Torilla oli nyt nähtävintä valmistunut, punakeltaisella ja valkoisella kankaalla päällystetty käymätie, ja nyt saimme ihailla keisaria, jota aluksi olimme ihmetellen katselleet vaunuissa istuvana ja sitten ratsun selässä, myöskin jalkaisin kulkevana, ja tätä viimeksimainittua vaihetta odotellessamme me, kumma kyllä, iloitsimme enimmän: meistä näet tämä esiintymistapa tuntui sekä luonnollisimmalta että arvokkaimmalta.

Vanhemmat henkilöt, jotka olivat olleet näkemässä Frans ensimmäisen kruunausta, kertoivat, että Maria Teresia, ylenmäärin kaunis, oli katsellut tuota juhlallisuutta eräästä raatihuoneen vieressä sijaitsevan Frauensteinin talon parvekeikkunasta. Palatessaan tuomiokirkosta ja näyttäessään omituisessa asussaan Kaarle Suuren haamulta hänen puolisonsa oli kuin leikillään kohottanut molemmat kätensä osoittaen hänelle valtio-omenaa, valtikkaa ja merkillisiä käsineitänsä, ja Maria Teresia oli tuosta purskahtanut hillittömästi nauramaan, mikä oli ollut kaikelle luokse kerääntyneelle kansalle mitä suurimmaksi iloksi ja mielenylennykseksi, koska sen oli siten suotu omin silmin nähdä kristikunnan kaikkeinkorkeimpain puolisoiden hyvä ja luonnollinen toisiinsa suhtautuminen. Ja kun keisarinna sitten miestään tervehtien oli heiluttanut nenäliinaansa ja itse huutanut hänelle äänekkäästi eläköön, niin kansan innostus ja riemastus oli kohonnut korkeimmilleen, niin etteivät ilohuudot olleet tahtoneet ottaa loppuaksensa.

Nyt ilmoittivat kaikuvat kellot ja ensimmäisinä kirjavaa siltaa hiljakseen astelevat henkilöt, että kaikki oli tehty. Tarkkaavaisuus oli kiinteämpi kuin milloinkaan ennen, kulkue entistä selvempi, varsinkin meille, koska se nyt liikkui suoraan meitä päin. Me näimme sen ja koko väentäyttämän torin melkein kuin pohjapiirroksena. Loistava näkymö oli vain lopulta liian tiheästi miehitetty: lähettiläät, perintövirkojen haltijat, keisari ja kuningas kunniakatoksen alla astellen, kolme heti jäljessä tulevaa hengellistä vaaliruhtinasta, mustapukuiset neuvosmiehet ja raatiherrat, kullankirjaeltu katos, kaikki tuo näytti olevan yksi kokonaisuus, joka yhden ainoan tahdon liikuttamana, ylevän sopusointuisena ja kellojen kumistessa parhaillaan temppelistä astuen säteili pyhänä ilmestyksenä meitä vastaan.

Valtiollis-uskonnollinen juhlallisuus on sanomattoman viehättävä. Me näemme silmäimme edessä maallisen majesteetin kaikkien mahtinsa vertauskuvien ympäröimänä; mutta taivaallista majesteettia kumartaessaan se johtaa mieleemme molempien yhteisyyden. Yksilökään näet ei voi teossa osoittaa sukulaisuuttansa jumaluuden kanssa muuten kuin alistumalla ja palvomalla.

Pihalta raikuva riemu levisi nyt yli suuren torin, ja hillitön vivat-huuto kajahti monista tuhansista suista ja epäilemättä myöskin sydämistä. Pitihän tämän suuren juhlan olla takeena pysyväisestä rauhasta, joka tosiaankin monet pitkät vuodet onnellistutti Saksanmaata.

Useita päiviä aikaisemmin oli julkisesti kuulutettu, ettei siltaa eikä suihkukaivon kotkaa annettu alttiiksi ja ettei siis kansa saanut niihin koskea, kuten ennen oli ollut laita. Tämä tapahtui monien sellaisissa rynnäköissä aina tapahtuvien onnettomuuksien välttämiseksi. Jotta sentään jotakin uhrattaisiin alhaison hengettärelle, kulkivat erikoisesti siihen toimeen määrätyt henkilöt kulkueen jäljessä, irroittivat kankaan sillasta, käärivät sen kaistoittain kokoon ja heittivät ilmaan. Siitä tosin ei syntynyt onnettomuutta, mutta naurettavaa sekasortoa: kangas näet kiertyi ilmassa auki ja peitti pudotessaan suuremman tai pienemmän määrän ihmisiä. Ne, jotka saivat käsiinsä kangaskappaleiden päät, kaatoivat tempoessaan kaikki siinä välillä olevat, kietoivat heidät ja kiusasivat heitä, kunnes he repien tai leikkoen olivat vapautuneet ja jokainen tavallansa oli saanut haltuunsa siekaleen tuosta majesteettien askeleiden pyhittämästä kudelmasta.

