Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Oikeusoppineiden, jotka olivat nuoruudesta saakka tottuneet ylen mutkikkaaseen tyyliparteen, mikä eriskummallisimmalla tavalla säilyi vapaan aatelisen kansliassa samoinkuin Regensburgin valtiopäivilläkin, oli vaikea kohota jonkinlaiseen vapauteen, sitä vaikeampi, kun heidän käsiteltävinänsä olevat asiat mitä kiinteimmin liittyivät ulkonaiseen esitysmuotoon ja niin ollen myöskin tyyliin. Nuorempi Moser oli sentään jo osoittautunut vapaaksi ja omalaatuiseksi kirjailijaksi, ja Pütter oli esityksensä selvyyden nojalla tuonut selvyyttä esitettäväänsäkin sekä siihen tyyliin, jota sen käsittelyssä oli käytettävä. Kaikki, mikä oli peräisin hänen koulukunnastansa, oli siinä suhteessa huomattavaa. Ja nyt havaitsivat itse filosofitkin välttämättömäksi kirjoittaa selvästi ja ymmärrettävästi, jos mielivät esiintyä kansantajuisina. Mendelssohn ja Garve ilmaantuivat herättäen yleistä harrastusta ja ihastusta.

Saksan kielen ja saksalaisen tyylin kaikilla aloilla kehittyessä lisääntyi arvostelukykykin, ja senaikaiset uskonnollisia, siveellisiä sekä lääkeopillisia aiheita käsittelevien teosten arvostelut herättävät meissä ihastusta; sitävastoin on huomautettava, että runojen ja muun kaunokirjallisuuteen kuuluvan arviointi oli ainakin sangen heikkoa, ellei suorastaan surkeata. Olisi helppo huomattavien esimerkkien nojalla osoittaa, etteivät tätä tuomiota vältä edes »Literaturbriefe» enempää kuin »Allgemeine deutsche Bibliothek» tai »Bibliothek der schönen Wissenschaften».

Miten kirjavan joukon kaikki nämä pyrinnöt lienevätkin muodostaneet, kenelläkään, joka aikoi tuottaa jotakin omintakeista, joka ei halunnut siepata sanoja ja lauseparsia edeltäjiensä suusta, ei ollut muuta neuvoa kuin varhemmin tai myöhemmin etsiä itselleen aihetta, joka sopisi käsiteltäväksi. Tässäkin suhteessa meitä johdettiin pahoin harhaan. Yleisessä käytännössä oli eräs Kleistin lausuma, joka meidän täytyi varsin usein kuulla. Hän näet oli niille, jotka olivat häntä moittineet taajojen yksinäisten kävelyretkien vuoksi, vastannut leikkisästi, henkevästi ja totuudenmukaisesti, ettei hän ollut noilla retkillänsä joutilaana, vaan metsästeli kuvia. Tämä vertaus soveltui hyvin aatelismiehelle ja sotilaalle, koska hän siten asettui niiden säätynsä miesten rinnalle, jotka aina tilaisuuden tarjoutuessa välttämättä ottivat pyssyn olallensa ja lähtivät jäniksiä tai peltokanoja pyydystämään. Niinpä löysimmekin Kleistin runoista sellaisia yksityisiä, onnekkaasti siepattuja, joskaan ei aina onnekkaasti käsiteltyjä kuvia, jotka ystävällisesti johdattivat mieleemme luontoa. Mutta nyt meitä ihan vakavasti kehoitettiin lähtemään kuvametsään, joka tosin ei lopulta jättänyt meitä ihan saalista vaille, vaikka Apelin puutarha, Reudnitzin puutarhat, Rosen tai, Gohlis, Raschwitz ja Konnewitz lienevätkin olleet eriskummallinen alue runollisen riistan etsimistä varten. Siitä huolimatta yllytti edellämainittu aihe minua usein lähtemään yksin kävelyretkille, ja kun katselijalle tarjoutui varsin vähän kauniita ja yleviä nähtäviä ja todella ihanassa Rosentalissa parhaana vuodenaikana hyttyset estivät herkkiä mietteitä syntymästä, niin väsymättä jatketut yritykseni kiinnittivät huomioni nimenomaisesti luonnon pienoiseloon (tekee mieleni käyttää tuota hiljaiselon mukaan muodostettua sanaa), ja koska ne somat tapahtumat, joita tässä olopiirissä havaitsee, eivät sinänsä paljoakaan merkitse, niin totuin näkemään niissä merkitystä, joka kallistui milloin symboliseen, milloin allegoriseen suuntaan, riippuen siitä, oliko havainto, tunne vai harkinta voiton puolella. Kerron tässä erään tapauksen monien joukosta.

