten varsinkin kapeat kadut saivat jonkinlaisen synkeän ja peloittavan leiman. Vihdoin julkaistiin asetus, jonka mukaan uutta taloa perustuksista alkaen rakennettaessa ainoastaan ensimmäinen kerros sai ulottua pohjaa kauemmaksi, muut kerrokset sitävastoin piti rakentaa luotisuoraan. Paljoakaan huolimatta ulkonaisesta rakennustaiteellisesta näöstä, pitäen vain silmällä hyvää ja mukavaa sisäistä järjestystä, isäni, joka ei halunnut menettää toisen kerroksen ulkoneman suomaa tilaa, käytti samoinkuin useat ennen häntä sitä veruketta, että tukesi talon yläosan, otti alhaalta pois osan kerrallaan ja ikäänkuin väliin pistäen sen uudisti, joten koko uusi rakennus yhä saattoi käydä korjatusta, vaikka vanhasta lopulta oikeastaan ei jäänyt mitään jäljelle. Kun siis purkaminen ja jälleenrakentaminen tapahtui vähitellen, oli isäni päättänyt olla talosta väistymättä voidakseen sitä paremmin pitää silmällä ja ohjata töitä; rakentamisen teknilliseen puoleen hän näet oli varsin hyvin perehtynyt; sitäpaitsi hän tahtoi pitää perheenkin luonansa. Tämä uusi vaihe oli lapsille erittäin yllättävä ja omituinen. Kun huoneet, joissa heitä usein oli pidetty varsin ahtaalla ja rasitettu vähässä määrin ilahduttavalla oppimisella ja työskentelyllä, kun käytävät, joissa he olivat leikkineet, seinät, joiden puhtaudesta ja säilymisestä muuten oli pidetty erinomaista huolta, kun kaikki tuo nyt näkyi sortuvan muuraajan hakun ja rakentajan kirveen tieltä, vieläpä alhaalta ylöspäin edeten, ja sillävälin oli elettävä kannatinparrujen varassa ikäänkuin ilmassa leijuen, jopa samalla yhä vieläkin noudatettava kehoitusta jonkin annetun opittavan, jonkin määrätyn työn suorittamiseen, niin tuo kaikki aiheutti nuorissa mielissä hämmennystä, joka ei kovinkaan helposti ollut jälleen hälvennettävissä. Lapset kärsivät tästä hankaluudesta sittenkin vähemmän, koska heille nyt myönnettiin hieman entistä enemmän liikkumisalaa ja monta tilaisuutta keinua hirsien ja kiikkua lautojen varassa.

Isä toteutti aluksi itsepintaisesti suunnitelmaansa; mutta kun vihdoin kattokin osittain revittiin ja sade löysi tiensä aina vuoteisiimme saakka huolimatta siitä, että riisuttuja seinäverhoja oli pingoitettu suojaverhoksi, niin hän, joskin vastahakoisesti, päätti suostua hyväntahtoisten ystävien aikaisempaan tarjoukseen, jättää lapset joksikin aikaa heidän huostaansa ja antaa heidän käydä julkista koulua.

Tästä siirtymisestä aiheutui paljon epämieluista. Kun näet lapset, joita tähän saakka oli kotona pidetty omassa piirissään, puhtaina, nuhteettomina, joskin ankaran valvonnan alaisina, nyt syöstiin nuorten olentojen sivistymättömään laumaan, niin he joutuivat odottamattansa kärsimään kaikkea halpamaisuutta, pahuutta, jopa kataluuttakin, koska olivat ihan neuvottomat ja kykenemättömät itseänsä varjelemaan.

