Runoustaiteelle sinänsä ei ollut voitu löytää mitään periaatetta: se oli liian henkevä ja ilmaisa. Maalaustaide, joka voidaan käsittää silmien avulla, jota voi ulkoisilla aistimilla seurata askel askelelta, näytti siinä suhteessa suotuisammalta. Englantilaiset ja ranskalaiset olivat jo rakentaneet kuvaamataidetta koskevia teorioja, ja nyt otaksuttiin voitavan niistä käsin vertauksen nojalla perustella runoustaide. Edellinen esitti kuvia silmille, jälkimmäinen mielikuvitukselle; ensinnä otettiin niinmuodoin tarkasteltaviksi runolliset kuvat. Alettiin vertauksista, kuvaukset seurasivat, ja puheeksi tuli kaikki se, mikä suinkin oli ulkoisille aisteille esitettävissä.
Siis kuvia! Mutta mistäpä nämä kuvat olisi otettu muualta kuin luonnosta? Maalaaja jäljitteli ilmeisesti luontoa, miksipä ei runoilijakin? Mutta eihän luontoa, sellaisena kuin se on edessämme, voida jäljitellä. Se sisältää paljon merkityksetöntä, arvotonta, joten on valikoitava. Mikä määrää valinnan? On etsittävä se, mikä on merkittävää. Mutta mikä on merkittävää?
Sveitsiläiset lienevät miettineet kauan, ennenkuin tuohon vastasivat, sillä he johtuvat tosin eriskummalliseen, mutta silti sievään, jopa huvittavaankin tulokseen: he näet sanovat, että merkittävintä on aina se, mikä on uutta, ja kun ovat tuota vähän aikaa harkinneet, he havaitsevat, että se, mikä on ihmeellistä, on aina uudempaa kuin mikään muu.
Nyt heillä oli runolliset vaatielmat suunnilleen koolla; mutta oli vielä otettava huomioon, että se, mikä on ihmeellistä, voi olla tyhjääkin ja irralla ihmisestä. Mutta välttämättä vaaditun suhteen täytyy olla moraalinen, mistä sitten ilmeisesti seuraa ihmisen parantuminen, joten runo saavuttaa äärimmäisen tarkoitusperänsä, kun se muun suorittamansa ohella esiintyy hyödyllisenäkin. Kaikkien näiden vaatielmien nojalla tahdottiin nyt tutkia runouden eri lajeja, ja sen, joka jäljittelee luontoa ollen lisäksi ihmeellinen ja samalla kelvaten täyttämään siveellistä tarkoitusta ja hyödyttämään, piti olla ensimmäinen ja ylin. Monien harkintojen jälkeen tämä korkea etusija myönnettiin mitä ehdottomimmin vakaumuksin Aisopoksen saduille.
Sellainen johtelu voi nyt tuntua meistä eriskummalliselta, mutta varmaa on, että se mitä ratkaisevimmin vaikutti parhaisiin päihin. Mainitun runoudenlajin voittamaa luottamusta todistaa se, että Gellert ja myöhemmin Lichtwer antautuivat sitä viljelemään, että Lessingkin yritti työskennellä sillä alalla ja että monet muut kohdistivat siihen kykynsä. Teoria ja käytäntö vaikuttavat aina toisiinsa; teoksista voi nähdä, mikä on henkilöiden tarkoituksena, ja heidän mielipiteistänsä voi arvata, mitä he tulevat tekemään.
