Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Koska kaikki toiveet Göttingeniin pääsemisestä olivat tuhoutuneet, suuntasin nyt katseeni Leipzigiin. Sieltä hohteli minulle kirkkaana valona Ernesti, ja Morus herätti jo hänkin melkoista luottamusta. Minä sommittelin itselleni kaikessa hiljaisuudessa vastakkaisohjelman, tai paremmin sanoen: rakensin tuulentuvan verrattain tukevalle pohjalle; tuntuipa minusta kerrassaan romanttisen kunniakkaalta määrätä oma elämänura, joka minusta näytti sitäkin vähemmän haaveelliselta, kun Griesbach oli samoin menetellen jo saavuttanut hyviä tuloksia ja saanut senvuoksi kaikilta ylistystä osakseen. Vanki, joka on päässyt irtautumaan kahleistansa ja saanut tyrmän ristikkokanget pian poikkiviilatuiksi, ei voi tuntea suurempaa salaista iloa kuin minä nähdessäni päivien kuluvan ja lokakuun lähestyvän. Kolkko vuodenaika, huonot tiet, joista kaikki tiesivät kertoa, eivät minua säikyttäneet, se ajatus, että oli talvisaikaan asetuttava elämään uudelle paikkakunnalle, ei mieltäni sumentanut; lyhyesti sanoen: minä pidin ainoastaan olevia olosuhteitani ilottomina ja kuvittelin muun, tuntemattoman maailman valoisaksi ja hilpeäksi. Niin minä kudoin unelmia, joissa yksinomaan askartelin, ja toivoin löytäväni etäältä pelkkää onnea ja tyydytystä.

Miten tarkoin minä nämä aikeeni kaikilta salasinkin, en kumminkaan voinut olla niitä ilmaisematta sisarelleni, joka aluksi kovin säikähdyttyänsä lopulta rauhoittui, kun lupasin tulla hänet noutamaan, jotta hän saisi kerallani iloita saavuttamastani loistavasta olotilasta ja ottaa osaa elämännautintooni.

Hartaasti odotettu Mikonpäivä saapui vihdoin. Matkaseuranani kirjakauppias Fleischer ja hänen puolisonsa, syntyjään Triller, joka aikoi käydä Wittenbergissä isäänsä tervehtimässä, minä lähdin ilomielin matkaan ja jätin arvoisan kaupungin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja kasvavan, välinpitämättömänä taakseni, ikäänkuin en olisi aikonut enää milloinkaan siellä käydä.

Niin irtautuvat erinäisinä vaihekausina lapset vanhemmistaan, palvelijat isännistään, suosikit suosijoistaan, ja sellainen yritys asettua omille jaloillensa, päästä riippumattomaksi, elää omaa elämäänsä, onnistuipa se tai jäi onnistumatta, on aina luonnon tahdon mukainen.

Me olimme ajaneet Pyhäinmiestenportista ja ehtineet kohta sivuuttaa Hanaun, kun jo saavuin seutuihin, jotka herättivät huomiotani uutuudellansa, joskaan eivät vallitsevana vuodenaikana tarjonneet paljoa ilahduttavaa näkemistä. Pitkälliset sateet olivat perinpohjin turmelleet tiet, joita ei yleensäkään oltu korjattu siihen hyvään kuntoon, jossa ne myöhemmin havaitsemme. Niinmuodoin ei matkamme ollut miellyttävä eikä onnellinenkaan. Kosteata säätä sain kumminkin kiittää eräästä luonnonilmiöstä, joka lienee ylen harvinainen; en näet milloinkaan myöhemmin sellaista nähnyt enkä kuullut toistenkaan nähneen. Me kuljimme yön aikaan Hanaun ja Gelnhausenin välillä erästä kukkulanrinnettä ylöspäin ja tahdoimme, vaikka olikin jo pimeä, mieluummin kulkea jalkaisin kuin antautua alttiiksi tämän taipalen vaaroille ja vaikeuksille. Yht’äkkiä näin tien oikealla puolella syvänteessä eräänlaisen ihmeellisesti valaistun amfiteatterin. Suppilomaisessa tilassa välkkyi siinä lukemattomia valoja porrasmaisesti toisiansa ylempänä, ja ne paistoivat niin kirkkaina, että silmät siitä huikenivat. Ne hämmensivät katsetta sitäkin enemmän, kun eivät suinkaan pysyneet kaikki kohdallansa, vaan kimpoilivat edestakaisin, sekä ylhäältä alaspäin että päinvastoin, vieläpä joka suuntaan. Useimmat sentään pysyivät paikallaan ja vilkkuivat vilkkumistaan. Minä noudatin ylen vastahakoisesti toisten kutsua ja jätin tämän näytelmän, jota olisin halunnut tarkemmin havaita. Kysyttäessä kyytimies tosin ei ollut tietävinään mitään sellaisesta ilmiöstä, mutta sanoi lähimailla olevan vanhan kivilouhoksen, jonka syvä keskiosa oli täynnä vettä. En tahdo ratkaista, oliko kysymyksessä virvatulten aaveleikki vaiko joukko valoa hohtelevia eläviä olentoja.

Thüringenin halki kuljettaessa tiet kävivät vieläkin kehnommiksi, ja valitettavasti juuttuivat vaunumme liikkumattomiksi Auerstädtin tienoilla yön pimetessä. Me olimme etäällä ihmisasumuksista ja yritimme parhaamme mukaan saada ajoneuvojamme liikkeelle. Minä ponnistelin osaltani innokkaasti ja lienen siinä liiaksi venyttänyt rintajänteitäni; pian jälkeenpäin näet tunsin kipua, joka hävisi ja uudistui ja vasta monien vuosien kuluttua minut kokonaan jätti.

