Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Nyt minä kiiruhdin suosituskirjeineni Mascovin oppilaan hovineuvos Böhmen luo, joka nyttemmin ensinmainitun seuraajana opetti historiaa ja valtio-oikeutta. Pieni, tanakka, vilkas mies otti minut vastaan sangen ystävällisesti ja esitteli minut puolisollensa. He molemmat, samoinkuin muutkin henkilöt, joiden luona kävin, antoivat minulle mitä parhaat toiveet suunniteltuun oleskeluuni nähden. Aluksi minä en kumminkaan ilmaissut kenellekään salaisia aikeitani, joskin minun oli ylen vaikea odottaa soveliasta hetkeä päästäkseni vapautumaan lainopista ja antautuakseni tutkimaan antiikkia. Minä odotin varovaisuuden vuoksi, kunnes Fleischer rouvineen oli lähtenyt pois, jotteivät omaiseni saisi liian väleen tietoa aikeistani. Mutta sitten minä menin viipymättä hovineuvos Böhmen luo, jolle asia mielestäni oli uskottava, ja selitin hänelle varsin johdonmukaisesti ja vilpittömästi aikeeni. Esitystäni ei kumminkaan otettu suopeasti vastaan. Historioitsijana ja valtio-opin tutkijana Böhme nimenomaisesti vihasi kaikkea, mikä tuoksahti kaunotieteiltä. Pahaksi onneksi hän ei ollut parhaissa suhteissa niiden viljelijöihin, ja varsinkaan Gellertiä, johon minä, taitamattomasti kylläkin, olin sanonut kovin luottavani, hän ei voinut ollenkaan sietää. Hänestä näytti, varsinkin olevia olosuhteita silmälläpitäen, ihan mahdottomalta luovuttaa omaksi vahingoksensa noille miehille uskollinen kuulija. Niinpä hän pitikin minulle oikopäätä ankaran nuhdesaarnan, jossa vakuutti, ettei voisi milloinkaan ilman vanhempieni lupaa myöntyä sellaiseen toimenpiteeseen, ei siinäkään tapauksessa, että sen itse hyväksyisi. Sitten hän kiukkuisesti herjasi filologiaa ja kieliopintoja, mutta sitäkin enemmän niitä runollisia harjoituksia, joihin olin tosin hieman vihjaillut. Lopuksi hän huomautti, että jos tahdoin päästä antiikkia oppimaan, voin sen tehdä paljoa paremmin lainopin tietä kulkien. Hän palautti muistiini eräitä hienoja lainoppineita, Eberhard Otton ja Heinecciuksen, lupasi minulle Rooman muinaistiedosta ja oikeushistoriasta koituvaksi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista osoittaen minulle ilmiselvästi, ettei tässä ollut kysymyksessä edes mikään kiertotie, jos vielä myöhemmin aikoisin toteuttaa tuon suunnitelmani, sitä tarkoin harkittuani ja saatuani vanhempani siihen suostumaan. Hän kehoitti minua ystävällisesti asiaa uudelleen harkitsemaan ja pian ilmoittamaan ajatukseni, koska luentojen kohta alkaessa oli välttämätöntä tehdä jonkinlainen päätös.

Hän menetteli varsin sievästi, kun ei tahtonut heti paikalla pakottaa minua suostumaan. Hänen todisteensa ja se painokkuus, joka hänen esityksessään ilmeni, olivat jo saaneet minut, taipuisan nuorukaisen, vakuutetuksi, ja vasta nyt minä havaitsin vaikeudet ja arveluttavuudet asiassa, jonka olin kaikessa hiljaisuudessa kuvitellut varsin helposti suoritettavaksi. Hovineuvos Böhmen rouva kutsutti minut pian senjälkeen luoksensa. Minun saapuessani hän oli yksin. Hän ei ollut enää nuori, oli kovin kivulloinen, sanomattoman leppoisa ja herkkä, ja muodosti nimenomaisen vastakohdan miehellensä, jonka hyvänluontoisuus saattoi ilmetä pauhaavanakin. Hän johti minut miehensä ja minun kesken äskettäin sattuneeseen keskusteluun ja esitti minulle uudelleen asian koko laajuudessaan niin ystävällisesti, lempeästi ja järkevästi, etten voinut olla myöntymättä; niihin muutamiin ehtoihin, joita minä järkähtämättä asetin, toisaalta myönnyttiin.

