Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Minun on tässä vielä mainittava eräs aivan vakavassa mielessä tapahtunut harhautuminen, joka lähemmin tarkasteltuna välttämättä vaikuttaa naurettavalta. Saksalaisilla oli nyt riittävät historialliset tiedot kaikista niistä runouden lajeista, joita viljellen eri kansakunnat olivat kunnostautuneet; Gottsched oli »Kriitillisessä runotaiteessaan» jo rakentanut jokseenkin valmiiksi tämän lokeroteoksen, joka oikeastaan tuhoaa runouden sisäisen olemuksen, ja oli samalla osoittanut, että saksalaisetkin runoilijat olivat osanneet täyttää kaikki sarakkeet oivallisilla teoksilla. Ja niin jatkettiin yhä edelleenkin. Joka vuosi paisui kokoelma suuremmaksi, mutta joka vuosi karkoitti myös teos toisen siltä sijalta, missä se oli siihen asti loistanut. Jos meillä ei vielä ollutkaan Homeroksia, niin ainakin Vergiliuksia ja Miltoneita, ellei Pindarosta, niin ainakin Horatius; Theokritoksista ei ollut ollenkaan puutetta, ja niin tuuditeltiin itseänsä suorittamalla ulospäin suuntautuvia vertailuja runoteosten määrän yhä kasvaessa, jotta vihdoin voi tapahtua sisäänpäinkin suuntautuva vertailu.

Jos siis makuasiat olivat erittäin häilyvällä pohjalla, niin toisaalta ei käynyt suinkaan kieltäminen, että tuona aikana alkoi Saksan protestanttisissa osissa ja Sveitsissä varsin vilkkaasti kehittyä se, mitä yleensä nimitetään terveeksi järjeksi. Koulufilosofia, jonka ansiona aina on, että se esittää kaikkea sitä, mitä ihminen voi tiedustella, omaksuttujen periaatteiden mukaisesti, mieluisassa järjestyksessä, määrättyjen otsakkeiden alla, oli usein hämärän ja hyödyttömältä näyttävän sisältönsä, sinänsä kunnioitettavan menetelmän sopimattoman käyttämisen ja liian avarain sovellutustensa vuoksi muuttunut suurelle yleisölle vieraaksi, mauttomaksi ja vihdoin tarpeettomaksi. Moni johtui siihen vakaumukseen, että luonto oli suonut hänelle lahjaksi sen verran hyvää älyä ja oivallusta kuin hän osapuilleen tarvitsi muodostaakseen itselleen asioista niin selvän käsityksen, että voi sen nojalla niistä selviytyä ja käytellä niitä omaksi hyväkseen ja toisten hyödyksi, erikoisesti välittämättä vaikeasti tajuttavista kaikkein yleisimmistä asioista ja tutkailematta, millaisessa yhteydessä voivat olla etäisimmät oliot, jotka eivät sanottavasti meihin koske. Tehtiin koe, avattiin silmät, katsottiin suoraan eteensä, oltiin tarkkaavaisia, ahkeroita, toimeliaita ja uskottiin olevan oikeutta lausua sanansa etäisemmistäkin asioista, kunhan arvosteltiin ja toimittiin virheettömästi omassa olopiirissään.

Sellaisen käsityksen mukaan oli jokainen oikeutettu sekä filosofoimaan että vähitellen pitämään itseänsä filosofinakin. Filosofia oli niinmuodoin suuremmassa tai vähemmässä määrin tervettä ja harjoitettua ihmisymmärrystä, joka rohkeni edetä yleisiin asioihin ja arvostella ratkaisevasti sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia. Kirkas teräväjärkisyys ja erikoinen kohtuullisuus, kun näet pidettiin ehdottomasti oikeana kultaista keskitietä ja kaikkien katsantotapojen tasapuolista arviointia, hankki sellaisille teoksille ja suullisille lausunnoille kunnioitusta ja luottamusta, ja niin löytyi filosofeja lopulta kaikista tiedekunnista, jopa kaikista säädyistä ja ammateistakin.