Ikäänkuin olisi tämän yön ollut määrä sisältää mitä vaihtelevimpia kohtaloita, minä jouduin odottamattoman onnellisen tapauksen jälkeen kokemaan kiusaa ja harmia. Me näet tapasimme Auerstädtissa erään jalosukuisen pariskunnan, joka oli samanlaisten kohtaloiden viivyttämänä vast’ikään sinne saapunut: muhkean, arvokkaan, parhaassa iässänsä olevan herran ja hänen erittäin kauniin puolisonsa. He kehoittivat kohteliaasti meitä aterioimaan kerallansa, ja minä tunsin itseni ylen onnelliseksi, kun oivallinen rouva suvaitsi ystävällisesti minua puhutella. Mutta kun minut sitten lähetettiin kiirehtimään odotettua lientä, valtasi minut, tosin valvomiseen ja matkan rasituksiin tottumattoman, niin voittamaton uneliaisuus, että kerrassaan nukuin kävellessäni, palasin huoneeseen lakki päässä, en ollenkaan huomannut, että toiset parhaillaan lukivat pöytärukoustansa, ja asetuin minäkin tajuttoman huolettomana tuolin taakse ollenkaan aavistamatta, että käytökseni erittäin huvittavalla tavalla häiritsi heidän hartauttansa. Rouva Fleischer, jolta ei puuttunut älyä ja leikillisyyttä enempää kuin terävää kieltäkään, kiiruhti jo ennenkuin istuttiin huomauttamaan vieraille, ettei heidän pitänyt hämmästyä näkemästänsä: hänen nuorella matkakumppanillaan muka oli hyvät taipumukset kveekariksi, joka luulee parhaiten kunnioittavansa Jumalaa ja kuningasta pitämällä hatun päässään. Kaunis rouva ei voinut pidättyä nauramasta ja näytti niinmuodoin vieläkin kauniimmalta, ja minä olisin antanut mitä hyvänsä, kunhan ei minun olisi tarvinnut olla aiheena hilpeyteen, joka niin erinomaisen hyvin hänelle sopi. Mutta kun sitten riisuin päähineeni, niin hienon maailman tapoja noudattavat henkilöt lakkasivat kohta pilailemasta ja sallivat parhaimman viinin täysin haihduttaa uneliaisuuden, mielipahan ja kaikkien kestettyjen vastoinkäymisten muistot.

Kun saavuin Leipzigiin, oli parhaillaan messujen aika. Siitä koitui minulle erikoista huvia, koska näin kotoisten olojen täällä toistuvan, näin tuttuja tavaroita ja kauppiaita, vain toisissa paikoissa ja toisessa järjestyksessä. Minä kuljin torin poikki ja myymäkojujen ohi melkoisin mielenkiinnoin, mutta erikoisesti kiinnittivät huomiotani, omituisissa pukimissaan, itäisten seutujen asukkaat, puolalaiset ja venäläiset, mutta ennen kaikkea kreikkalaiset, joiden muhkeita vartaloita ja arvokasta vaatetusta minä kävin varsin usein mielikseni katselemassa.

Tämä vilkas liikehtiminen loppui kuitenkin pian, ja nyt kiintyi huomioni itse kaupunkiin, sen kauniisiin, korkeihin ja tasamittaisiin rakennuksiin. Se teki minuun erittäin hyvän vaikutuksen, ja myöntää täytyy, että siinä yleensä, mutta varsinkin pyhä- ja juhlapäivien hiljaisina hetkinä, on jotakin vaikuttavan juhlallista. Kuutamoiset, puolittain varjossa, puolittain valossa lepäävät kadut houkuttelivat minua usein öisille kävelyretkille.

Siihen verrattuna, mihin olin aikaisemmin tottunut, tämä uusi olotila ei minua suinkaan tyydyttänyt. Leipzig ei palauta katselijan mieleen mitään vanhojen aikojen muistoja; sen muistomerkit puhuvat uudesta, äskeisestä, kaupallista toimeliaisuutta, varallisuutta, rikkautta ilmaisevasta aikakaudesta. Aivan minun mieleisiäni olivat kuitenkin minusta suunnattomilta näyttävät rakennukset, jotka kääntävät julkipuolensa kahdelle kadulle ja sisällyttävät huimaavan korkeiksi rakennettuihin pihamuureihinsa kokonaisen porvarillisen maailman muistuttaen siten suurta linnaa, jopa puolta kaupunkiakin. Minä asetuin asumaan erääseen näistä eriskummallisista rakennuksista, nimittäin vanhan ja uuden Neumarktin välissä sijaitsevaan »Tulipalloon». Kahdessa sievässä huoneessa pihan puolella, missä läpikulun vuoksi oli liikettä ja elämää, asui messujen kestäessä kirjakauppias Fleischer, muun ajan ne olivat siedettävästä hinnasta minun hallussani. Asuinkumppanina minulla oli eräs jumaluusopin ylioppilas, joka perusteellisesti tunsi oppiaineensa, oli hyvänluontoinen, mutta köyhä. Suurta huolta tulevaisuuteen nähden aiheutti hänelle paha silmätauti, jonka hän oli itsellensä hankkinut ylenmäärin lukemalla aina syvään iltahämärään asti, vieläpä kuunvalossakin, säästääkseen hieman öljyä. Vanha emäntämme kohteli häntä avuliaasti, minua aina ystävällisesti ja piti meistä kummastakin hyvää huolta.