Hovineuvos järjesti sitten opinto-ohjelmani: minun oli määrä kuunnella filosofiaa, oikeushistoriaa, Institutioita ja vielä jotakin muuta. Minä suostuin tuohon, mutta sain sentään aikaan sen, että pääsin kuuntelemaan Gellertin kirjallisuushistoriallisia, Stockhauseniin nojautuvia luentoja ja sitäpaitsi ottamaan osaa hänen toimeenpanemiinsa harjoituksiin.

Kaikki nuoret henkilöt kunnioittivat ja rakastivat Gellertiä erinomaisesti. Minä olin jo käynyt hänen luonansa, ja hän oli ottanut minut ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut kookas, vaan siro, mutta ei laiha; lempeät, melkein surumieliset silmät, erittäin kaunis otsa, säännöllinen kyömynenä, hieno suu, kasvojen miellyttävä soikio, kaikki tuo teki hänen läsnäolonsa miellyttäväksi ja halutuksi. Oli hieman vaikea päästä hänen puheillensa. Hänen molemmat famuluksensa olivat kuin kaksi pappia varjelemassa pyhäkköä, johon ei pääse kuka hyvänsä eikä mihin aikaan tahansa. Sellainen varokeino olikin välttämätön, sillä hänen olisi täytynyt uhrata koko päivä, jos olisi tahtonut ottaa vastaan ja tyydyttää kaikki ne ihmiset, jotka pyrkivät tutunomaisesti häntä lähestymään.

Luennoillani minä kävin aluksi uutterasti ja uskollisesti, mutta filosofia ei kumminkaan tahtonut ottaa minua kirkastaakseen. Logiikassa minusta tuntui ihmeelliseltä, että minun piti kiskoa erilleen, paloitella ja ikäänkuin tuhota niitä henkisiä toimintoja, joita olin pienestä pitäen suorittanut mitä vaivattomimmin, jotta niiden oikea käytäntö siten minulle selviäisi. Olevaisesta maailmasta ja Jumalasta minä uskoin tietäväni suunnilleen yhtä paljon kuin itse opettajani, ja useissa kohdin minusta tuntui siltä, että asiat ankarasti kangersivat. Kaikki kävi sentään jotenkin johdonmukaisesti aina lähelle laskiaista, jolloin professori Wincklerin läheisyydessä Thomas-aukiolla juuri luentotunnin aikaan nostettiin mitä maukkaimpia hedelmäleivoksia kuumina pannusta. Ne myöhästyttivät meitä siinä määrin, että vihkomme höltyivät ja niiden loppupuoli keväämmälle ehdittäessä suli ja hävisi lumen keralla.

Lainopillisten luentojen kävi pian yhtä huonosti; minä näet jo tiesin juuri niin paljon kuin opettaja piti hyvänä meille ilmoittaa. Muistiinmerkitsemisessä osoittamani itsepintainen ahkeruus piankin laimeni, sillä minusta tuntui ylen ikävystyttävältä kirjoittaa vielä kerran muistiin asioita, joita olin isäni keralla varsin usein kertaillut toisinaan kysyen, toisinaan vastaten, joten ne olivat ainiaaksi painuneet mieleen. Vahinko, joka koituu siitä, että koulu kehittää nuoria henkilöitä eräissä aineissa liian pitkälle, on myöhemmin ilmennyt sitäkin selvemmin, kun on vähennetty kieliopintoihin ja varsinaisten esitietojen pohjustamiseen kuuluvaa aikaa ja tarkkaavaisuutta omistaen ne niinsanotuille reaaliasioille, jotka pikemmin hajaannuttavat kuin sivistävät, ellei niitä opeteta järjestelmällisesti ja täydellisesti.

