Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Yht’äkkiä ilmoittaa omituinen soitanto ikäänkuin menneiden vuosisatojen saapumista. Tulee kolme pillipiiparia, joista yhdellä on puhallettavanaan vanha skalmeija, toisella basso, kolmannella pommeri tai oboe. Heillä on yllänsä siniset, kultapäärmeiset viitat, nuotit hihoihin kiinnitettyinä ja päähineet päässä. Niin he olivat lähteneet majatalostansa täsmälleen kello kymmenen aikaan, lähettiläät ja heidän saattueensa jäljessään, kotoisten ja vieraiden kummastelemina, ja niin he astuvat saliin. Oikeustoimet keskeytetään, pillimiehet ja saattajat pysähtyvät aitauksen eteen, lähettiläs astuu sisään ja asettuu tuomaria vastapäätä. Vertauskuvalliset lahjat, jotka vaadittiin mitä tarkimmin vanhan perintätavan mukaiset, olivat tavallisesti sellaisia tavaroita, joilla lahjaatuova kaupunki etupäässä kävi kauppaansa. Pippuri kelpasi edustamaan kaikkia tavaroita, ja niinpä toi lähettiläs nytkin kauniisti sorvatun, pippurilla täytetyn puumaljan. Sen päällä lepäsi ihmeellisesti viilletty, silkkivuorilla ja tupsuilla varustettu käsinepari, myönnetyn ja hyväksytyn etuuden merkki, jota kaiketi itse keisarikin joissakin tapauksissa käytteli. Vieressä nähtiin pieni valkoinen sauva, joka ei muinoin saanut milloinkaan puuttua laki- ja oikeustilaisuuksista. Lisäksi oli asetettu joitakin pieniä hopearahoja, ja Wormsin kaupunki toi vanhan huopahatun, jonka aina jälleen lunasti, joten se oli ollut monet vuodet näiden menojen todistajana.

Pidettyään puheensa, annettuaan lahjansa ja saatuaan tuomarilta jatkuvain etuuksien vakuutuksen lähettiläs poistui suljetulta alueelta, pillimiehet puhalsivat, saattue lähti, kuten oli tullut, ja oikeus jatkoi asiainsa käsittelyä, kunnes tuotiin sisään toinen ja vihdoin kolmas lähettiläs; he näet saapuivat väliajoin, osaksi suodakseen yleisölle kauemmin kestävää huvia, osaksi myös siitä syystä, että esiintyjät olivat aina samoja vanhoja taitureita, jotka Nürnberg oli ottanut itseänsä ja naapurikaupunkejaan varten palkatakseen ja toimittaakseen joka vuosi aikanansa asianomaiseen paikkaan.

Meissä lapsissa tämä juhla herätti erikoista mielenkiintoa, koska meitä melkoisesti imarteli nähdä isoisämme niin kunniakkaalla sijalla ja koska me tavallisesti vielä samana päivänä kävimme aivan vaatimattomasti häntä tervehtimässä saadaksemme maljan ja pienen sauvan, käsineparin tai vanhan hopeakolikon, kun isoäiti oli ehtinyt kaataa pippurin maustesäiliöönsä. Kuullessaan selitettävän näitä vertauskuvallisia, menneisyyttä tavallaan eloonloihtivia menoja joutui välttämättä menneiden vuosisatojen olopiiriin johtuen kyselemään esivanhempien tapoja ja mielipiteitä, joita jälleen ilmaantuneet pillimiehet ja lähettiläät, vieläpä käsinkosketeltavat ja haltuumme joutuneet lahjatkin ihmeellisellä tavalla havainnollistivat.

