Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Tavaran kunnollisuudesta oli niinmuodoin pidetty huolta, ja varastossa oli riittävästi erilaisia verkoja, sarsseja ja Göttingenin kankaita sekä tarvittavia vuorikankaita, joten me olisimme vaatetusaineksen laadun nojalla voineet varsin hyvin julkisesti näyttäytyä; mutta puvun muoto pilasi enimmälti koko asian. Jos näet sellainen kotiräätäli sattuikin olemaan kelpo kisälli, joka osasi hyvin ommella ja valmistaa mestarillisesti leikatun nutun, niin hänen piti nyt ottaa puku leikatakseenkin, ja tämä ei aina luonnistunut parhaiten. Lisäksi tuli vielä, että isäni piti kaikki vaatekappaleensa ehyinä ja puhtaina vuosikausia niitä pikemmin säilytellen kuin käyttäen ja harrasti siitä syystä erikoisesti eräänlaisia vanhoja kuoseja ja koristeita, joten koreutemme toisinaan näytti eriskummalliselta.

Sillä tavoin oli syntynyt sekin vaatevarasto, jonka minä otin mukaani lähtiessäni yliopistoon. Se oli varsin täydellinen, olipa joukossa eräs nauhuksilla koristettukin puku. Minä, joka olin tällaiseen asuun jo tottunut, pidin itseäni kyllin kaunistettuna; mutta ei kestänyt kauan, kun ystävättäreni, aluksi kevyesti kiusoitellen, sitten järkevästi asiaa perustellen, minulle vakuuttivat, että näytin sellaiselta kuin olisin tulla tupsahtanut jostakin vieraasta maailmasta. Miten asia minua harmittikin, en kumminkaan aluksi käsittänyt, kuinka voisin itseäni auttaa. Mutta kun sitten herra von Masuren, suosittu runollinen maalaisjunkkari, kerran esiintyi näyttämöllä samanlaisessa puvussa joutuen herttaisen naurun esineeksi pikemmin ulkonaisen kuin sisäisen mauttomuutensa vuoksi, niin minä rohkaisin mieleni ja uskalsin yhdellä kertaa vaihtaa koko vaatevarastoni muotia ja paikkakunnan makua vastaavaan, sen tosin samalla melkoisesti vähentyessä.

Kestettyäni tämän koettelemuksen jouduin kokemaan toisen, joka tuntui minusta sitäkin epämieluisammalta, kun se koski asiaa, joka ei ole niinkään helposti korjattavissa ja muuksi muutettavissa.

Minä näet olin syntynyt ja kasvanut yläsaksalaisen murteen alueella, ja vaikka isäni aina jossakin määrin harrastikin puhdaskielisyyttä ja oli huomauttanut meille lapsille jo varhaisella iällä niistä seikoista, joita voi pitää tuon kieliparren todellisina puutoksina, siten ohjaten meitä parempaan puheenlaatuun, oli minulle kuitenkin jäänyt varsin monia syvemmällä piileviä omituisuuksia, joita minä niiden minua miellyttävän suorasukaisuuden vuoksi kernaasti korostin saaden siten joka kerta toisilta ankarat nuhteet. Seikka näet on se, että yläsaksalainen ja kenties erikoisesti Reinin ja Mainin varrella asuva (suuret virrat, samoinkuin merenrannikko, vaikuttavat näet aina vilkastuttavasti) käyttelee puheessaan paljon vertauksia ja vihjailuja, ja hänen sisäinen, terveeseen järkeen varautuva kuntonsa viljelee sananlaskumaisia puheenparsia. Kummassakin tapauksessa hän on usein karkea, mutta siitä huolimatta aina kohtuullinen, jos pidetään silmällä lauseparren tarkoitusta, mutta toisinaan kieltämättä kiertyy mukaan jotakin sellaista, mikä osoittautuu arkaa kuulijaa loukkaavaksi.

