Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Eniten madame Böhme kuitenkin vaikutti minun makuuni, tosin vain kielteisellä tavalla, yhtyen kuitenkin siinä kohden täydellisesti arvostelijoihin. Gottschedin vedenpaljoudet olivat peittäneet saksalaisen maailman todellisena tuhotulvana, joka uhkasi kohota suurimpiakin vuoria korkeammalle. Sellaisen tulvan laskeutumiseen ja liejun kuivumiseen tarvitaan paljon aikaa, ja koska jokaisena aikana on lukemattomia matkivia runoniekkoja, niin lattean, vetisen matkimisesta koitui törky, josta nykyjään on tuskin aavistustakaan jäljellä. Silloisten arvostelijoiden suurimpana huvina, jopa ylpeytenäkin oli niinmuodoin huonon huonoksi havaitseminen. Jokainen, jolla oli vähänkin tervettä järkeä, joka pintapuolisesti tunsi vanhoja ja hieman lähemmin uusia kirjailijoita, luuli jo omistavansa mittakaavan, jota voi sovittaa joka paikkaan. Madame Böhme oli sivistynyt nainen, ja kaikki mitätön, heikko ja halpa oli hänelle vastenmielistä; sitäpaitsi oli hänellä puolisona mies, joka yleensäkin oli sotakannalla runouteen nähden eikä jättänyt arvoon sitäkään, minkä hänen puolisonsa sentään olisi hyväksynyt. Hovineuvoksetar tosin kuunteli vähän aikaa kärsivällisesti, kun rohkenin hänelle esittää huomattavien, jo hyvässä maineessa olevien runoilijain säkeitä tai suorasanaisia teoksia; muistissani näet säilyi yhä edelleenkin kaikki se, mikä minua edes jossakin määrin miellytti; mutta hänen myöntyväisyytensä ei ollut pitkäaikainen. Ensimmäinen, minkä hän kerrassaan kauhistuttavalla tavalla moitti pataluhaksi, oli Weissen »Muodinmukaiset runoniekat», joka parhaillaan moneen kertaan esitettynä saavutti suurta suosiota ja oli minua ihan erikoisesti huvittanut. Mutta kun nyt asiaa tarkemmin tutkin, en voinut väittää hänen olevan väärässä. Eräitä kertoja olin uskaltanut hänelle lukea muutamia omiakin runoja, joiden ei käynyt paremmin kuin muunkaan seuran. Siten oli Saksan parnasson alueella sijaitsevat koreat, kirjavat heinämaat, joilla mielelläni käyskelin, lyhyessä ajassa armottomasti niitetty, olipa minun vielä pakko olla osaltani kääntelemässä kuivavia heiniä ja pilkkailla kuolleeksi sitä, mikä oli vielä äsken aiheuttanut minulle sulaa iloa.

Näitä hänen katsantokantojansa joutui tietämättänsä tukemaan professori Morus, ylen leppoinen ja ystävällinen mies, jonka tulin tuntemaan hovineuvos Ludwigin luona aterioidessani ja joka erittäin suopeasti suostui pyyntööni saada käydä häntä tapaamassa. Tiedustellessani häneltä vanhan ajan asioita en salannut sitäkään, mikä uudemmissa ilmiöissä mieltäni ilahdutti. Hän puhui minulle näistä seikoista rauhallisemmin, mutta, mikä pahempi, myöskin perusteellisemmin kuin madame Böhme, avaten silmiäni aluksi mitä suurimmaksi harmikseni, mutta myöhemmin sentään kummastuksekseni ja lopulta mieleni ylennykseksi.