Näitä kunnianarvoisia juhlallisuuksia seurasi kauniina vuodenaikana moni meille lapsille nautintorikas juhla kaupungin ulkopuolella luonnon helmassa. Mainin oikealla rannalla, suunnilleen puolen tunnin matkan päässä portista virtaa alaspäin, kumpuaa sievästi kehätty ja ikivanhojen lehmusten ympäröimä rikkilähde. Vähän matkaa siitä sijaitsee Hyväin ihmisten hovi, tämän lähteen vuoksi aikoinaan rakennettu sairaskoti. Läheisille yhteislaitumille kerättiin määrättynä vuoden päivänä naapuriston nautakarjat, ja paimenet tyttöinensä viettivät maalaisjuhlan, laulaen ja karkeloiden, monenlaisen ilon ja vallattomuuden ohella. Kaupungin toisella laidalla sijaitsi samanlainen, vieläkin avarampi kunnanalue, sekin lähdekaivon ja vielä uhkeampien lehmusten koristama. Sinne ajettiin helluntaina lammaskatraat, ja samaan aikaan laskettiin kalvenneet orpolapsiraukat muuriensa ulkopuolelle; on näet vasta myöhemmin johduttu ajattelemaan, että sellaiset turvattomat olennot, joiden on kerran oleva pakko koettaa päästä omin neuvoin maailmassa eteenpäin, tulee saattaa varhain maailman yhteyteen, sen sijaan, että heitä surullisella tavalla vaalitaan; että mieluummin pitäisi heitä alunpitäen totuttaa palvelemaan ja sietämään ja että on täysi syy voimistuttaa heitä lapsuudesta saakka sekä ruumiillisesti että siveellisesti. Imettäjät ja hoitajat, jotka mielellään hankkivat itselleen tilaisuutta kävelyretkeen, kantoivat ja taluttivat meitä sellaisiin tilaisuuksiin, joten nämä maalaisjuhlat kaiketi kuuluvat ensimmäisiin vaikutelmiin, jotka ovat muistissani säilyneet.

Talomme oli sillävälin ehtinyt valmiiksi, vieläpä verraten lyhyessä ajassa, koska kaikki oli hyvin suunniteltu, valmisteltu ja riittävä rahamäärä varattu. Me olimme nyt jälleen kaikin koolla ja olo tuntui mieluisalta; hyvin harkittu suunnitelma näet saa toteuduttuansa unohtamaan kaiken sen hankalan, mitä tarkoitusperän saavuttamiseen tarvittavat välineet voivat sisältää. Talo oli yksityisasumukseksi sangen tilava, kauttaaltaan valoisa ja hauska, portaat mukavat, eteiset ilmavat, ja mainitsemani näköala puistoihin päin useasta ikkunasta vaivatta nautittavissa. Sisustustyöt ja kaikki se, mikä kuuluu viimeistelyyn ja koristeluun, suoritettiin vähitellen ja tarjosi samalla askarrusta ja huvia.

Ensinnä järjestettiin isän kirjakokoelma, jonka parhaiden kappaleiden, nahka- tai puolinahkasiteisten teosten, oli määrä koristaa hänen työ- ja lukuhuoneensa seiniä. Hänellä oli kauniit hollantilaiset painokset roomalaisten kirjailijain teoksia, jotka hän ulkonaisen yhdenmukaisuuden vuoksi yritti hankkia kaikki nelitaitteista kokoa; lisäksi paljon Rooman muinaismuistoja ja hienompaa lainoppia koskevaa. Etevimpiä italialaisia runoilijoita ei niitäkään puuttunut, ja Tassoa kohtaan hän osoitti aivan erikoista mieltymystä. Parhaat uusimmat matkakertomukset olivat nekin olemassa, ja isäni korjaili ja täydenteli huvikseen Keysslerin ja Nemeitzin esityksiä. Sitäpaitsi oli hänen ulottuvillansa välttämättömimpiä apuneuvoja, erikielisiä sanakirjoja ja tietosanakirjoja, joista voi mielin määrin saada haluamansa selitykset, sekä paljon muuta, mistä voi olla hyötyä ja huvia.

Tämän kirjakokoelman toinen, siisteihin pergamenttikansiin sidottu ja erittäin kauniisti kirjoitetuin nimin varustettu osa sijoitettiin erikoiseen ullakkokamariin. Uusia kirjoja hankkiessaan ja niitä sitoessaan ja järjestäessään isäni toimi erittäin levollisesti ja järjestystä noudattaen. Siinä suhteessa vaikuttivat häneen melkoisesti tietosanomat, joissa jotakin teosta erikoisesti kiitettiin. Hänen lainopillisia väitöskirjoja sisältävään kokoelmaansa tuli joka vuosi muutamia nidoksia lisää.