Jokainen maakunta pitää omasta murteestansa, sillä onhan se oikeastaan se elementti, jossa sielu hengittelee, mutta kaikki tietävät, kuinka itsepintaisesti Meissenin murre on osannut vallita, jopa eräänä aikana syöstä syrjäänkin toisia. Me olemme monet vuodet kärsineet tuota pedanttista komentoa, ja ainoastaan taajan vastustuksen nojalla ovat kaikki maakunnat jälleen saavuttaneet vanhat oikeutensa. Mitä nuori, vilkas ihminen sellaisen alinomaisen mestaroimisen vuoksi sai kokea, käsittää helposti, kun ottaa huomioon, että ääntämisestä luopuminen, johon lopulta olisi voinut suostua, samalla edellytti oman ajatustavan, mielikuvituksen, tunteen ja isänmaallisen luonteen uhraamista. Ja tämän sietämättömän vaatimuksen esittäjät olivat miehiä ja naisia, joiden vakaumusta minä en voinut omaksua, koska uskoin havaitsevani heidän olevan väärässä, joskaan en kyennyt tätä tuntoani itselleni selvittämään. Minun oli määrä tyytyä siihen, ettei ollut lupa viittailla raamatullisiin ydinlausumiin eikä käytellä aikakirjojen vilpittömiä puheenparsia. Minun piti unohtaa, että olin lukenut Geiler von Kaisersbergia, ja olla käyttelemättä sananlaskuja, jotka monenkertaisen turhan tavoittelun asemesta kohta osuvat naulan päähän. Kaikesta tuosta, mitä olin nuorekkaan kiihkeästi omaksunut, minun piti luopua; minä tunsin sisimpäni herpautuvan ja tiesin tuskin enää, miten puhua kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Samalla minä kuulin sanottavan, että piti puhua niinkuin kirjoittaa ja kirjoittaa niinkuin puhuu; mutta minusta puhuminen ja kirjoittaminen näyttivät kerta kaikkiansa kahdelta eri asialta, jotka kumpainenkin saattoivat hyvin puolustaa omia oikeuksiansa. Sitäpaitsi oli Meissenin murteessakin paljon sellaista, mikä ei olisi paperilla näyttänyt erikoisen somalta.

Jokainen, joka kuulee tässä kerrottavan, kuinka ratkaisevasti nuoreen ylioppilaaseen vaikuttivat sivistyneet miehet ja naiset, oppineet ja muuten hienoa seuraa harrastavat henkilöt, olisi voinut heti havaita, että olemme Leipzigissä, vaikka tuota ei olisi nimenomaan sanottukaan. Jokainen Saksan yliopisto on omaa lajiansa; koska näet isänmaassamme ei voi päästä valtaan mikään yleinen sivistys, niin jokainen paikkakunta säilyttää omat tapansa kehitellen luonteenomaisia erikoisuuksiansa äärimmilleen. Juuri niin on yliopistoiden laita. Jenassa ja Hallessa oli raakuus kohonnut ylimmilleen, ruumiinvoimat, miekkailutaito, mitä hurjin käsikähmäisyys kuuluivat siellä päiväjärjestykseen, ja sellainen tila voi säilyä ja jatkua ainoastaan mitä halpamaisimmassa humussa ja sumussa elettäessä. Miten monimuotoinen ylioppilaiden suhtautuminen noiden kaupunkien asukkaisiin lieneekin ollut, se pysyi kumminkin aina samana, sikäli ettei hurja muukalainen ollenkaan kunnioittanut kaupunkilaista ja piti itseänsä erikoisena, kaikenlaiseen vapauteen ja julkeuteen etuoikeutettuna olentona. Leipzigissä sitävastoin ylioppilas tuskin voi olla muuta kuin hieno ja kohtelias, mikäli tahtoi olla jonkinlaisessa suhteessa rikkaisiin, sivistyneisiin ja säädyllisyyttä tarkoin noudattaviin kaupungin asukkaisiin.

Kaiken hienon käytöksen, joka ei esiinny suuripiirteisen ja väljän elämäntavan kukkana, täytyy tosin näyttää ahdasmieliseltä, vanhoilliselta, ehkäpä eräissä suhteissa älyttömältäkin, ja niin uskoivat nuo Saalen hurjat metsämiehet olevansa melkoisesti voitolla Pleissen kesyihin lammaspaimeniin verrattuina. Zachariaen »Renommisti» pysyy aina merkittävänä asiakirjana, koska sen ajan elämän- ja mielenlaatu siinä havainnollisesti ilmenee, ja hänen runoelmainsa täytyy yleensäkin olla tervetulleet jokaiselle, joka haluaa saada käsitystä silloisen seurallisen olon ja elämän tosin heikosta, mutta viattomuutensa ja lapsellisuutensa vuoksi rakastettavasta tilasta.

