Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Miten kiinteästi me tuon kallissisältöisen kallisarvoisen säiliön lähestyessä suuntasimmekin katseemme korkeihin henkilöihin, emme kuitenkaan voineet olla samalla silmäilemättä erinomaisen kauniita hevosia, valjaita ja niiden nyöripunoskoristeita; mutta erikoisesti herättivät huomiotamme ajomies ja edelläratsastaja, jotka kumpikin istuivat hevosen selässä. Keisarillisen hovitavan mukaisesti pitkiin mustasta ja keltaisesta sametista valmistettuihin nuttuihin ja suurin sulkatöyhdöin koristettuihin päähineisiin puettuina he näyttivät olevan toisesta kansakunnasta, jopa toisesta maailmastakin kotoisin. Nyt kävi tungos niin suureksi, ettei voinut enää paljoakaan erottaa. Siinä oli sveitsiläiskaarti vaunujen molemmin puolin, perintömarsalkka, Saksin miekka oikeassa kädessä kohotettuna, sotamarskit keisarillisten kaartien johtajina vaunujen jäljessä ratsastaen, keisarillisia hovipoikia suuret määrät ja vihdoin itse henkivartiokaarti mustiin samettisiin lievenuttuihin puettuna, kaikki saumat runsaasti kullalla nauhustettuina, joukossa punaisia ihotakkeja ja nahanvärisiä alusnuttuja, nekin runsaasti kullalla kirjaellut. Alinomainen katseleminen, selittäminen, viittilöiminen sai pään kerrassaan pyörälle, joten vaaliruhtinaiden yhtä upeasti puettu henkivartioväki tuskin herätti mitään huomiota; olisimmepa kenties vetäytyneet pois ikkunasta, ellemme olisi tahtoneet nähdä kaupunkimme hallitusta, joka viidentoista kaksivaljakon vetämissä ajoneuvoissa päätti kulkueen, ja varsinkin neuvostonkirjuria, joka kuljetti punaisella samettityynyllä lepääviä kaupunginavaimia. Meistä näytti varsin kunniakkaalta sekin, että kaupungin krenatöörikomppania muodosti jälkivartion, ja me tunsimme saksalaisina ja frankfurtilaisina tämän kunnianpäivän kaksin verroin mieltämme ylentävän.