Emme kuitenkaan saa luopua käsittelemästä sveitsiläistemme teoriaa myöntämättä sille asianmukaista oikeutusta. Kaikesta uutteruudestansa huolimatta Bodmer pysyi elinikänsä lapsena sekä teoreettisessa että käytännöllisessä katsannossa. Breitinger oli kunnollinen, oppinut, älykäs mies, joka tarkoin tähytessään havaitsi kaikki runon vaatimukset, voipa näyttää toteen senkin, että hän saattoi hämärästi aavistaa oman menetelmänsä puutteellisuudet. Merkillinen on esim. hänen kysymyksensä, onko Königin kirjoittama, August toisen leiriä käsittelevä runo todellinen runo, ja sen vastaus osoittaa hyvää vaistoa. Mutta hänen täydelliseksi puolustukseksensa kelvannee, että hän, väärästä kohdasta lähdettyään, melkein koko tutkimuskehänsä kuljettuaan sentään osaa pääasiaan ja huomaa kirjansa lopussa olevan pakko suositella ikäänkuin lisiksi tapojen, luonteiden, intohimojen, sanalla sanoen sisäisen ihmisen kuvailemista, joka kuitenkin lienee runouden tärkeimpänä tehtävänä.
On helppo arvata, millaista hämmennystä aiheuttivat nuorissa mielissä sellaiset väkinäiset periaatteet, vain puolittain ymmärretyt lait ja hajalliset opit. Esimerkkeihin turvautumisesta ei siitäkään ollut apua: vierasmaiset olivat liian etäällä, yhtä etäällä kuin muinaisaikaisetkin, ja parhaista kotimaisista pilkisti aina esiin määrätty yksilöllisyys, jonka etuja ei voinut anastaa omiksensa ja jonka virheisiin lankeamista täytyi pelätä. Sille, joka tunsi itsessään jotakin tuottoisaa, oli tila epätoivoinen.
Jos tutkii tarkoin, mitä saksalaisesta runoudesta puuttui, niin huomaa, ettei siinä ollut arvokasta sisällystä, nimenomaan kansallista; kyvyistä ei ollut koskaan puutetta. Ajattelemme tässä vain Güntheriä, jota sopii nimittää runoilijaksi sanan täydessä merkityksessä. Hän oli ilmeisesti lahjakas, hyvillä aisteilla, mielikuvituksella, muistilla, käsitys- ja ajatuskyvyllä varustettu, mitä suurimmassa määrin hedelmällinen, rytmiltään notkea, henkevä ja leikkisä ja samalla laajatietoinen, sanalla sanoen: hänellä oli kaikki edellytykset voidakseen luoda elämään, nimittäin tavanomaiseen todelliseen elämään, toisen elämän runouden avulla. Me ihastelemme, kuinka helposti hän osaa tilapäisrunoissa tunteen nojalla korostaa kaikkia tiloja ja koristella niitä soveliailla ajatuksilla, kuvilla, historiallisilla ja tarumaisilla perinnäistiedoilla. Hänen teoksissaan ilmenevä karkeus ja viileys johtuu hänen ajastansa, elämäntavastansa ja varsinkin hänen luonteestansa tai, jos niin tahdotaan, luonteettomuudestansa. Hän ei osannut itseänsä kesyttää, ja niin häneltä hupeni elämä samoinkuin runouskin.
Günther oli harkitsemattomalla käyttäytymisellään menettänyt onnen päästä August toisen hoviin, missä kaiken muun komeuden lisäksi etsittiin hovirunoilijaa, joka voisi luoda juhlallisuuksiin lennokkuutta ja siroutta ja ikuistaa ohimenevää loistoa. Von König oli hienompi käytökseltään ja onnellisempi; hän hoiti tuota virkaa arvokkaasti ja suosiota saavuttaen.
Kaikissa itsenäisissä valtioissa johtuu runoustaiteen arvokas sisällys ylhäältä päin, ja Mühlbergin leiri oli kenties ensimmäinen arvokas, joskaan ei kansallinen, niin ainakin maakunnallinen aihe, joka tarjoutui runoilijalle. Kaksi kuningasta tervehtimässä toisiansa suuren sotajoukon nähden, koko hovi- ja sotilaskuntansa ympäröimänä, hyvässä kunnossa olevia joukkoja, leikkisota, kaikenlaisia juhlia: siinä oli riittävästi askarrusta ulkoisille aisteille ja ylen runsaasti ainesta kuvailevalle runoudelle.