Näinä aikoina minä oikeastaan vasta aloin tutustua kotikaupunkiini, vähitellen yhä vapaammin ja esteettömämmin, osaksi yksinäni, osaksi hilpeiden leikkikumppanien keralla sen piirissä samoillen. Voidakseni jossakin määrin ilmaista sen vaikutuksen, jonka tämä vakava ja kunnianarvoisa ympäristö minuun teki, minun täytyy tässä ennakolta esittää kuvaus synnyinseudustani sellaisena kuin sen näin eri osinensa vähitellen kehittyvän eteeni. Kaikkein mieluimmin minä käyskelin suurella Mainin-sillalla. Sen pituus, kestävyys ja uljas muoto tekivät sen huomattavaksi rakenteeksi; se onkin melkein ainoa varhaisemmilta ajoilta polveutuva muistomerkki siitä huolenpidosta, jonka maallinen esivalta on kansalaistensa velkaa. Kauniin virran ylä- ja alajuoksu vetivät katsettani puoleensa, ja kun sillanristin kultainen kukko auringonpaisteessa kimalteli, herätti se minussa aina ilahduttavan tunnon. Tavallisesti johti matka sitten Sachsenhausenin kautta, ja virran poikki palattiin varsin mukavasti muutaman kreutserin maksusta. Niin oltiin jälleen tällä rannalla, hiivittiin viinitorille ja ihailtiin tavaroitten purkamiseen käytettyjen nostokurkien mekanismia; mutta erikoisesti meitä huvittivat saapuvat markkina-alukset, joista nähtiin astuvan maihin monenlaisia ja toisinaan varsin eriskummaisia olentoja. Jos sitten lähdettiin kaupunkiin, niin tervehdittiin välttämättä kunnioittavasti Saalhofia, joka ainakin oli siinä paikassa, missä keisari Kaarle Suuren ja hänen jälkeläistensä linna kuuluu sijainneen. Hävittiin vanhan teollisuuskaupungin sokkeloihin ja varsinkin markkinapäivinä mielellään siihen vilisevään ihmisjoukkoon, joka kerääntyi Bartolomeuksen kirkon ympärille. Tänne olivat varhaisimmista ajoista alkaen kokoontuneet myyskentelijät ja rihkamakauppiaat taajaksi joukoksi, ja tämän alueenvaltauksen vuoksi ei uudempina aikoina voinut avara ja iloinen laitos helposti löytää sijaansa. Niinsanotun Pfarreisenin myymälät olivat meille lapsille erittäin merkittävät, ja me kannoimme sinne monta kolikkoa hankkiaksemme •itsellemme värillisiä arkkeja, joihin oli painettu kultaisia eläinten kuvia. Ei kumminkaan tehnyt usein mieli tunkeilla ahtaan, tungokseen asti täynnä olevan ja likaisen torin poikki. Muistanpa myös, että aina kauhistuen pakenin torin laidassa olevien kapeiden ja iljettävien lihapöytien luota. Römerberg oli sitä mieluisampi kävelypaikka. Uuteen kaupunkiin uutta tietä pitkin johtava matka oli aina ilahduttava ja hupainen; meitä harmitti vain se, ettei Pyhän Neitsyen kirkon ohitse kulkien päässyt Zeiliin, vaan täytyi aina tehdä pitkä kierros Hasengassen ja Katarinanportin kautta. Mutta kaikkein eniten vetivät lapsen huomiota puoleensa kaupungin sisältämät monet pienet kaupungit, linnoitukset linnoituksessa, nimittäin muurien ympäröimät luostarialueet ja varhaisemmilta vuosisadoilta jäljelle jääneet enemmän tai vähemmän linnamaiset rakennukset, kuten Nürnberger Hof, Kompostell, Braunfels, von Stallburgien heimotalo ja useat myöhempinä aikoina asumuksiksi ja työpajoiksi järjestetyt linnoitukset. Mitään rakennustaiteellisessa katsannossa kohottavaa ei Frankfurtissa ollut silloin nähtävissä: kaikki viittasi ammoin olleeseen, kaupungissa ja ympäristöllä vallinneeseen erittäin rauhattomaan aikaan. Portit ja tornit, jotka merkitsivät vanhan kaupungin rajoja, sitten jälleen portteja, torneja, muureja, siltoja, valleja ja vallihautoja, jotka ympäröivät uutta kaupunkia, — kaikki tuo ilmaisi vielä liiankin selvästi, että nämä laitokset olivat johtuneet välttämättömyydestä hankkia rauhattomina aikoina yhteiskunnalle turvaa, että torit ja kadut, uudetkin, leveämmät ja kaunismuotoisemmat, saavat kiittää alkuperästänsä ainoastaan sattumaa ja mielivaltaa eikä mitään järjestelevää henkeä. Poikaseen juurtui eräänlainen vanhanaikaiseen kohdistuva kiintymys, jota ravitsivat ja edistivät varsinkin vanhat aikakirjat ja puupiirrokset, esim. Grav’in tekemä, Frankfurtin piiritystä esittävä. Samalla ilmeni vielä toinenkin halu: päästä käsittämään pelkästään inhimillisiä olotiloja moninaisuudessaan ja luonnollisuudessaan, ilman enempiä mielenkiinnon tai kauneuden vaatielmia. Niinpä olikin eräs mieluisimpia kävelyretkiämme, jonka yritimme päästä tekemään pari kertaa vuodessa, kulku pitkin käytävää kaupunginmuurin sisäpuolella. Puutarhat, pihat, takarakennukset ulottuvat aina linnantorniin asti; pääsee luomaan silmäyksen monien tuhansien ihmisten kotoisiin, pieniin, suljettuihin, salattuihin olotiloihin. Rikkaan miehen upeasta kukkatarhasta hyötyänsä silmälläpitävän porvarin hedelmätarhoihin, niistä tehtaisiin, valkaisupaikkoihin ja muihin sellaisiin laitoksiin, jopa kirkkomaahan saakka — kaupungin piirin sisäpuolella näet sijaitsi kokonainen pieni maailma — kuljettiin mitä vaihtelevimman, ihmeellisimmän, joka askelella muuttuvan näkymän ohi, josta lapsellinen uteliaisuutemme löysi loppumatonta ilon aihetta. Ja totisesti se tunnettu ontuva paholainen, joka yöllä kuljetti mukanaan ystäväänsä nostellen Madridin kattoja sijoiltansa, tuskin suoritti enempää kuin mitä meille täällä, taivasalla, kirkkaassa päivänpaisteessa tarjottiin. Avaimet, joita tällä retkellä oli käytettävä päästäkseen monenlaisista torneista, portaista ja ovista kulkemaan, olivat varusherrojen hallussa, ja me muistimme imarrella heidän alaisiansa virkamiehiä mitä parhaimmin.

