Eräs erinomainen maailmantapahtuma aiheutti kuitenkin pojan mielessä ensimmäisen, mitä syvällisimmän järkytyksen. Marraskuun 1 p:nä 1755 tapahtui Lissabonin maanjäristys levittäen jo lepoon ja rauhaan tottuneeseen maailmaan suunnatonta pelkoa. Suuri, upea hallituskaupunki, samalla kaupan ja merenkulun huomattava tyyssija, joutuu äkkiarvaamatta mitä kamalimman onnettomuuden uhriksi. Maa vapisee ja järkkyy, meri kuohuu yli äyräittensä, alukset iskevät toisiinsa, rakennukset luhistuvat, kirkot ja tornit kaatuvat niiden päälle, osa kuninkaan palatsia sortuu mereen, haljennut maankamara näyttää purkavan liekkejä, sillä kaikkialta raunioista kohoaa savua ja lieskoja. Kuusikymmentä tuhatta ihmistä, jotka hetkistä aikaisemmin vielä elelivät kaikessa rauhassa, tuhoutuu, ja onnellisimmaksi heidän joukossaan sopii nimittää sitä, joka ei enää kykene onnettomuutta mitenkään tuntemaan tai harkitsemaan. Liekit raivoavat edelleen, ja niiden keralla raivoaa joukko muuten kytkettyjä, mutta tämän tapahtuman vapauttamia rikoksentekijöitä. Onnettomat jäljellejääneet joutuvat ryöstön, murhan ja kaikenlaisen pahoinpitelyn alaisiksi, ja niin todistaa luonto joka tavalla rajatonta mielivaltaansa.
Viestejä nopeammin olivat jo tämän tapahtuman enteet levinneet yli laajojen alueiden: useissa paikoin oli ollut havaittavissa heikompaa järistystä, useissa lähteissä, varsinkin terveyslähteissä, tavatonta tyrehtymistä. Sitä voimallisemmin vaikutti itse sanoma, joka levisi nopeasti, aluksi ylimalkaisena tietona, sitten kammottavan yksityiskohtaisena. Nyt pitivät jumalaapelkääväiset huolen hurskaista katselmuksista, filosofit lohdutusperusteista ja papit nuhdesaarnoista. Kaikki tuo kiinnitti maailman tarkkaavaisuuden joksikin aikaa tähän kohtaan, ja vieraan onnettomuuden kiihdyttämiä mieliä askarruttivat itseen ja omaisiin kohdistuvat huolet sitä enemmän, kun kaikkialta saapui yhä enemmän ja yhä seikkaperäisempiä sanomia tämän järkähdyksen laajalleulottuvasta vaikutuksesta. Eipä lienekään kauhun demoni koskaan levittänyt kammoansa niin nopeasti ja valtavasti yli maiden.
Poika, jonka täytyi yhä uudelleen kuulla kaikkea tuota, oli kovin ymmällä. Jumala, taivaan ja maan luoja ja ylläpitäjä, jota ensimmäisen uskonkappaleen selitys oli hänelle kuvaillut viisaaksi ja armolliseksi, ei ollut suinkaan osoittautunut isälliseksi antaessaan hurskaitten joutua jumalattomien kanssa saman tuhon omiksi. Turhaan koki nuori mieli päästä näiltä vaikutelmilta tasapainoon, mikä yleensäkin oli sitä mahdottomampaa, kun itse viisaat ja kirjanoppineetkaan eivät voineet tulla yksimielisiksi siitä, miten sellainen ilmiö oli käsitettävä.
Seuraava kesä soi lähempää tilaisuutta oppia välittömästi tuntemaan sitä vihaista jumalaa, josta Vanha Testamentti laveasti kertoo. Äkkiarvaamatta tuli raesade, joka ukkosen jylistessä ja salamain välkkyessä iski talon pihanpuolisten, länttä kohti olevain ikkunain peililasiruudut mitä väkivaltaisimmin pirstoiksi, vahingoitti uusia huonekaluja, tärveli muutamia kalliita kirjoja ja muita arvokkaita esineitä ja oli meille lapsille sitäkin kaameampi, kun suunniltaan joutuneet palvelijat tempasivat meidät mukanansa pimeään käytävään luullen siellä polvillansa leväten ja kamalasti ulvoen ja parkuen voivansa lepyttää julmistunutta Jumalaa. Isä, joka yksin malttoi mielensä, aukoi sillävälin ikkunoita ja irroitti puitteita siten tosin pelastaen useita ruutuja, mutta myös tarjoten rakeita seuraavalle sadekuurolle sitäkin vapaamman tien, joten vihdoin toivuttuamme näimme eteiset ja portaat virtaavan veden vallassa.