Me olimme sijoittuneet erääseen taloon, jonka ohi kulkueen kirkosta palatessaan jälleen täytyi liikkua. Jumalanpalvelusta, musiikkia, seremonioita ja juhlallisuuksia oli kirkossa, kuorissa ja konklaavissa ennen vaalisopimuksen vannomista niin paljon, että ehdimme nauttia oivallisen aterian ja tyhjentää useita pulloja vanhan ja nuoren hallitsijan terveydeksi. Kuten sellaisissa tilaisuuksissa yleensäkin tapahtuu, hävisi keskustelu menneisiin aikoihin, ja joukossa oli iäkkäitä henkilöitä, jotka pitivät niitä parempina kuin nykyisiä, ainakin mitä tulee vallinneeseen eräänlaiseen inhimilliseen harrastukseen ja kiihkeään osanottoon. Frans ensimmäisen kruunauksen aikana ei kaikki ollut vielä siinä määrin ratkaistu kuin nyt: rauha ei ollut vielä solmittu, Ranska, Brandenburgin ja Pfalzin vaaliruhtinaat vastustivat vaalia; tulevan keisarin joukot olivat Heidelbergin luona, missä hänen päämajansa sijaitsi, ja pfalzilaiset olivat siepata haltuunsa Aachenista päin saapuvat valtakunnan valtamerkit. Sillävälin kuitenkin neuvoteltiin suhtautumatta asiaan kummaltakaan puolelta ylen vakavasti. Maria Teresia tulee, siunatusta tilastansa huolimatta, henkilökohtaisesti näkemään vihdoinkin toteutettua puolisonsa kruunausta. Hän saapui Aschaffenburgiin ja nousi alukseen lähteäkseen Frankturtiin. Frans aikoo Heidelbergista käsin matkustaa puolisoansa vastaan, mutta tulee liian myöhään: hän on jo lähtenyt. Frans astuu tuntemattomana pieneen venheeseen, rientää hänen jälkeensä, ja rakastava pari iloitsee yllättävästä kohtauksestansa. Siitä kertova tarina leviää heti, ja kaikki ihmiset suhtautuvat myötätuntoisesti tuohon hellään, lapsilla runsaasti siunattuun pariskuntaan, joka yhteenliittymisensä jälkeen on ollut niin erottamaton, että heidän on jo kerran Wienistä Firenzeen matkustaessaan täytynyt yhdessä kestää karanteeni Venetsian rajalla. Maria Teresiaa tervehditään kaupungissa riemuhuudoin, hän asettuu »Rooman keisarin» majataloon, sill'aikaa kuin Bornheimin nummella pystytetään suurta telttaa hänen puolisonsa vastaanottamista varten. Siellä on hengellisistä vaaliruhtinaista vain Mainz ja maallisten edusmiehistä vain Saksi, Böömi ja Hannover. Juhlallinen tulo alkaa, ja mitä sen täydellisyydestä ja loistosta voinee puuttua, sen korvaa runsaasti kauniin naisen läsnäolo. Hän seisoo sopivasti sijaitsevan talon parvekkeella ja tervehtii puolisoansa eläköönhuudoin ja käsiänsä taputtaen; väkijoukko yhtyy huutoihin, innostus kohoaa ylimmilleen. Koska suuretkin sentään ovat ihmisiä, ajattelee kansalainen, tahtoessaan heitä rakastaa, heidät kaltaisiksensa; ja hän voi menetellä siten lähinnä siinä tapauksessa, että voi ajatella heidät rakastaviksi puolisoiksi, helliksi vanhemmiksi, toisiinsa kiintyneiksi sisaruksiksi, uskollisiksi ystäviksi. Silloin oli toivoeltu ja ennusteltu kaikkea hyvää, ja nyt se nähtiin täyttyneenä esikoispojassa, jonka kaunis nuorukaisvartalo herätti kaikissa mieltymystä ja josta toivottiin mitä parasta hänen osoittamiensa etevien ominaisuuksien nojalla.

Me olimme kerrassaan eksyneet menneisyyteen ja tulevaisuuteen, kun eräät sisäänastuvat ystävät palauttivat meidät takaisin nykyisyyteen. He olivat niitä, jotka oivaltavat uutisen arvon ja senvuoksi rientävät sitä ensimmäisenä julistamaan. He tiesivät kertoa kauniin inhimillisen piirteen niistä korkeista henkilöistä, joiden olimme vast'ikään nähneet ajavan ohitsemme ylen upeasti. Oli näet ollut sopimus sellainen, että keisarin ja kuninkaan piti kohdata Darmstadtin maakreivi metsässä, Heusenstammin ja mainitun suuren teltan välillä. Tuo vanha, haudan partaalla oleva ruhtinas tahtoi vielä kerran nähdä sen herran, jonka palvelukseen hän oli aikoinaan vannoutunut. Molemmat lienevät muistelleet sitä päivää, jolloin maakreivi oli tuonut Heidelbergiin vaaliruhtinaiden päätöskirjelmän, jonka mukaan Frans oli valittu keisariksi, ja vastasi saamiinsa kallisarvoisiin lahjoihin vakuuttamalla järkkymätöntä uskollisuutta. Nämä korkeat henkilöt seisoivat kuusikossa, ja vanha heikko maakreivi nojasi puuhun voidakseen kauemmin jatkaa keskustelua, joka liikutti kummankin asianomaisen mieltä. Paikalle pystytettiin myöhemmin koruton muistokivi, jonka luona me nuoret henkilöt muutamia kertoja kävimme.

Niin me olimme viettäneet useita tunteja muistellen vanhoja ja harkiten uusia asioita, kun kulkue jälleen, tosin lyhyempänä ja tiheämpänä, vyöryi silmiemme ohi, ja me voimme sen yksityiskohtia lähemmin tarkastella, ottaa huomioon ja painaa mieleemme tulevaisuuden varalle.