Kaikkein ensinnä sijoitettiin nyt maalaukset, jotka aikaisemmin olivat riippuneet siellä täällä vanhassa talossa, erään miellyttävän, lukukammion vieressä sijaitsevan huoneen seinälle, kaikki mustissa, kultareunuksen koristamissa kehyksissä, symmetriseen järjestykseen. Isäni useasti kiivaastikin esittämä periaate oli se, että tuli askarruttaa elossaolevia mestareita ja vähemmän välittää edesmenneistä, joiden arviointiin arveli sekaantuvan erittäin paljon ennakkoluuloa. Hän oli sitä mieltä, että maalausten laita on ihan samoin kuin reininviinien, joille tosin ikä suo erinomaista arvoa, mutta jotka siitä huolimatta voivat menestyä jokaisena seuraavana vuotena yhtä oivallisesti kuin edellisinä. Jonkin ajan kuluttua uusi viini muuttuu sekin vanhaksi, yhtä kallisarvoiseksi, ehkäpä vielä hienommaksi. Tämä hänen mielipiteensä vakaantui varsinkin sen huomautuksen johdosta, että useat vanhat kuvat näyttävät käyvän harrastelijoille suuriarvoisiksi etupäässä tummentumisensa ja ruskettumisensa vuoksi, joka niihin luo useasti ylistettyä pehmeätä värisointua. Isäni puolestaan vakuutti varmaan uskovansa, että uudetkin kuvat tulevaisuudessa mustuvat, mutta ei tahtonut myöntää, että ne juuri siitä paranisivat.

Näiden periaatteiden mukaisesti hän askarrutti useat vuodet kaikkia Frankfurtin taiteilijoita: maalaaja Hirtiä, joka osasi varsin hyvin esittää tammi- ja pyökkimetsien ja muiden niinsanottujen maalaisseutujen näköaloja, käyttäen täytekuvina eläimiä, samoin Trautmannia, joka oli valinnut esikuvaksensa Rembrandtin päästen sisävalojen ja heijastusten sekä vaikuttavien tulipalojen kuvaamisessa niin pitkälle, että kerran sai kehoituksen maalata vastaparin eräälle Rembrandtin taululle, Schütziä, joka Sachtlebenin esimerkkiä noudattaen ahkerasti käsitteli Reinin seutuja, samoin vielä Junckeriä, joka alankomaalaisten tapaan kuvasi erittäin sievästi kukkia ja hedelmiä, hiljaiseloa ja rauhallisesti puuhailevia henkilöitä. Mutta nyt tuli tähän harrasteluun jälleen eloa ja virkeyttä uuden järjestyksen, mukavamman huoneen ja sitäkin enemmän erään osaavan taiteilijan tuttavuuden vuoksi. Tämä taiteilija oli Seekatz, Brinckmannin oppilas, darmstadtilainen hovimaalaaja, jonka kykyihin ja luonteeseen saamme tuonnempana yksityiskohtaisemmin perehtyä.

Niin jatkettiin toistenkin huoneiden lopullista järjestämistä eri tarkoituksiansa vastaaviksi. Kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys; varsinkin suurten kuvastinten pinnat loivat osaltaan huoneisiin heleyttä, joka monestakin syystä, mutta lähinnä enimmälti pyöreiden ikkunaruutujen vuoksi oli vanhasta rakennuksesta puuttunut. Isä esiintyi hilpeänä, koska hänen suunnitelmansa oli täysin onnistunut, ja ellei hyvää tuulta olisi toisinaan häirinnyt se, ettei käsityöläisten ahkeruus ja täsmällisyys aina vastannut hänen vaatimuksiansa, ei olisi voinut onnellisempaa elämää ajatellakaan, varsinkin kun perheelle koitui paljon hyvää, osaksi sen omassa piirissä, osaksi sen ulkopuolelta.