Lisäksi tulivat vielä ne jeremiadit, joiden avulla Gellert tapasi käytännöllisissä harjoituksissaan kehoittaa meitä luopumaan runoudesta. Hän halusi vain suorasanaisia kirjoitelmia ja arvostelikin ne aina ensinnä. Säkeitä hän käsitteli pelkkänä murheellisena lisänä, ja, mikä pahinta, minun proosanikaan ei löytänyt suurta armoa hänen silmissään; minulla näet oli aina tapana kuten ennenkin sommitella kirjoitelmani pieneksi romaaniksi, jonka mielelläni kehittelin kirjeiden muodossa. Aiheet olivat intohimoisia, tyyli särki tavallisen proosan puitteet, ja sisällys ei tosiaankaan liene osoittanut tekijän syvää ihmistuntemusta, joten opettajamme suosi minua ylen vähän, joskin hän tarkoin luki minun samoinkuin muidenkin teokset, korjasi ne punaista liuosta käyttäen ja liitti erinäisiin kohtiin siveellisiä huomautuksia. Monet sellaiset lehdet, joita kauan aikaa mielikseni talletin, ovat valitettavasti vihdoin vuosien kuluessa paperieni joukosta hävinneet.

Jos vanhemmat henkilöt tahtoisivat menetellä kasvatuksellisessa suhteessa oikein, ei heidän pitäisi milloinkaan kieltää eikä tärvellä nuorelta mieheltä sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa, olipa se millaista tahansa, elleivät samalla osaa tarjota tai salaa toimittaa hänelle jotakin muuta sen sijaan. Kaikki vastustelivat minun harrastelujani ja taipumuksiani, ja se, mitä minulle niiden asemesta ylistettiin, oli osalta minusta niin loitolla, etten voinut päästä tuntemaan sen etuja, tai se oli niin lähellä minua, etten pitänyt sitä moitittua parempana. Se minut kerrassaan hämmensi, ja minä olin ajatellut mitä parhain toivein Ernestin Ciceron Oratorista pitämiä luentoja. Jotakin minä niistä lienen oppinutkin, mutta siitä, mikä minulle oikeastaan oli tärkeätä, minä en saanut selkoa. Minä vaadin arvostelun mittakaavan ja luulin huomaavani, ettei sitä ollut kenelläkään; kukaan näet ei myöntynyt toisen mielipiteeseen, vaikka puolelta ja toiselta esimerkeinkin asiaa valaistiin. Ja mistäpä olisimmekaan löytäneet oikean arvostelun, kun Wielandin miellyttävistä, meidän nuorempien täyden suosion saavuttaneista teoksistakin osattiin poimia paljon moitittavaa.

Olemukseni ja opintojeni näin monella muotoa hajautuessa, jopa paloittuessakin, sattui niin, että minun oli käytävä päivällisaterialla hovineuvos Ludwigin luona. Hän oli lääketieteen harjoittaja, kasvitieteilijä, ja koko pöytäseuran muodostivat Morusta lukuunottamatta yksinomaan lääketieteellisten opintojen aloittelijat tai pian lääkäreiksi valmistuvat henkilöt. Näinä hetkinä minä en kuullut puhuttavan mistään muusta kuin lääkeopista ja luonnonhistoriasta, ja mielikuvitukseni suistui ihan uusille aloille. Nimiä Haller, Linné, Buffon minä kuulin mainittavan erittäin kunnioittavasti, ja jos toisinaan syntyikin kiistaa niiden erehdysten vuoksi, joihin he kuuluivat langenneen, niin lopulta sentään tuli kaikki tasapainoon, heidän tunnustettujen runsaitten ansioittensa kunniaksi. Asiat olivat huvittavia ja merkittäviä ja kiinnittivät tarkkaavaisuuttani. Minä perehdyin vähitellen moniin nimityksiin ja laajaan sanastoon, jonka omaksuin sitäkin mieluummin, kun pelkäsin kirjoittaa yhtäkään säeparia, miten luontevasti se lieneekään minulle tarjoutunut, tai lukea mitään runoa, koska pelkäsin, että se voisi minua nyt miellyttää ja että kenties aivan pian täytyisi sittenkin myöntää se, samoinkuin moni muu, kelvottomaksi.

