Tarua ja totta elämästäni 1

by Johann Wolfgang von Goethe

Isäni opetti sisarelleni italiankieltä samassa huoneessa, jossa minun piti oppia ulkoa Cellariusta. Kun tehtäväni oli pian suoritettu ja minun kumminkin täytyi istua hiljaa, niin annoin kirjani levätä ja kuuntelin käsittäen varsin nopeasti italian, joka herätti mielenkiintoani latinan hupaisena muunnoksena.

Muu muistia ja yhdistelykykyä koskeva varhaiskypsyys ilmeni minussa samanlaisena kuin niissä lapsissa, jotka ovat siten hankkineet itselleen varhaisen maineen. Senvuoksi isäni tuskin voi odottaa, kunnes lähtisin yliopistoon. Aivan pian hän selitti, että minun piti Leipzigissä, johon hän oli erikoisesti mieltynyt, opiskella lakitiedettä samoinkuin hän itse aikoinaan ja lähteä sitten vielä johonkin toiseen yliopistoon tullakseni tohtoriksi. Tämän toisen sain hänen puolestaan valita mielinmäärin; ainoastaan Göttingeniä kohtaan hän tunsi, en tiedä mistä syystä, jonkinlaista vastenmielisyyttä. Minä olin pahoillani, koska olin juuri sitä ajatellut erittäin luottavaisesti ja suurin toivein.

Hän kertoi minulle, että minun oli lähdettävä Wetzlariin ja Regensburgiin, vieläpä Wieniin ja sieltä Italiaan, vaikka hän toisaalta aina väitti, että Pariisi olisi nähtävä sitä ennen, koska Italiasta tullessa ei enää mikään ilahduta.

Minä kuuntelin mielelläni moneen kertaan tätä tarinaa nuoruusikäni tulevaisesta urasta, varsinkin kun se päättyi kertomukseen Italiasta ja lopulta Napolin kuvaukseen. Muuten vakava ja kuivakiskoinen kertoja näytti sulavan ja vilkastuvan, ja niin syntyi meissä lapsissa kiihkeä halu päästä osaltamme tuota paratiisia kokemaan.

Yksityistunnit, jotka vähitellen lisääntyivät, olivat naapurinlasten kanssa yhteiset. Tämä yhteinen opetus ei minua hyödyttänyt; opettajat noudattivat kulunnaisia menetelmiänsä, ja toverieni vallattomuus, jopa toisinaan ilkeyskin, aiheutti levottomuutta, harmia ja häiriötä niukkoihin oppitunteihin. Lukemistot, jotka tekevät opetuksen hilpeäksi ja vaihtelevaksi, eivät olleet vielä ehtineet meille asti. Nuorille henkilöille ylen jähmeä Cornelius Nepos, liian helppo ja saarnojen ja uskonnonopetuksen kerrassaan kuluneeksi tekemä Uusi Testamentti, Cellarius ja Pasor eivät voineet herättää meissä yhtään harrastusta. Sensijaan oli eräänlainen silloisten saksalaisten runoilijain teosten lukemisesta aiheutuva sommittelu- ja runontekoraivo meidät vallannut. Minuun se oli tarttunut jo aikaisemmin, kun olin havainnut huvittavaksi siirtyä tehtävien retorisesta käsittelystä runolliseen.

