Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Minun helppo riimittelykykyni ja taitoni löytää jokapäiväisistäkin asioista runollinen puoli oli viekoitellut hänetkin sellaisiin töihin. Pieniä seuramatkojamme, huviretkiämme ja niiden kestäessä sattuneita seikkoja me runollisesti koristelimme, joten tapauksen kuvauksesta aina syntyi uusi tapaus. Mutta koska sellaiset seuralliset pilat tavallisesti päätyvät ivailuun ja ystävämme Horn hullunkurisine esityksineen ei pysynyt aina asianmukaisissa rajoissa, syntyi useasti harmia, joka kuitenkin voitiin aivan pian tyynnyttää ja hälventää.

Muun muassa hän koetteli kykyänsä eräässä siihen aikaan ahkerasti viljellyssä runoudenlajissa, koomillisessa sankarirunoelmassa. Popen »Kiharanryöstö» oli aiheuttanut paljon jäljittelyjä; saksalaisella maaperällä tätä runouslajia harjoitti Zachariae, ja se miellytti kaikkia, koska sen esineenä tavallisesti oli joku kömpelö henkilö, jota haltiattaret pitivät pilkkanansa toista parempaa suosien.

Ei ole ihme, mutta herättää sentään ihmettelyä, kun jotakin kirjallisuutta, varsinkin saksalaista, tarkastellessaan havaitsee, kuinka kokonainen kansakunta ei voi irtautua määrätystä ja eräässä muodossa onnekkaasti käsitellystä aiheesta, vaan tahtoo nähdä sen kaikin tavoin toisteltuna, joten kasautuvat jäljitelmät lopulta peittävät ja tukahduttavat alkuperäisen teoksen itsensä.

Ystäväni sepittämä sankariruno todisti sekin osaltansa tuon huomautuksen oikeaksi. Eräällä suurella rekiretkellä saa kömpelö henkilö kumppaniksensa naishenkilön, joka ei hänestä pidä, hänelle sattuu tosin varsin hullunkurisesti toinen sellaisessa tilaisuudessa mahdollinen onnettomuus toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin, rekioikeutta itselleen anellessaan, putoo istuimelta haltioiden tietenkin pantua hänelle kampia. Kaunokainen tarttuu ohjaksiin ja ajaa yksin kotiin; suosittu ystävä ottaa hänet vastaan saaden loistavan voiton julkeasta kilpakosijastansa. Oli muuten varsin sievästi keksitty, kuinka neljä eri haltiaa vuoron perään esiintyy hänen vahingoittajanansa, kunnes tontut kerrassaan hänet nolaavat. Aleksandriinein sepitetty, todelliseen tapahtumaan perustuva runoelma miellytti erinomaisesti pientä seuraamme, ja me olimme varmat siitä, että se varsin hyvin veti vertoja Löwenin »Vapunpäivänyölle» tai Zachariaen »Renommistille».

Kun seuralliset huvimme vaativat ainoastaan yhden illan ja niiden valmistelut vain muutamia tunteja, niin minulla oli riittävästi aikaa lukemiseen ja, kuten otaksuin, opiskelemiseen. Isäni mieliksi minä kertailin ahkerasti pientä Hoppea ja voin antaa tutkia itseäni sen sisältöön nähden missä järjestyksessä tahansa, joten perehdyin täydellisesti Institutioiden pääsisällykseen. Levoton tiedonjano ajoi minua kuitenkin yhä eteenpäin, minä johduin vanhan kirjallisuuden historiaan ja siitä yleistieteeseen kiireesti lukiessani Gesnerin »Isagogen» ja Morhofin »Polyhistorin» saaden siten yleispiirteisen käsityksen siitä, miten paljon omituisia asioita oli opissa ja elämässä jo esiintynyt. Tämä alinomainen ja kiireellinen, yötä päivää jatkuva uutteruus minua pikemmin hämmensi kuin kehitti; mutta sitäkin suurempaan labyrinttiin minä eksyin, kun löysin isäni kirjastosta Baylen ja syvennyin siihen.

Yhä uudistuvana perusvakaumuksenani oli usko vanhojen kielten tärkeyteen; kirjallisesta sekamelskasta näet kohosi alinomaa näkyviini niin paljon, että havaitsin noiden kielten aarteihin sisältyvän kaikkien puhetaidollisten esikuvien ja samalla kaiken muun, mitä maailmassa on koskaan ollut arvokasta. Heprea ja raamatulliset opinnot olivat väistyneet taka-alalle, samoin kreikka, koska tietoni eivät siinä ulottuneet Uutta Testamenttia kauemmaksi. Sitä vakavammin minä harrastin latinankieltä ja -kirjallisuutta, jonka mestariteokset ovat meitä lähempänä ja joka erinomaisten alkuperäisten tuotteiden ohella tarjoo vielä kaikkien aikojen sadon käännöksissä ja etevimpien oppineiden teoksissa. Senvuoksi minä luin paljon latinankielisiä teoksia varsin vaivattomasti ja saatoin uskoa tekijöitä ymmärtäväni, koska kirjaimellinen tarkoitus oli minulle täysin selvä. Harmittipa minua kovin, kun kuulin Grotiuksen ylimielisesti sanoneen lukevansa Terentiusta toisin kuin poikaset. Kuinka onnellinen onkaan rajoittuneisuudessansa nuoriso, vieläpä ihmiset yleensäkin, koska voivat jokaisena olemassaolonsa hetkenä pitää itseänsä täydellisinä ja todesta ja väärästä, korkeasta ja matalasta välittämättä pysyttelevät vain siinä, mikä heille soveltuu.