Tämä makusuuntain ja arvostelmain epävarmuus huolestutti minua päivä päivältä yhä enemmän, niin että lopulta jouduin epätoivoon. Minä olin ottanut mukaani parhaimpina pitämäni nuoruusiän tuotteet, osalta siitä syystä, että sittenkin toivoin voivani niinmuodoin hankkia itselleni jonkinlaista kunniaa, osalta voidakseni sitä varmemmin tutkia edistymistäni; mutta nyt olin siinä pahassa pulassa, johon henkilö joutuu, kun häneltä vaaditaan täydellistä mielenmuutosta, kieltäytymistä kaikesta, mitä on oppinut rakastamaan ja hyvänä pitämään. Muutaman ajan kuluttua ja monien taisteluiden jälkeen minä kumminkin kohdistin aloittamiini ja päättämiini teoksiin sellaisen ylenkatseen, että eräänä päivänä poltin keittiön liedessä kaikki runot ja suorasanaiset kertoelmat, suunnitelmat ja luonnokset saaden koko talon täyttävällä sankalla savulla vanhan kelpo emäntämme melkoisen pelon ja ahdistuksen valtaan.

SEITSEMÄS KIRJA.

Saksalaisen kirjallisuuden tilasta sinä aikana on kirjoitettu niin paljon ja tyydyttävästi, että jokainen näitä asioita jossakin määrin harrastava voi saada siitä perinpohjaisen tiedon, ja sitä koskevat arvostelmatkin lienevät jokseenkin yhtäpitävät. Kun tässä aion kappaleittain ja katkelmittain siitä jotakin sanoa, en tarkoita niinkään sen todellisen laadun kuvailemista, vaan pikemmin selontekoa siitä, miten se minuun suhtautui. Senvuoksi puhun ensinnäkin sellaisista asioista, jotka erikoisesti yleisöä kiihdyttävät, kaiken mukavan elämän ja kaiken hilpeän, itsekylläisen, elävän runoustaiteen kahdesta perivihollisesta: satiirista ja kritiikistä.

Rauhallisina aikoina kukin tahtoo elää tavallansa, kaupungin asukas tahtoo harjoittaa ammattiansa, liikettänsä, ja varsinaisen työn jälkeen huvitella. Samoin haluaa kirjailijakin mielellään jotakin sommitella, saada teoksensa tunnetuiksi ja toivoa niistä ainakin kiitosta, joskaan ei palkkaa, koska uskoo tehneensä jotakin hyvää ja hyödyllistä. Tässä levossa häiritsee porvaria satiirikko, kirjailijaa kriitikko, ja rauhallinen yhteiskunta joutuu siten epämieluisaan liikehtimistilaan.

Se kirjallinen kausi, johon minä synnyin, kehittyi edellisestä sen vastakohtana. Saksa, johon oli pitkät ajat tulvinut vieraita kansoja, jota toiset kansallisuudet olivat läpäisseet, jonka oli opillisissa ja diplomaattisissa toimissa turvauduttava vieraisiin kieliin, ei mitenkään voinut kehitellä omaa kieltänsä. Monien uusien käsitteiden ohella työntyi siihen pakosta ja suottakin lukemattomia vieraita sanoja, ja saatiinpa aihetta käyttää tunnetuistakin asioista puhuttaessa muukalaisia lauseparsia ja sanakäänteitä. Saksalainen, joka oli lähes kahden vuosisadan aikana onnettomissa, melskeisissä oloissa eläen villeytynyt, lähti oppimaan ranskalaisilta hienompaa elämäntapaa ja roomalaisilta taitoa ajatustensa arvokkaaseen ilmaisemiseen. Mutta tämän piti tapahtua myöskin äidinkielellä; tekihän noiden vieraiden kielipartten välitön käyttö ja niiden puolittaiset saksannokset sekä seurustelu- että liikekielen naurettavaksi. Sitäpaitsi omaksuttiin määrättömästi etelän kielten vertauksellisia käänteitä ja käytettiin niitä ylen liioitellusti. Samoin siirrettiin ruhtinasmaisten Rooman kansalaisten ylhäinen käytöstapa saksalaisten pikkukaupunkien oppineitten olosuhteisiin eikä oltu missään kotona, kaikkein vähimmin omassa piirissä.