»Puutosten paljastaminen ei riitä, onpa väärinkin niin menetellä, ellei samalla tiedä osoittaa keinoja olotilan parantamiseen. Niinpä en tahdokaan, ystäväiseni, piinaviikonsaarnaajan tavalla yllyttää teitä katumukseen ja parannukseen ylipäänsä, päinvastoin: minä toivon kaikille rakastettaville pareillemme kaikkein pisintä ja kestävintä onnea ja itse mitä varmimmin asiaa edesauttaakseni minä nyt ehdotan, että nämä pienet kaikkein herttaisimmat eriseurat hajoitetaan ja lopetetaan seurallisten hetkiemme ajaksi. Minä olen», jatkoi hän, »jo pitänyt huolta asian järjestämisestä, siltä varalta, että saavutan suosiota. Tässä on kukkaro, joka sisältää herrojen nimet; nostakaa nyt arpa, kaunottareni, ja suvaitkaa viikon päivät palvelijananne suosia sitä, jonka arpa teille määrää. Tämä koskee ainoastaan meidän piiriämme; kohta kun se hajaantuu, raukeavat myös nämä liitot, ja sydän ratkaiskoon, kuka teidät kotiin saattelee.»
Useita seurueen jäseniä tämä puhe ja sen esitystapa oli ilahduttanut, ja he näyttivät hyväksyvän tuon mieleenjohtuman; mutta muutamat parit tuijottelivat eteensä, ikäänkuin eivät olisi uskoneet siten tulevansa omilleen. Senvuoksi hän huusi leikillisen kiivaasti:
»Totisesti, minua hämmästyttää, ettei kukaan hypähdä seisaalleen ja toisten epäröinnistä huolimatta ylistä minun ehdotustani, selittele sen etuja ja vapahda minua esiintymästä itseni kehuskelijana. Minä olen, Jumala paratkoon, vanhin teidän seurassanne! Jo minulla on kalju pääkin, monien mietteitteni tähden» — hän otti hatun päästänsä — »mutta ilokseni ja kunniakseni minä sen näytteille asettaisin, jos omat harkintani, jotka kuivaavat minun nahkani ja riistävät minulta kauneimman koristeeni, taitaisivat edes jossakin määrin minua ja muita hyödyttää. Me olemme nuoria, ystäväni, ja se on ihanaa; me vanhenemme, ja se on tuhma juttu; me emme hevin loukkaannu toisiimme, ja se on kaunista ja vuodenajan mukaista. Mutta kohta, ystäväiseni, kohta tulevat ne päivät, joina meillä on paljonkin syytä loukkaantua itseemme: katsokoon silloin itsekukin, kuinka itsestänsä suoriutuu; mutta samalla loukkaantuvat toiset meihin monella muotoa, vieläpä niin, ettemme ollenkaan syytä oivalla; sitä varten meidän on varauduttava, ja sen pitää nyt tapahtuman.»
Hän oli esittänyt koko puheen, mutta varsinkin sen loppuosan kapusiinimunkin äänin ja elein; koska näet hän oli katolinen, lienee hänellä ollut riittävästi tilaisuutta tutkia mainittujen isien puhetaitoa. Nyt hän näytti hengästyneen, kuivasi väleen kaljun päälakensa, joka tosiaankin loi häneen pappismiehen leimaa, ja sai näillä kujeillansa kepeämielisen seuran niin hyvälle tuulelle, että kaikki hartaasti halusivat kuulla lisää. Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut, hän veti esiin kukkaron ja kääntyi lähimmän naishenkilön puoleen. »Tehdäänpä koe», huudahti hän, »työ on tekijäänsä kiittävä. Ellei se viikon varrella miellytä, niin luovumme siitä, ja asia saa jäädä ennallensa.»
Puolittain halukkaina, puolittain pakon alaisina naiset nostivat lippusensa, ja varsin helposti voi havaita, että tässä vähäpätöisessä asiassa olivat monenlaiset kiivaat tunteet vaikuttamassa. Onneksi sattui niin, että erotetuiksi joutuivat hilpeämieliset, vakavammat sitävastoin jäivät toistensa seuraan; niinpä sai sisarenikin pitää englantilaisensa, ja molemmat olivat siitä erittäin kiitolliset lemmen ja onnen jumalalle. Antistes liitti kohta toisiinsa uudet sattumaparit, heidän terveydeksensä juotiin ja toivoteltiin kaikille iloa sitäkin enemmän, kun sen kestoaika oli määrätty lyhyeksi. Tämä oli epäilemättä hilpein hetki, minkä seuramme oli pitkiin aikoihin elänyt. Ne nuoret miehet, joiden osaksi ei ollut naishenkilöä liiennyt, saivat nyt tehtäväksensä pitää viikon kuluessa huolta hengestä, sielusta ja ruumiista, kuten puhujamme lausui, mutta erittäinkin sielusta, koska molemmat toiset pikemminkin osaisivat itseänsä auttaa.
Johtajat, jotka tahtoivat kohta kunnostautua, järjestivät nopeasti varsin sieviä, uusia leikkejä, valmistivat hieman kauemmaksi ilta-aterian, jota ei ollut odotettu, valaisivat yöllä palatessamme juhlavalkein aluksen, vaikka kirkas kuutamo teki sellaisen toimenpiteen tarpeettomaksi; he puolustautuivat huomauttamalla, että oli täysin uuden, seurallisen järjestyksen mukaista, jos maalliset tulet himmensivät taivaallisen kuun helliä silmäyksiä. Maihin astuessamme Solonimme huusi: »Ite, missa est!» Jokainen kuljetti arvan hänelle määräämän naisen aluksesta rannalle jättäen hänet sitten varsinaiselle kumppanillensa ja vaihtaen itselleen takaisin omansa.