Kaikki ne tavat, jotka johtuvat yhteisön olevista oloista, jäävät pysyväisiksi, ja minun aikanani muistutti vielä moni seikka Zachariaen sankarirunoelmassa mainittuja. Yksi ainoa yliopistollinen kansalaisemme piti itseänsä kyllin rikkaana ja riippumattomana uskaltaakseen olla välittämättä julkisesta mielipiteestä. Hän joi veljenmaljoja kaikkien ajurien kanssa, joiden antoi asettua herroina istumaan vaunuihin istuutuen itse kuskipenkille ajamaan, piti kovin hupaisena asiana, kun sai heidät kerran kaadetuksi, osasi korvata rikkoutuneet rattaat samoinkuin mahdollisesti koituneet kuhmutkin, mutta ei muuten loukannut ketään, näyttihän vain pilkkaavan suurta yleisöä. Kerran hän ja eräs juonikumppani valtasivat kauniina kävelypäivänä Thomas-myllärin aasin ja ratsastivat, hyvin puettuina, solkikengissä ja sukissa, mitä vakavimpina kaupungin ympäri, ihmeeksi kaikille kävelijöille, joita glaiisi oli tulvillansa. Kun muutamat hyvinäjattelevat tuon johdosta häntä moittivat, hän vakuutti ihan vilpittömästi halunneensa vain ottaa selkoa, miltä Herramme Kristus oli sellaisessa tapauksessa mahtanut näyttää. Jäljittelijää hän ei kumminkaan saanut yhtäkään ja vain vähän kumppaneita.

Jossakin määrin varakkaalla ja arvossapidetyllä ylioppilaalla näet oli täysi syy osoittaa kohteliaisuutta kauppiassäädylle ja harrastaa soveliasta ulkonaista käytöstä sitä enemmän, kun kolonia oli ranskalaisten tapojen elävänä esikuvana. Professorit olivat oman varallisuutensa ja palkkatulojensa nojalla oppilaistansa riippumattomat, ja monet ruhtinaankouluissa tai muissa kymnaaseissa sivistyksensä saaneet ja hyvää edistymistä virkauralla toivoelevat nuorukaiset eivät uskaltaneet sanoutua irti perinnäisistä tavoista. Läheinen Dresden, sikäläinen tarkkaavaisuus, oppilaitosten valvojien aito hurskaus ei voinut olla aiheuttamatta siveellistä, jopa uskonnollistakin vaikutusta.

Aluksi tämä elämäntapa ei ollut minulle vastenmielinen. Suosituskirjeeni olivat johtaneet minut hyviin perheisiin, joiden tuttavat piirit nekin ottivat minut suopeasti vastaan. Mutta kun minun piankin täytyi kokea, että yhteiskunta havaitsi minussa paljonkin moitittavaa ja että minun nyt, pukeuduttuani heidän mielensä mukaisesti, piti puhuakin niinkuin he hyväksi näkivät, ja kun samalla voin selvästi havaita, ettei osakseni toisaalta tullut paljoakaan siitä opetuksesta ja sivistyksestä, mitä olin toivonut yliopistokaupungissa oleskelemisesta itselleni koituvan, niin aloin käydä huolimattomaksi ja laiminlyödä seurallisia vierailuvelvollisuuksia ja muita huomaavaisuuksia ja olisin irroittunut kaikista näistä suhteista jo aikaisemmin, ellei minua olisi kiinnittänyt hovineuvos Böhmeen arkuus ja kunnioitus ja hänen puolisoonsa luottamus ja mieltymys. Hovineuvoksella valitettavasti ei ollut onnellista taitoa seurustella nuorten henkilöiden kanssa, hankkia itselleen heidän luottamuksensa ja ohjata heitä niinkuin kulloinkin oli tarpeen. Hänen luonansa käydessäni en milloinkaan mitään hyötynyt; hänen puolisonsa sitävastoin osoitti minulle vilpitöntä harrastusta. Sairaalloisuus pidätti häntä aina kotosalla. Hän kutsui minut usein iltaisin luoksensa ja osasi minua, joka tosin olin sivistynyt, mutta kuitenkin vailla hienoa käytöstä, opastaa ja korjata monissa pienissä ulkonaisissa seikoissa. Hänen luonansa vietti noita iltoja yksi ainoa ystävätär, joka kumminkin oli jo kopeampi ja koulumestarillisempi ja niinmuodoin minulle ylen vastenmielinen, joten hänen uhallansakin lankesin useasti jälleen niihin pahoihin tapoihin, joista toinen jo oli saanut minut luopumaan. He kohtelivat minua kuitenkin yhä vielä kärsivällisesti, opettivat minulle pikettiä, Thombrea ja muita sellaisia pelejä, joiden tuntemista ja käytännöllistä harjoittamista pidetään seurapiireissä välttämättömänä.