Meillä pojilla oli sunnuntaisin kokous, jossa jokaisen tuli esittää sepittämiänsä säkeitä, ja tällöin sattui jotakin ihmeellistä, mikä sai minut pitkiksi ajoiksi levottomuuden valtoihin. Millaisia runoni lienevätkin olleet, joka tapauksessa minun täytyi aina pitää niitä toisten sommittelemia parempina. Huomasin kuitenkin pian, että kilpailijani, jotka esittivät sangen vaivaisia asioita, olivat samassa asemassa ja luulottelivat ihan yhtä paljon. Vieläkin arveluttavammalta näytti minusta se, että eräs hyvä, joskin sellaisiin tehtäviin täysin kykenemätön poika, jota muuten suosin, mutta joka teetti säkeensä kotiopettajallansa, ei ainoastaan pitänyt niitä kaikkein parhaina, vaan oli vielä täysin vakuutettu siitä, että oli ne itse tehnyt, kuten hän minulle tutunomaisemman suhteemme vallitessa aina vilpittömästi vakuutti. Kun siis näin sellaista harhaluuloa ja mielettömyyttä ilmeisenä edessäni, alkoi eräänä päivänä mieltäni ahdistaa ajatus, enkö kenties minä itsekin ole samassa tilassa, eivätkö nuo runot tosiaankin ole minun sepittämiäni paremmat ja enkö minä syystäkin voinut näyttää noista pojista yhtä mielettömältä kuin he minusta. Tämä rasitti minua kovin ja pitkän aikaa, sillä minun oli kerrassaan mahdoton keksiä mitään ulkonaista totuuden tunnusmerkkiä; tyrehtyipä tuotantonikin, kunnes minut rauhoittivat kevytmielisyys ja itsetunto ja vihdoin eräs koetyö, jonka opettajat ja vanhemmat, meidän leikkipuuhamme huomattuansa, antoivat valmistelematta suoritettavaksemme ja jossa minä onnistuin hyvin saaden osakseni yleistä kiitosta.

Niihin aikoihin ei vielä ollut toimitettu kirjasarjoja lapsia varten. Vanhemmilla itsellänsä oli vielä lapselliset mielipiteet, ja he katsoivat soveliaaksi siirtää oman sivistyksensä jälkipolvelle. Paitsi Amos Comeniuksen teosta Orbis pictus ei käsiimme tullut yhtäkään sellaista kirjaa. Sen sijaan selailimme usein suurta kaksitaitteista, Merianin vaskipiirroksilla varustettua raamattua; Gottfriedin »Kronikka», jonka vaskipiirrokset olivat saman mestarin käsialaa, perehdytti meidät maailmanhistorian tärkeimpiin tapahtumiin: Acerra philologica toi lisäksi kaikenlaisia tarinoita, mytologisia kertoelmia ja merkillisyyksiä, ja kun aivan pian havaitsin Ovidiuksen »Muodonvaihdokset» ja tutkin ahkerasti varsinkin ensimmäisiä kirjoja, niin täytti nuoret aivoni piankin joukko kuvia ja kohtauksia, huomattavia ja ihmeellisiä hahmoja ja tapahtumia, enkä minä voinut milloinkaan ikävystyä, koska alinomaa askartelin tätä hankkimaani muokaten, toistellen, uudelleen tuottaen.

Hurskaamman, siveellisemmän vaikutuksen kuin nuo toisinaan karkeat ja vaaralliset vanhat tuotteet teki Fénelonin Telemaque, jonka opin aluksi tuntemaan vain Neukirchin käännöksenä ja joka tässä epätäydellisessä tulkintamuodossaankin vaikutti mieleeni erittäin herttaisesti ja hyväätekevästi. Asian luontoon kuulunee, että »Robinson Crusoe» liittyi aikaisin luettaviini; helposti arvaa, että »Felsenburgin saari» ei sekään unohtunut. Lordi Ansonin »Matka maailman ympäri» yhdisti totuuden arvokkuuden sadun rikkaaseen kuvitteellisuuteen, ja seuratessamme ajatuksissamme tätä oivallista merimiestä me jouduimme avaraan maailmaan ja yritimme pallokartan pinnalla sormin noudatella hänen kulkemaansa reittiä. Sitten minua odotti vieläkin runsaampi sato, kun sain käsiini joukon teoksia, joita tosin ei käy nykyisessä muodossaan erinomaisiksi kiittäminen, mutta joiden sisällys siitä huolimatta tuo viattomalla tavalla lähellemme monia menneiden aikojen ansioita.