Siitä hetkestä saakka kaupunki oli lakkaamattomassa liikkeessä; tuleminen ja meneminen näet ei ottanut loppuakseen, ennenkuin kaikki, jotka olivat siihen oikeutetut tai velvolliset, olivat käyneet kunnioittaen tervehtimässä korkeimpia esimiehiä, ja niin ollen voi varsin mukavasti vielä kerran yksityiskohtaisesti tarkastella jokaisen läsnäolevan korkean henkilön hovikuntaa.

Nyt saapuivat valtamerkitkin. Jottei kumminkaan puuttuisi tavanmukaisia kiistoja, täytyi niiden viettää puoli päivää aina myöhään yöhön asti ulkona vainiolla Mainzin vaaliruhtinaan ja kaupunkimme välisen alue- ja saatteluriitaisuuden vuoksi. Viimeksimainittu myöntyi, mainzilaiset saattelivat valtamerkkejä kaupungin portin salpapuun luo saakka, ja niin oli asia tällä kertaa ratkaistu.

Näinä päivinä minulla ei ollut aikaa keräytyä itseeni. Kotona oli kirjoittamista ja jäljentämistä, minä halusin ja minun piti nähdä kaikki, ja niin kului loppuun maaliskuu, jonka jälkimmäinen puolisko oli ollut meille erittäin juhlaisa. Siitä, mitä oli viimeksi tapahtunut ja mitä kruunauspäivältä sopi odottaa, minä olin luvannut Gretchenille luotettavan ja yksityiskohtaisen selostuksen. Tuo suuri päivä läheni; minä ajattelin enemmän, miten sen hänelle sanoisin kuin mitä oikeastaan oli sanottava, ja muokkasin kaikki, mitä sattui nähtäviini ja kansliakynäni tielle, nopeasti tuota lähintä ja ainoata tarkoitusta varten. Vihdoin minä eräänä iltana saavuin vielä myöhään hänen asuntoonsa ja olin jo ennakolta mielissäni siitä, että tämänkertainen esitykseni onnistui vielä paremmin kuin ensimmäinen, valmistamaton.

Mutta varsin usein tuottaa meille ja meidän nojallamme toisille satunnainen aihe enemmän iloa kuin ehdottominkaan aie. Tosin tapasin melkein samat henkilöt, mutta joukossa oli eräitä tuntemattomiakin. He istuutuivat pelaamaan; vain Gretchen ja nuorempi serkku pysyttelivät minun ja kivitaulun vaiheilla. Herttainen tyttö ilmaisi varsin miellyttävästi ilonsa siitä, että hän, muukalainen, oli vaalipäivänä käynyt kaupunkilaisesta ja että hänen osakseen oli tullut tämä ainoalaatuinen näytelmä. Hän kiitti minua mitä kohteliaimmin siitä, että olin osannut pitää hänestä huolta ja huomaavaisesti Pyladeen avulla toimittanut hänelle pääsylippuja ja antanut neuvoja ja suosituksia eri tilaisuuksiin pääsemiseksi.

Kertomusta valtamerkeistä hän kuunteli mielellään. Minä lupasin hänelle, että kävisimme, jos mahdollista, yhdessä niitä katsomassa. Hän esitti eräitä leikillisiä huomautuksia kuullessaan pukuja ja kruunua koetellun nuorelle kuninkaalle. Minä tiesin, mistä käsin hän tulisi kruunauspäivän juhlallisuuksia katselemaan, ja huomautin hänelle kaikesta, mitä oli tulossa ja varsinkin mitä hänen näköpaikaltansa voi tarkasti havaita.

Meiltä unohtui siinä ajan kulun tarkkaaminen: puoliyö oli jo ohi, ja minä havaitsin onnettomuudekseni olevani matkassa ilman portinavainta. Niinmuodoin en voinut päästä kotiin herättämättä mitä suurinta huomiota. Minä ilmaisin Gretchenille pulani. »Oikeastaan», virkkoi hän, »on parasta, että seurue pysyy koossa». Serkut ja vieraat henkilöt olivat jo ajatelleet samoin, koska ei tiedetty, minne viimeksimainitut yöksi sijoitettaisiin. Asia oli pian ratkaistu; Gretchen lähti keittämään kahvia, sitä ennen varustettuaan suuren messinkisen perhelampun sydämellä ja öljyllä, sytytettyään ja tuotuaan sen sisään, koska kynttilät uhkasivat palaa loppuun.