Minä olin, kuten ihmiset yleensä, mielistynyt nimeeni ja kirjoittelin sitä nuorten ja kehittymättömien ihmisten tavoin kaikkialle. Erään kerran olin sen piirtänyt erittäin kauniisti ja tarkasti keski-ikäisen lehmuksen sileään kuoreen. Seuraavana syksynä, kun Annetteen kohdistuva kiintymykseni oli parhaassa kukoistuksessaan, minä vaivauduin piirtämään hänen nimensä sen yläpuolelle. Talven kuluessa minä olin oikullisena rakastajana tekaissut monta tilaisuutta häntä kiusatakseni ja tuotteekseni hänelle harmia. Keväällä minä sattumalta osuin puun luo ja näin, kuinka voimakkaana puissa virtaileva mahla oli pursunut esiin hänen nimensä vielä kuoreutumattomista piirteistä viattomin kasvinkyynelin kostuttaen minun nimeni jo kovettuneita viilteitä. Minä säikähdin kovin nähdessäni täällä itkemässä hänet, jonka kyynelet olivat usein aiheutuneet minun pahanilkisyydestäni. Kun siinä muistelin omaa vääryyttäni ja hänen rakkauttansa, kihosivat silmiini kyynelet, minä kiiruhdin pyytämään kaksin-kolminkerroin kaikkea häneltä anteeksi ja muovasin tämän tapahtuman idylliksi, jota en milloinkaan voinut kiintymyksettä lukea enkä liikutuksetta toisille esittää.

Minun siten Pleissen lammaspaimenena sangen lapsellisesti syventyessäni tuollaisiin hentoisiin aiheisiin ja aina valitessani sellaisia, jotka saatoin nopeasti jälleen kätkeä omaan poveeni, olivat korkeammat ja tärkeämmät mahdit jo aikoja sitten pitäneet huolta saksalaisista runoilijoista.

Ensimmäisen todellisen ja korkeamman varsinaisen elämänsisällön toivat saksalaiseen runouteen Fredrik Suuri ja seitsenvuotisen sodan tapahtumat. Jokaisen kansallisrunoelman täytyy olla laimea tai muuttua laimeaksi, elleivät sen pohjana ole inhimillisessä katsannossa tärkeimmät asiat, kansojen ja niiden paimenten kohtalot molempien seistessä yhtenä miehenä. Kuninkaat on esitettävä sodassa ja vaaroissa, missä he ilmenevät ensimmäisinä juuri sen nojalla, että he määräävät kaikkein viimeisimmänkin kohtalon ja jakavat sen hänen kanssansa tullen siten paljoa mielenkiintoisemmiksi kuin itse jumalat, jotka kohtaloita säädettyänsä pidättyvät millään tavoin niihin osaa ottamasta. Tässä mielessä tulee jokaisella kansalla, joka tahtoo jotakin merkitä, olla oma sankarirunonsa, jonka ei tarvitse välttämättä pukeutua eepillisen runoelman muotoon.

Gleimin virittämät sotalaulut kykenevät puolustamaan korkeata sijaansa saksalaisten runojen joukossa sen vuoksi, että ovat syntyneet toiminnan keralla ja toiminnasta ja lisäksi siitä syystä, että niiden onnistunut muoto, joka saa ajattelemaan, että taisteluun osaaottava henkilö on ne sepittänyt tulisimpina tuokioina, tekee meille mahdolliseksi kokea niiden täydellisintä tehoisuutta.

Ramler laulaa toisella, erinomaisen arvokkaalla tavalla kuninkaansa teoista. Kaikki hänen runonsa ovat sisällykseltänsä arvokkaat, askarruttavat meitä suurilla, mieltäylentävillä aiheilla ja saavuttavat jo siten häviämättömän arvon.