Tätä tietä kulkien teologit pakostakin taipuivat niinsanottuun luonnolliseen uskontoon, ja kun tuli puheeksi, missä määrin luonnollinen ymmärryksen valo riitti meitä edistämään Jumalan tuntemisessa ja itsemme parantamisessa ja jalostamisessa, niin uskallettiin yleensä paljoakaan arvelematta ratkaista kysymys tuon luonnollisen valon hyväksi. Mainitun kohtuullisuusperiaatteen nojalla myönnettiin sitten kaikille positiivisille uskonnoille yhtäläiset oikeudet, joten ne muuttuivat toinen toisensa keralla yhdentekeviksi ja epävarmoiksi. Muuten jätettiin sittenkin kaikki voimaansa, ja koska Raamattu erittäin rikassisältöisenä tarjoaa aihetta ajattelemiseen ja tilaisuutta inhimillisten asiain ja olosuhteiden tarkastelemiseen enemmän kuin mikään muu kirja, niin se voitiin kieltämättä yhä edelleenkin asettaa saarnojen ja muiden uskonnollisten toimitusten pohjaksi.

Tätä teosta, samoinkuin kaikkien maallisten kirjoittajien tuotteita, odotti kuitenkin vielä erikoinen kohtalo, jota aikojen kuluessa ei käynyt väistäminen. Tähän saakka näet oli oltu siinä hyvässä uskossa, että tämä kirjojen kirja oli yhdessä hengessä kirjoitettu, vieläpä, että Jumalan henki oli sen tekijäin mieleen johdattanut ja ikäänkuin heille sanellut. Uskovaiset ja epäuskoiset olivat kuitenkin jo aikoja sitten milloin moittineet, milloin puolustaneet sen eri osien epätasaisuuksia. Englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset olivat käyneet Raamatun kimppuun ilmaisten suurempaa tai vähempää kiivautta, teräväjärkisyyttä, julkeutta ja mielivaltaisuutta, ja toisaalta oli jokaisen kansakunnan keskuudessa esiintynyt vakavamielisiä hyvinajattelevia henkilöitä, jotka sitä puolustivat. Minä kohdastani pidin sitä rakkaana ja kalliina; olin näet melkein yksin sille kiitollisuudenvelassa siveellisestä kasvatuksestani, ja kaikki sen tapahtumat, opit, symbolit, vertaukset olivat painuneet syvästi mieleeni ja vaikuttaneet minuun tavalla tai toisella. Senvuoksi minua eivät miellyttäneet kohtuuttomat, ivalliset ja vääristelevät hyökkäykset. Siihen aikaan oli kuitenkin jo ehditty niin pitkälle, että monien kohtien tärkeimmäksi puolustusperusteeksi hyväksyttiin varsin halukkaasti se ajatus, että Jumala oli noudattanut ihmisten ajatustapaa ja käsityskykyä ja etteivät hengen haltioittamat sentään voineet kieltää luonnettansa, yksilöllisyyttänsä: lehmipaimen Amos ei puhunut niinkuin Jesaja, joka lienee ollut prinssi.

Sellaisista mielensuunnista ja vakaumuksista kehittyi varsinkin kielellisten tietojen yhä lisääntyessä varsin luonnollisesti se tutkimuslaji, jonka tarkoituksena oli ottaa tarkempaa selkoa itämaisista paikallisuuksista, kansallisuuksista, luonnontuotteista ja ilmiöistä ja siten tehdä tuo vanha aika itsellensä havainnolliseksi. Michaelis suuntasi koko kykynsä ja kaikkien tietojensa mahdin näihin asioihin. Matkakuvauksista tuli voimallinen apukeino pyhien kirjojen selittämiseksi, ja uusien, monilla kysymyksillä varustettujen matkailijain oli määrä niihin vastaamalla todistaa profeettain ja apostolien puolesta.

