Tänä aikana syntyi kuitenkin jo nerokkaita teoksia ja saksalainen vapauden ja hilpeyden henki pääsi ilmenemään. Vilpittömään vakavuuteen nojautuen se vaati, että oli kirjoitettava puhtaasti ja luontevasti, vieraita sanoja viljelemättä ja pitäen silmällä yleisesti ymmärrettävää merkitystä. Nämä kiitettävät harrastukset avasivat kuitenkin ovet ja ikkunat leveälle kotimaiselle latteudelle, puhkaisivatpa vielä sen padonkin, jonka yli suurten vedenpaljouksien oli määrä lähinnä tulvia sisään. Jäykkä pedanttisuus piti sentään kauan puoliansa kaikissa neljässä tiedekunnassa, kunnes se vihdoin paljoa myöhemmin pakeni toisesta toiseen.
Terävillä päillä, vapaasti ympärilleen silmäilevillä luonnonlapsilla oli niinmuodoin kaksi esinettä, joita käsitellen he voivat harjoittaa itseänsä, toimia niitä vastaan ja, koska asia ei ollut erikoisen tärkeä, purkaa vallattomuutensa, nimittäin vieraiden sanojen, sanamuotojen ja -käänteiden rumentama kieli ja sellaiset arvottomat teokset, jotka pyrkivät pysyttelemään vapaina tuosta virheestä. Kenenkään mieleen ei johtunut, että toista pahaa vastaan taisteltaessa kutsuttiin avuksi toinen.
Liscow, nuori uskalias mies, rohkeni enimmäisenä käydä henkilökohtaisesti ahdistamaan erästä latteata, typerää kirjailijaa, jonka taitamaton käyttäytyminen soi hänelle pian tilaisuutta kiivaampiin hyökkäyksiin. Sitten hän avarsi toimintakehäänsä suunnaten pilkkansa aina määrättyihin henkilöihin ja esineisiin, joita hän halveksi ja pyrki tekemään halveksittaviksi, jopa leppymättömän vihaisesti vainosikin. Hänen uransa oli lyhyt; levoton, säännötön mies kuoli aivan pian unohduksiin joutuneena. Jos hän olikin saanut vain vähän aikaan, saattoi hänen työssään ilmenevä kyky ja luonteenlujuus näyttää hänen maanmiehistänsä arvossapidettävältä; ovathan saksalaiset aina osoittaneet erikoisen harrasta kunnioitusta varhain kuolleille, lupaaville kyvyille. Sanalla sanoen: meille kiitettiin ja suositeltiin Liscowta sangen aikaisin etevänä satiirikkona, jonka arveltiin kykenevän viemään voiton yleisen suosion saavuttaneesta Rabeneristakin. Me tosin emme nähneet siitä mitenkään hyötyvämme, koska emme voineet hänen teoksistansa löytää muuta kuin sen, että hän oli havainnut typerän typeräksi, mikä seikka meistä tuntui ihan luonnolliselta.
Rabener, hyvin kasvatettu, hyvää kouluopetusta nauttinut, luonteeltansa hilpeä eikä suinkaan kiihkeä tai vihainen, kävi käsiksi yleiseen satiiriin. Hänen niinsanottuihin paheisiin ja typeryksiin kohdistamansa moite pohjautuu levollisen terveen järjen puhtaisiin katsantokantoihin ja määrättyyn siveelliseen käsitykseen siitä, millainen maailman tulisi olla. Virheiden ja puutosten moittiminen on sävyisää ja hilpeää, ja hänen teostensa vähäistäkin rohkeutta puolustetaan edellyttämällä, ettei typeräin parantaminen naurettavuuden avulla ole mikään hedelmätön yritys.
Rabenerin laista henkilöä ei hevillä jälleen ilmesty. Kunnollisena, tarkkana virkamiehenä hän suorittaa velvollisuutensa voittaen siten kansalaistensa arvonannon ja ylempiensä luottamuksen; sen ohella hän antautuu virkistyksekseen käsittelemään hilpeän huolettomasti koko lähintä ympäristöänsä. Turhantarkkoja oppineita, itserakkaita nuorukaisia, ahdasmielisyyttä ja omahyväisyyttä kaikissa muodoissaan hän kohtelee pikemmin leikkisästi kuin ivallisesti, ja hänen ivansakaan ei ilmaise mitään ylenkatsetta. Samoin hän laskee leikkiä omasta olotilastansa, onnettomuudestaan, elämästään ja kuolemastaan.