Mainitsen tässä vielä ohimennen erään toisenkin haitan, joka on opiskeleville suureksi vastukseksi. Professorit, enempää kuin muutkaan virkamiehet, eivät voi olla kaikin samanikäisiä; mutta koska nuoremmat oikeastaan opettavat vain oppiaksensa, vieläpä, jos ovat hyväpäisiä, kiiruhtavat oman aikansa edelle, niin he hankkivat sivistyksensä nimenomaan kuulijainsa vahingoksi, koska viimeksimainituille ei opeteta sitä, mitä he oikeastaan tarvitsevat, vaan sitä, mitä opettaja katsoo hyväksi ottaa itseänsä varten käsiteltäväksi. Vanhempien professorien joukossa sitävastoin ovat monet jo pitkät ajat pysyneet paikoillaan, edistymättä: he jakavat yleensä ainoastaan määrättyyn kaavaan jähmettyneitä mielipiteitä ja, mitä yksityiskohtiin tulee, paljon sellaista, minkä aika on jo tuominnut tarpeettomaksi ja vääräksi. Siten syntyy murheellinen ristiriita, joka tempoo nuoria mieliä puoleen ja toiseen ja jota tuskin voivat tasoittaa keski-ikäiset opettajat, koska he, vaikka ovatkin riittävässä määrin oppineet ja sivistyneet, kuitenkin tuntevat yhä vielä toimekasta pyrkimystä tietoon ja harkintaan.

Samalla kuin siten opin paljon enemmän tuntemaan kuin perusteellisesti itselleni selvittämään, joten jouduin yhä kasvavan vastenmielisyyden valtoihin, tuotti elämäkin minulle monia pieniä ikävyyksiä. Niinpä onkin laita, että olopaikkaa vaihtaessaan ja uusiin elämänsuhteisiin sijoittuessaan joutuu aina maksamaan pääsyrahoja. Naisten ensimmäinen moite koski vaatetustani; minä näet olin saapunut kotoa akademiaan tosiaankin hieman eriskummallisin varuksin.

Isäni, jota ei mikään harmittanut siinä määrin kuin se, että jotakin tapahtui suotta, ettei joku osannut käyttää aikaansa oikein tai ei keksinyt tilaisuutta sen käyttelemiseen, kehitteli aikaa ja voimia koskevan säästeliäisyytensä niin pitkälle, ettei häntä enää huvittanut mikään muu kuin kahden kärpäsen tavoittaminen yhdellä iskulla.

Siitä syystä hänellä ei ollut milloinkaan palvelijaa, joka ei olisi kelvannut talossa johonkin muuhun toimeen. Koska hän aina ennen oli kirjoittanut kaikki omin käsin ja myöhemmin voi mukavuudekseen sanella edellämainitun nuoren asuinkumppanini kirjoitettavaksi, niin hän katsoi myös edullisimmaksi pitää palvelijoinansa räätäleitä, joiden täytyi käyttää hetkensä hyvin, koska heidän oli pidettävä huoli omista livereistänsä, vieläpä isän ja lastenkin vaatetuksesta, ja sitäpaitsi toimittaa kaikki paikkaustyö. Isäni itse huolehti parhaiden verkojen ja muiden kankaiden hankinnasta ostamalla tavaransa messujen aikana ulkolaisilta kauppaherroilta ja keräämällä ne varastoonsa. Niinpä muistan vielä varsin hyvin, että hän kävi joka kerta aachenilaisten herrojen von Löwenichien luona tutustuttaen minut pienestä pitäen näihin ja muihin eteviin kauppaherroihin.