Tuota hurjaa huvia minä en kauan katsellut, vaan riensin korkealta paikaltani kaikenlaisia pieniä rappusia myöten raatihuoneen isoille portaille, jonne kaukaa ihmetellen katsellun, yhtä ylhäisen kuin loistavankin joukon piti vyöryä. Tungos ei ollut suuri, sillä raatihuoneen sisäänkäytävät olivat hyvin miehitetyt, ja minä saavuin onnellisesti portaiden yläpäähän rautaisen kaiteen viereen. Nyt astelivat päähenkilöt minun ohitseni saattueiden jäädessä alas holvikäytäviin, ja minä voin kolmikäänteisissä portaissa nähdä heidät joka puolelta ja vihdoin aivan läheltä.

Vihdoin saapuivat molemmat majesteetitkin. Isä ja poika olivat kuin Menekhmit ihan yhdenlaisissa pukimissa. Keisarin juhlapuku oli purppuranväristä silkkiä, helmillä ja jalokivillä runsaasti koristettu, ja se, samoinkuin kruunu, valtikka ja valtio-omena, herätti kyllä huomiota; kaikki oli näet uutta, ja vanhoja esikuvia oli taitavasti jäljitetty. Niinpä hän liikkuikin asussaan varsin vaivattomasti, ja hänen vilpittömät, arvokkaat kasvonsa ilmaisivat sekä keisaria että isää. Nuori kuningas sitävastoin laahautui suunnattomiin vaatekappaleisiin puettuna Kaarle Suuren kalleuksia kantaen ikäänkuin valepuvussa eteenpäin voimatta itsekään, aika ajoin isäänsä katsahdettuaan, pidättyä hymyilemästä. Kruunu jota oli täytynyt melkoisesti sisustaa, peitti päätä kuin ulkoneva katto. Miten hyvin kasukka ja kauhtana olivatkin sovitetut ja neulotut, ne eivät kumminkaan luoneet edullista vaikutelmaa. Valtikka ja valtio-omena herättivät ihailua, mutta kieltämättä olisi mieluummin nähnyt siten vaatetettuna ja varustettuna kookkaan, puvun täyttävän henkilön.

Ison salin portit olivat tuskin ehtineet sulkeutua noiden henkilöiden jälkeen, kun jo kiiruhdin entiselle paikalleni, jonka vasta hieman vaivaa nähtyäni sain sen vallanneilta takaisin.

Minä saavuin juuri oikeaan aikaan jälleen ikkunani luo, sillä nyt piti tapahtua merkillisintä, mitä julkisesti oli nähtävissä. Kaikki kansa oli kääntynyt raatihuoneeseen päin, ja uudistuva eläköönhuuto ilmaisi meille, että keisari ja kuningas näyttäytyivät kruunaus-asussansa kansalle suuren salin parvekeikkunasta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt olla ainoastaan nähtävinä, vaan heidän nähden piti esitettämän omituinen näytelmä. Ensimmäisenä heilahdutti nyt itsensä hevosen selkään kaunis, solakka perintömarsalkka; hän oli laskenut pois miekkansa ja piteli oikeassa kädessään hopeista korvallista mittaa, vasemmassa pyyhinlevyä. Sitten hän ratsasti aidatulle alueelle kohti suurta kaurakokoa, ajaa karahutti siihen, ammensi astian kukkurapääksi, pyyhkäisi sen tasaiseksi ja kantoi erittäin sievästi jälleen takaisin. Keisarillisesta hovitallista oli siten huoli pidetty. Sitten ratsasti kamariherra samaan suuntaan ja toi pesuvadin, kaatokannun ja pyyheliinan. Enemmän huvitti katselijaa kuitenkin hovimestari, joka tuli hakemaan kappaletta paistetusta härästä. Hänkin ratsasti hopeinen vati kädessään aitauksen läpi aina isoon, laudoista kyhättyyn keittiöön asti, ilmaantui pian jälleen näkyviin peitettyine astioineen ja palasi raatihuoneelle. Nyt oli vuoro juomanlaskijan, joka ratsasti suihkulähteen luo noutamaan viiniä. Siten oli keisarin pöytäkin turvattu, ja kaikkien silmät vartioitsivat rahastonhoitajaa, jonka piti sirotella rahaa väkijoukkoon. Hänkin nousi kauniin ratsun selkään, jonka satulan kummallakin puolella riippui pistolikoteloiden asemesta komea, Pfalzin vaaliruhtinaan vaakunalla koristettu kukkaro. Liikkeelle lähdettyänsä hän heti kouraisi kukkarosta hopea- ja kultarahoja, jotka auliisti siroteltuina hohtelivat ilmassa iloisesti kuin metallisade. Tuhansia käsiä heilui kohta lahjoja tavoittelemassa; mutta tuskin olivat rahat pudonneet alas, kun väkijoukko jo myllersi maassa kiistellen tuimasti niistä kappaleista, jotka olivat niin kauas ehtineet. Kun tämä liike sirottelijan edetessä yhä uudistui molemmin puolin, niin se tarjosi katselijalle varsin huvittavan näyn. Lopuksi oli myllerrys kiihkeimmillään, kun hän heitti kukkarotkin ja jokainen yritti siepata tätä kaikkein parasta saalista.