Seuraavan kerran kokoonnuttaessa tämä viikoittainen järjestys määrättiin kesäkauden kestäväksi ja toimitettiin jälleen arvonta. Tämä leikki epäilemättä aiheutti seurueessa uuden, odottamattoman käänteen: jokainen intoutui ilmaisemaan kaikkea henkevyyttänsä ja suloansa ja mitä kohteliaimmin mielistelemään kulloistakin kaunotartansa varmasti luottaen siihen, että hänellä riittäisi kohteliaisuuksia ainakin viikon ajaksi.
Oli tuskin ehditty järjestyä, kun puhujaamme ollenkaan kiittämättä päinvastoin moitittiin häntä siitä, että oli puheensa parhaan osan, sen lopun, pitänyt omana tietonansa. Hän puolestaan väitti, että puheen paras osa oli suostuttelu ja ettei pidä ollenkaan puhua, ellei aio suostutella; vakuuttaminen näet oli hänen mielestään vaikea juttu. Kun ei hänelle kumminkaan annettu rauhaa, hän aloitti kohta nuhdesaarnan, entistä muodottomamman, kenties juuri siitä syystä, että aikoi puhua kaikkein vakavimmista asioista. Hän näet esitti, käyttäen raamatunlauseita, jotka eivät asiaan soveltuneet, vertauksia, jotka eivät osuneet, viittailuja, jotka eivät mitään selittäneet, sitä ajatusta, että henkilö, joka ei osaa salata intohimojansa, kiintymyksiänsä, toiveitansa, aikeitansa, suunnitelmiansa, ei pääse maailmassa mihinkään, vaan joutuu kaikkialla estetyksi ja pilkkana pidetyksi; mutta aivan erikoisesti oli ahkeroitava mitä syvimmän salaisuuden varjelemista, jos mieli olla onnellinen rakkaudessa.
Tuo ajatus punoutui hänen koko esitykseensä, vaikka hän ei siitä sanaakaan nimenomaan lausunut. Jos tahtoo muodostaa itselleen käsityksen tästä omituisesta ihmisestä, on otettava huomioon, että hänellä oli hyvät luontaiset lahjat, että hän oli kehittänyt kykyjänsä ja erittäinkin älyllistä terävyyttänsä jesuiittain kouluissa ja hankkinut itselleen suuren maailman- ja ihmistuntemuksen, tosin vain niiden huonoja puolia koskevan. Hän oli suunnilleen kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja olisi mielellään käännyttänyt minutkin ihmisiä halveksivalle kannallensa. Se ei kumminkaan tahtonut ottaa luonnistuakseen, sillä minulla oli yhä suuri halu olla hyvä ja havaita toiset hyviksi. Hän on kuitenkin kääntänyt huomioni moneen seikkaan.
Jokaisen hilpeän seuran täydennykseksi tarvitaan välttämättä leikkisä henkilö, joka ei ole millänsäkään, vaikka toiset monen yksitoikkoisen hetken huviksi suuntaavat pilansa nuolet häneen. Ellei hän ole pelkkä täytetty saraseeni, sellainen, jota ritarit käyttelivät huviotteluissa peitsiänsä harjoittaessaan, vaan osaa itsekin hyökkäillä, ärsyttää ja haastaa kilpasille, lievästi haavoittaa, perääntyä ja ollen paljastavinaan voimattomuutensa antaa toisille aimo iskun, niin ei voi ajatella mitään miellyttävämpää. Sellainen veikko oli ystävämme Horn, jonka nimi jo antoi aihetta kaikenlaiseen leikinlaskuun ja jota vartensa vähäisyyden vuoksi aina mainittiin nimellä Hörnchen. Hän oli tosiaankin seuran pienin, käytökseltään kursailematon, mutta miellyttävä; tylppä nenä, hieman paksut huulet, pienet säihkyvät silmät muodostivat mustanruskeat kasvot, jotka näyttivät aina yllyttävän nauramaan. Hänen pientä jäykkää päätänsä peittivät runsaat mustat kiharat, poskissa sinersi jo nuorella iällä parransänki, jonka hän olisi kovin mielellään antanut kasvaa voidakseen koomillisena naamiona alinomaa seuraa huvittaa. Hän oli muuten sievä ja sukkela, mutta väitti olevansa vääräsäärinen. Hänen mielikseen myönnettiin väite todeksi, ja siten syntyi montakin pilapuhetta: ollen erittäin hyvänä tanssijana haluttu, hän näet katsoi naisten omituisuuksiin kuuluvaksi, että he tahtoivat aina nähdä käyrät sääret tanterella. Hänen hilpeytensä oli häviämätön ja hänen läsnäolonsa jokaisessa seurassa välttämätön. Me liityimme toisiimme sitäkin kiinteämmin, kun hänen oli määrä lähteä kerallani yliopistoon, ja hän ansaitsee myöskin, että kunnioittaen häntä ajattelen, koska hän pysyi monet pitkät vuodet sanomattoman rakkaana, uskollisena ja kärsivällisenä kumppaninani.