Kun siis toisaalta kaikin puolin pyrittiin saattamaan pyhiä kirjoja luonnollisen havainnon esineiksi ja tekemään niiden varsinaista ajatus- ja esitystapaa yleisemmin käsitettäväksi, jotta tämä historiallis-kriitillinen katsantokanta torjuisi monia vastaväitteitä, poistaisi paljon pahennustaherättävää ja saisi kaiken typerän ivailun tehottomaksi, niin toisaalta taas ilmeni eräissä miehissä ihan vastakkainen mielenlaatu: he näet valitsivat tutkistelujensa esineeksi hämärimmät, salaperäisimmät Raamatun kirjat tahtoen niitä olettamusten, laskelmien ja muiden henkeväin ja eriskummallisten yhdistelmien avulla ainakin varmentaa, joskaan ei kirkastaa, ja, mikäli niihin sisältyi ennustuksia, toteutuman nojalla perustella ja siten oikeuttaa lähinnä odotettavissa olevaan kohdistuvaa uskoa.

Kunnianarvoisa Bengel oli ymmärtäväiseksi, kunnolliseksi, jumalaapelkääväiseksi, moitteettomaksi mieheksi tunnettuna voittanut Johanneksen ilmestystä koskeville tutkimuksilleen nimenomaista huomiota. Syvien mielten on pakko elää menneisyydessä samoinkuin tulevaisuudessakin. Maailman tavanomainen meno ei voi merkitä heille mitään, elleivät he saa palvoa nykyisyyteen ulottuvassa menneisyydessä toteutuneita ja lähimmässä samoinkuin etäisimmässäkin tulevaisuudessa verhottuja ennustuksia. Siten syntyy yhtenäisyyttä, jota puuttuu historiasta, koska se näyttää meille kertovan vain satunnaisesta häilynnästä välttämättömästi suljetussa kehässä. Tohtori Crusius kuului niihin, joita miellytti eniten pyhien kirjojen profeetallinen osa, koska se saa samalla kertaa toimimaan kaksi inhimillisen olemuksen vastakkaisinta ominaisuutta: tunteen ja terävä-älyisyyden. Tätä oppia kannattamaan olivat liittyneet monet nuorukaiset ja muodostivat jo melkoisen joukon, joka oli sitäkin silmiinpistävämpi, kun Ernesti kannattajinensa uhkasi kerrassaan poistaa — ei kirkastaa — sen hämäryyden, jossa toiset hyvin viihtyivät. Siitä koitui riitoja, vihaa, vainoa ja monenlaista ikävyyttä. Minä liityin kirkkaaseen puolueeseen yrittäen omaksua sen periaatteita ja etuja, joskin rohkenin heti aavistaa, että tätä erittäin kiitettävää, älykästä selitystapaa noudatettaessa välttämättä häviäisi noiden kirjojen profeetallisen merkityksen ohella myöskin niiden runollinen arvo.

Saksalaista kirjallisuutta ja kaunotieteitä harrastavia henkilöitä lähempänä olivat uurastuksinensa sellaiset miehet kuin Jerusalem, Zollikofer, Spalding, jotka pyrkivät saarnoissaan ja kirjoitelmissaan hyvää ja puhdasta esitystapaa viljellen voittamaan uskonnolle ja siihen läheisesti liittyvälle siveysopille myöskin jossakin määrin älykkäiden ja sivistyneiden henkilöiden suosiota ja kiintymystä. Miellyttävä kirjoitustapa alkoi käydä ehdottoman tarpeelliseksi, ja koska sen on ennen kaikkea oltava ymmärrettävä, ilmaantui eri tahoilta kirjailijoita, jotka ryhtyivät kirjoittamaan opinnoistansa ja ammatistansa selvästi, tehokkaasti ja niin hyvin tuntijoita kuin suurta yleisöäkin varten.

Erään ulkomaalaisen, Tissot’n, esimerkkiä noudattaen alkoivat nyt lääkäritkin innokkaasti toimia yleisen sivistyksen kohottamiseksi. Erittäin voimakkaasti vaikuttivat Haller, Unzer ja Zimmermann, ja mitä yksityiskohtaista muistutettavaa lieneekin heitä, varsinkin viimeksimainittua, vastaan, joka tapauksessa he toimivat aikanansa erittäin virkeästi. Ja juuri siitä pitäisi historian, mutta varsinkin elämäkerran kertoa; ihminen näet ei jää merkitykselliseksi sen nojalla, mitä hän jättää jälkeensä, vaan mikäli hän vaikuttaa ja nauttii ja innostaa toisiakin vaikuttamaan ja nauttimaan.