Merkittävämmäksi ja toisella tavoin hedelmälliseksi muodostui meille raatihuone, jolla oli nimenä Römer. Sen alempiin holvimaisiin käytäviin me varsin mielellämme katosimme. Me hankimme itsellemme pääsyn suureen, perin koruttomaan neuvoston istuntohuoneeseen. Seiniä tosin peitti matalanlainen laudoitus, mutta muuten ne, samoinkuin kattoholvikin, olivat valkoiset, eikä missään näkynyt jälkeäkään maalauksista tai veistoteoksista. Keskiseinän yläosasta vain voitiin lukea lyhyt lauselma:

Ei puhu yksi mies kuin puolen miehen suulla: oikeus ja kohtuus on kumpaistakin kuulla.

Mitä vanhanaikaisimman tavan mukaan oli tämän neuvoskunnan jäseniä varten sijoitettu pitkin laudoitusta penkkejä, jotka olivat askelman verran permantoa ylempänä. Siinä me helposti käsitimme, miksi senaattimme arvojärjestys on jaettu penkkien mukaan. Ovesta käsin vasemmalle, aina vastakkaiseen nurkkaan saakka, istuivat neuvosmiehet, nurkassa itse kaupungintuomari, ainoa, jolla oli pieni pöytä edessään; hänen vasemmalla puolellansa aina ikkunain puolelle saakka istuivat nykyisin toisen penkin herrat; ikkunoiden luona oli kolmas, käsityöläisten hallussa oleva penkki; keskellä salia oli pöytäkirjanpitäjän pöytä.