Tämän kirjailijan tapa käsitellä aiheitansa ei ole mainittavassa määrin esteettinen. Ulkonaisilta muodoiltansa se tosin on kyllin vaihteleva, mutta käyttelee kauttaaltansa liian taajaan suoraa ironiaa kiittämällä moitittavaa ja moittimalla kiitettävää. Tätä puhetaidoista keinoa pitäisi käytellä erittäin harvoin, koska se ajan pitkään harmistuttaa älykkäitä, harhauttaa heikkoja, tosin samalla miellyttäen suurta keskiluokkaa, joka voi ilman erikoista henkistä ponnistusta luulotella olevansa toisia viisaampi. Mutta se, mitä hän esittää ja miten, todistaa hänen oikeamielisyyttänsä, hilpeyttänsä ja tyyneyttänsä, jotka ominaisuudet meitä aina miellyttävät; hänen aikansa rajaton suosio johtui sellaisista siveellisistä eduista.
Oli luonnollista, että hänen yleisten kuvaustensa esikuvia etsittiin ja löydettiin; siitä seurasi, että yksityiset henkilöt esittivät häneen kohdistuvia valituksia; hänen ylen pitkät puolustelunsa, joissa hän todistaa, ettei hänen satiirinsa ollut henkilökohtaista, osoittavat hänelle aiheutettua mielipahaa. Eräät hänen kirjeensä ovat tämän ihmisen ja kirjailijan kunniaseppele. Se tuttavallinen kirjelmä, jossa hän kuvailee Dresdenin piiritystä, kuinka hän menettää talonsa ja tavaransa, teoksensa ja tekotukkansa, mielentyyneyden silti yhtään järkkymättä, hilpeyden himmentymättä, on erittäin arvokas, joskaan hänen aikalaisensa ja kaupunkilaisensa eivät voineet antaa hänelle anteeksi tätä onnellista mielenlaatua. Kirje, jossa hän puhuu voimiensa riutumisesta, läheisestä kuolemastansa, on mitä kunnioitettavin, ja Rabener ansaitsee kaikkien hilpeiden, älykkäiden, maallisiin tapahtumiin iloiten alistuvien ihmisten joukossa pyhimykselle kuuluvan kunnioituksen.
Vastahakoisesti tempaudun hänestä erilleni huomauttaen vain vielä seuraavaa: hänen satiirinsa kohdistuu aina keskiluokkaan; silloin tällöin hän sallii huomata tuntevansa hyvin ylemmätkin, mutta katsovansa parhaaksi olla niihin kajoamatta. Sopii sanoa, ettei hänellä ole ollut ketään seuraajaa, ettei ole löytynyt ketään, joka olisi voinut pitää itseänsä hänen veroisenansa tai kaltäisenansa.
Nyt siirrymme tarkastelemaan kritiikkiä ja ensinnä siihen kuuluvia teoreettisia kokeita. Emme ala liian etäältä, jos sanomme aatteellisuuden sinä aikana paenneen maailmasta uskonnon piiriin, vieläpä niin, että se tuskin ilmeni siveysopissakaan; taiteen korkeimmasta periaatteesta ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Meille annettiin käteen Gottschedin »Kriitillinen runoustaide»; se oli kylläkin käyttökelpoinen ja opettavainen, sillä se antoi historiallista tietoa kaikista runouden lajeista sekä rytmistä ja sen eri liikunnoista; runohenkeä edellytettiin olevan! Muuten tuli runoilijalla olla tietoja, pitipä hänen olla oppinutkin, hänellä edellytettiin olevan makua ja niin edespäin. Lopulta meitä neuvottiin käymään käsiksi Horatiuksen »Runoustaiteeseen»; me silmäilimme kummastuneina ja syvästi kunnioittaen eräitä tämän verrattoman teoksen kultaisia lausumia, mutta emme aavistaneetkaan, mitä tekisimme sillä kokonaisuudessaan tai miten sitä hyödyksemme käyttäisimme.
Sveitsiläiset esiintyivät Gottschedin vastustajina; heidän siis täytyi tahtoa suorittaa jotakin muuta, saada aikaan jotakin parempaa. Niinpä kuulimmekin väitettävän, että he todella olivat etevämmät. Otettiin käsille Breitingerin »Kriitillinen runoustaide». Siinä me jouduimme avaralle vainiolle, mutta oikeastaan vain suurempaan sokkelopuistoon, joka oli sitä väsyttävämpi, kun meitä kuljetti kelpo mies, johon luotimme. Pikainen yleissilmäys puolustakoon tätä väitettä.