Käsiteltävän aiheen sisäinen arvo näet on taiteen alku ja loppu. Tosin ei käy kieltäminen, että nero, kehitelty taiteellinen lahjakkuus, voi käsittelynsä nojalla tehdä kaikesta kaikkea ja vallita vastahakoisintakin ainesta. Mutta tarkoin katsoen silloin aina syntyy pikemmin taidonnäyte kuin taideteos, jonka tulee perustua arvokkaaseen esineeseen, jotta käsittelyn taitavuus, vaiva ja uutteruus sitäkin onnistuneemmin ja kauniimmin meille osoittaisi aiheen arvokkuutta. Preussilaiset ja heidän kerallansa protestanttinen Saksa voittivat niinmuodoin kirjallisuudellensa aarteen, joka vastapuolueelta puuttui ja jonka puutetta se ei ole myöhemmin kyennyt korvaamaan, miten lieneekin ponnistellut. He kehittelivät itseänsä sen hyvän käsityksen nojalla, joka preussilaisilla kirjailijoilla oikeudenmukaisesti oli kuninkaastansa, ja sitä innokkaammin, kun se henkilö, jonka nimessä he kaikki tekivät, ei tahtonut tietää heistä yhtään mitään. Jo aikaisemmin oli ranskalainen siirtokunta ja myöhemmin tämän kansakunnan sivistykseen ja rahalaitoksiin kohdistuva kuninkaan erikoinen mieltymys tuonut Preussiin koko joukon ranskalaista kulttuuria, joka oli saksalaisille erittäin hyödyllistä, koska se innosti heitä vastaväitteisiin ja vastakkaisiin pyrintöihin; samoin oli Fredrikin vastenmielisyys saksalaisuutta kohtaan onneksi kirjallisen elämän kehittymiselle. Pyrittiin kaikin tavoin kuninkaan havaittaviin, ei suinkaan hänen kunnioitustansa, vaan yksinomaan hänen huomiotansa tavoitellen, mutta tehtiin se saksalaiseen tapaan, sisäisestä vakaumuksesta, tehtiin, mitä pidettiin oikeana, ja toivottiin ja tahdottiin, että kuningas tunnustaisi tämän saksalaisen oikean ja antaisi sille arvoa. Niin ei käynyt eikä voinutkaan käydä, sillä kuinkapa voisikaan vaatia kuninkaalta, joka tahtoo henkisesti elää ja nauttia, että hän menettäisi vuosiansa nähdäkseen sen, mitä pitää barbaarisena, liian myöhään valmiiksi ja nautittavaksi ehtineenä? Mitä käsityö- ja tehdasteoksiin tulee, hän tosin saattoi pakottaa itsensä ja varsinkin kansansa tyytymään kohtalaisiin sijakkeisiin hyvien vieraiden tavarain asemesta, mutta näissä asioissa kaikki kehittyy nopeammin täydellisyyteensä eikä tarvita ihmisikää sellaisten teosten kypsyttämiseen.

Eräs teos, seitsenvuotisen sodan todellisin tuote,’arvokkaalta sisällykseltänsä täysin pohjoissaksalainen, minun on tässä ennen kaikkea kunnioittaen mainittava; se on ensimmäinen merkittävästä elämästä siepattu draamallinen tuote, sisällykseltään nimenomaisesti tilapäinen, ja aiheutti juuri sen vuoksi arvaamattoman vaikutuksen: »Minna von Barnhelm». Lessing, joka Klopstockin ja Gleimin vastakohtana mielellään luopui persoonallisesta arvokkuudestansa, luottaen siihen, että voi joka hetki sen jälleen omaksua, eli mielellään hajallista ravintola- ja suurenmaailmanelämää, koska tarvitsi aina tuimasti työskentelevälle sisimmällensä valtavaa vastapainoa. Niinpä hän oli myös liittynyt kenraali Tauentzienin seurueeseen. On helppo havaita, että mainittu kappale on syntynyt sodan ja rauhan, vihan ja kiintymyksen välimaalla. Tämä tuote se onnekkaasti avasi näköalan korkeampaan, merkittävämpään maailmaan siitä kirjallisesta ja porvarillisesta, jossa runoustaide oli siihen asti liikkunut.