Miten häiritseviä sellaiset tapaukset yleensä olivatkin, eivät ne kumminkaan suuressa määrin keskeyttäneet säännöllisesti jatkuvaa opetusta, jonka jakamisen isä kerran oli ottanut tehtäväksensä. Hän oli viettänyt Huoruutensa Koburgin kymnaasissa, joka oli Saksan oppilaitosten joukossa ensimmäisillä sijoilla. Siellä hän oli laskenut itselleen hyvän perustuksen kieliopinnoissa ja muissa oppineeseen kasvatukseen kuuluviksi luetuissa aineissa, oli myöhemmin harrastanut Leipzigissä oikeustiedettä ja vihdoin tullut tohtoriksi Giessenissä. Hänen huolellisesti ja ahkerasti sepittämäänsä väitöskirjaa Electa de aditione hereditalis mainitsevat lainoppineet vieläkin kiittäen.
Kaikkien isien hurskaana toivelmana on saada nähdä poikiensa saavuttavan, mitä ovat itse jääneet vaille, suunnilleen sillä tavoin, kuin eläisivät toisen kerran ja haluaisivat nyt käytellä mitä parhaimmin hyväkseen ensimmäisen elämänjuoksun kokemuksia. Luottaen tietoihinsa, ollen varma uskollisesta kestävyydestänsä ja epäillen silloisia opettajia isä päätti itse opettaa lapsiansa ja jättää yksityisiä tunteja varsinaisille oppimestareille vain mikäli se näytti välttämättömältä. Kasvatuksellista harrastelua alkoi yleensäkin jo silloin ilmetä. Julkisissa kouluissa toimivien opettajien turhantarkkuus ja jurous lienee ollut siihen ensimmäisenä aiheena. Haeskeltiin jotakin parempaa ja unohdettiin, kuinka puutteellista pakostakin on kaikki opetus, josta eivät pidä huolta ammattimiehet.
Isäni oma elämä oli siihen asti sujunut jokseenkin toiveiden mukaisesti; minun oli määrä kulkea samaa tietä, mutta mukavammin ja kauemmaksi. Hän piti arvossa minun synnynnäisiä lahjojani sitä enemmän, kun niitä häneltä itseltään puuttui; hän näet oli saavuttanut kaikki ainoastaan sanomattoman uutteruuden, kestävyyden ja kertaamisen nojalla. Hän vakuutti minulle usein, aikaisemmin ja myöhemmin, vakavissaan ja leikillä, että olisi minulle suoduin lahjoin menetellyt aivan toisin eikä olisi käytellyt niitä niin kevytmielisesti.
Asioita nopeasti käsittäen, muokaten ja säilyttäen minä varsin pian kasvoin pois sen opetuksen piiristä, minkä isäni ja muut oppimestarit voivat minulle tarjota, omistamatta kuitenkaan missään aineessa perusteellisia tietoja. Kielioppi ei minua miellyttänyt, koska pidin sitä pelkkänä mielivaltaisena lakina; säännöt näyttivät minusta naurettavilta, koska ne kumoutuivat monien poikkeuksien vuoksi, jotka kaikki vuorostaan täytyi erikoisesti oppia. Ja ellei olisi ollut loppusoinnullista latinan alkeiskirjaa, olisi minun käynyt huonosti, mutta sitä minä rummuttelin ja laulelin mielelläni. Meillä oli sellaisten muistosäkeiden muotoon laadittu maantieteenkin oppikirja, jossa mitä mauttomimmat loppusoinnut parhaiten painoivat mieleemme sitä, mikä oli uudistettava, esim.:
Ylä-Yssel, kaunis maa, rämeet sitä rumentaa.
Kielen muodot ja käänteet minä käsitin helposti; samoin minä kehittelin nopeasti mitä jonkin asian käsitteeseen kuului. Retorisissa tehtävissä, ainekirjoituksessa ja muussa sellaisessa ei kukaan ollut minua etevämpi, joskin minun täytyi kielivirheiden vuoksi usein jäädä jälkeen. Sellaiset sepitelmät ne kuitenkin erikoisesti ilahduttivat isääni, ja niiden vuoksi hän lahjoitti minulle monia, poikaselle melkoisen suuria rahamääriä.