Niin olin siis oppinut latinan samoinkuin saksan, ranskan ja englanninkielen, pelkän käytännön nojalla, ilman sääntöjä ja käsitteitä. Se, joka tuntee silloisen kouluopetuksen tilan, ei varmaankaan oudoksu, että syrjäytin kieliopin samoinkuin puhetaidolliset teoriatkin: minuun näytti kaikki juurtuvan aivan luonnollisesti, sanat, niiden muodot ja muunnelmat säilyivät korvassani ja mielessäni, ja minä käyttelin kieltä vaivattomasti kirjoittamiseen ja juttelemiseen.

Mikonpäivä, se aika, jolloin minun oli määrä lähteä yliopistoon, tuli yhä lähemmäksi, ja mieltäni liikutti sekä elämä että oppi. Kotikaupunkiini kohdistuva vastenmielisyys kävi minulle yhä ilmeisemmäksi. Gretchenin karkoitus oli taittanut nuoruuteni versovan latvan; se tarvitsi aikaa työntääkseen sivuilta uusia vesoja ja korvatakseen kärsimänsä vaurion uudella kasvulla. Päämäärättömät retkeilyni kaupungin kaduilla olivat loppuneet, minä kuljin kuten toisetkin vain mikäli se oli välttämätöntä. Gretchenin kaupunginosassa minä en enää milloinkaan käynyt, enpä lähitienoillakaan. Vanhat muurit ja tornit muuttuivat minulle vähitellen vastenmielisiksi, ja kaupungin olojen järjestys ei sekään tuntunut enää miellyttävältä: kaikki, mikä oli ennen näyttänyt kunnianarvoiselta, ilmeni nyt vääristyneinä kuvina. Minulle, kaupungintuomarin tyttärenpojalle, eivät sellaisen tasavallan sisäiset puutokset olleet jääneet tuntemattomiksi, sitä vähemmän, kun lapset kokevat aivan omituista kummastusta ja kiihoittuvat uutteriin tutkimuksiin niin pian kuin jokin heidän siihen asti ehdottomasti kunnioittamansa asia käy hiemankin epäilyttäväksi. Minulle oli käynyt liiankin selväksi, kuinka toivoton on kunnon miesten harmistunut kiistely niitä vastaan, jotka ovat puolueiden voitettavissa, jopa lahjottavissakin. Kaikkea vääryyttä minä vihasin sanomattomasti; lapset näet ovat kaikki moraalisia rigoristeja. Isäni, joka oli ainoastaan yksityishenkilönä kaupungin asioiden kanssa tekemisissä, ilmaisi moneen epäonnistuneeseen seikkaan kohdistuvan mieliharminsa erittäin vilkkaasti. Ja enkö nähnyt hänen nyt, monien opintojensa, puuhiensa, matkojensa ja monipuolisen sivistymisensä jälkeen, vihdoin viettävän palomuuriensa sisäpuolella yksinäistä elämää, jonkalaista minä en voinut itselleni toivoa? Tämä kaikki lepäsi mielessäni kamalana taakkana, josta voin vapautua ainoastaan pyrkimällä keksimään itselleni ihan toisenlaista elämänsuunnitelmaa kuin se, joka oli noudatettavakseni määrätty. Minä luovuin ajatuksissani lakitieteellisistä opinnoista ja aloin harrastaa yksinomaan kieliä, muinaistiedettä, historiaa ja kaikkea siitä kumpuavaa.

Suurinta huvia minulle kuitenkin aina tuotti itsessäni, toisissa henkilöissä tai luonnossa havaitsemien! seikkojen runollinen kuvaileminen. Minä onnistuin siinä yhä helpommin, koska se tapahtui vaistomaisesti ja mikään kritiikki ei ollut minua häirinnyt, ja jos en oikein luottanutkaan tuotteisiini, en kumminkaan voinut niitä pitää ihan kelvottomina, olkoonpa, että niissä ilmeni virheellisyyksiä. Jos erinäisiä seikkoja teoksissani moitittiinkin, pysyi sittenkin salaisena vakaumuksenani, että asia tulisi vähitellen korjautumaan ja että minut kerran sopisi kunnioittaen mainita Hagedornin, Gellertin ja muiden heidänlaistensa miesten rinnalla. Sellainen päämäärä näytti minusta kuitenkin liian tyhjältä ja riittämättömältä; minä tahdoin ryhtyä vakavasti harjoittamaan mainittuja perusteellisia opintoja, saada täydellisemmän muinaisuuteen perehtymisen nojalla omat työni ripeämmin edistymään ja valmistautua yliopistonopettajan toimeen. Se tuntui minusta otollisimmalta tehtävältä nuorelle miehelle, joka aikoi sivistää itseänsä ja edistää toisten henkilöiden sivistymistä.

Näissä aikeissani minä aina pidin silmällä Göttingeniä. Sellaisiin miehiin kuin Heyne, Michaelis ja monet muut minä ehdottomasti luotin; hartain haluni oli päästä heitä kuuntelemaan ja tarkkaamaan heidän oppejansa. Mutta isäni oli taipumaton. Miten eräät läheiset ystävät, jotka olivat samaa mieltä kuin minä, koettivatkin häneen vaikuttaa, hän vaati ehdottomasti, että minun oli lähdettävä Leipzigiin. Niin ollen isäni, joka tietämättään vastusti suunnitelmiani, lisäsi itsepintaisuudellansa minun julkeuttani siinä määrin, etten ollenkaan häikäillyt kuunnella häntä tuntikausia hänen minulle kertoessaan ja kertaillessaan niitä opintojen ja elämän eri kursseja, jotka minun oli yliopistoissa ja suuressa maailmassa suoritettava.