Se kustannusliike tai pikemmin tehdas, joka näitä, myöhemmin kansankirjasten nimellä tunnetuiksi, jopa kuuluisiksikin tulleita teoksia julkaisi, oli itse Frankfurtissa, ja ne painettiin suuren menekin vuoksi kiintokirjaimin mitä kehnoimmalle imupaperille. Meillä lapsilla oli niinmuodoin onni löytää nämä keskiajan arvokkaat jäännökset joka päivä jonkun kirjainkaupustelijan oven pielessä seisovalta pieneltä pöydältä ja saada ne omiksemme parin kreutserin hinnasta. Eulenspiegel, Neljä Haimonin lasta, Kaunis Melusina, Keisari Oktavianus, Kaunis Magelone, Fortunatus ja koko joukkokunta aina Ikuiseen juutalaiseen saakka oli meille tarjona, jos meitä halutti tarttua näihin teoksiin joidenkin makeisten asemesta. Suurin etu tässä oli se, että kun olimme sellaisen vihkosen repaleiksi lukeneet tai muuten vikuuttaneet, voimme sen pian jälleen hankkia ja ahmia.

Samoinkuin perheen kesäistä kävelyretkeä mitä harmittavimmalla tavalla häiritsee äkillinen rajuilma muuttaen iloisen tunnelman kaikkein inhoittavimmaksi, samoin käyvät lastensairaudet äkkiarvaamatta himmentämään varhaisen elämän kauneinta vuodenaikaa. Minunkaan laitani ei ollut toisin. Olin vastikään ostanut itselleni Fortunatuksen pusseineen ja taikahattuineen, kun minut valtasi pahoinvointi ja kuume, rokkotaudin enteet. Rokottamista pidettiin meillä yhä sangen arveluttavana asiana, ja vaikka kansanomaiset kirjailijat olivatkin sitä jo tajuttavasti ja ponnekkaasti suositelleet, epäröivät saksalaiset lääkärit sittenkin ryhtyä suorittamaan leikkausta, joka näytti ehdättävän luonnon edelle. Senvuoksi saapui mannermaalle keinottelevia englantilaisia melkoisesta palkkiosta rokottamaan sellaisten vanhempien lapsia, jotka he havaitsivat varakkaiksi ja ennakkoluulottomiksi. Suurin osa oli kuitenkin yhä onnettomuudelle alttiina kuten ennenkin; tauti raivosi perheissä, surmasi tai rumensi paljon lapsia, ja harvat vanhemmat uskalsivat turvautua keinoon, jonka todennäköisesti suoman avun menestys kuitenkin oli jo monet kerrat todentanut. Onnettomuus kohtasi nyt meidänkin perhettämme taudin ahdistaessa minua erikoisen ankarasti. Koko ruumis oli täynnä rakkuloita, kasvot niin turvonneet, etten voinut silmiäni avata, ja niin minä makasin useita päiviä sokeana ja kärsien ankaroita tuskia. Tautia koetettiin lieventää, mikäli mahdollista, ja minulle luvattiin yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, kunhan pysyttelisin rauhallisena enkä hieromalla ja raapimalla vaivaa pahentaisi. Se onnistuikin minulle; mutta meitä pidettiin vallitsevan ennakkoluulon mukaisesti mahdollisimman lämpiminä siten vain tautia kiihdyttäen. Vihdoin, surullisesti vietetyn ajan kuluttua, putosi kasvoistani kuin naamio rokon jättämättä ihoon näkyvää jälkeä; mutta piirteet olivat melkoisesti muuttuneet. Minä itse olin tyytyväinen, kunhan sain jälleen nähdä päivänvalon ja vähitellen vapauduin täpläisestä ihostani, mutta toiset olivat kyllin armottomat muistuttaakseen useasti mieleeni entistä tilaa; varsinkin eräs erittäin vilkas täti, joka aikaisemmin oli pitänyt minua epäjumalanansa, voi myöhempinäkin vuosina minut nähdessään harvoin olla huudahtamatta: Hyi hitto, serkku, kuinka oletkaan rumentunut! Sitten hän kertoi minulle seikkaperäisesti, kuinka oli ennen minua ilokseen katsellut ja millaista huomiota oli herättänyt minua kanniskellessaan, ja niin minä sain jo aikaisin kokea, että ihmiset antavat meidän usein katkerasti maksaa sen ilon, jonka olemme heille suoneet.