Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Sitä vihamielistä jännitystilaa, joka oli tämän sodan aikana vallinnut Preussin ja Saksin välillä, ei saatu sodan päätyttyäkään laukeamaan. Saksilaista kirvelivät nyt sitäkin kipeämmin ne haavat, joita ylen kopeaksi käynyt preussilainen oli häneen iskenyt. Poliittisen rauhan avulla ei voitu heti palauttaa rauhaa ihmismielten välille. Mutta juuri tämä piti mainitun näytelmän saada aikaan kuvassa. Saksilaisnaisten sulo ja rakastettavuus vie voiton preussilaisten avosta, arvokkuudesta ja jäykkyydestä, ja niin hyvin pää- kuin sivuhenkilöissäkin kuvaillaan taiteellisesti eriskummallisten ja ristiriitaisten aineosien onnellista yhtymää.

Jos nämä kiireelliset ja hajanaiset saksalaista kirjallisuutta koskevat huomautukset ovat lukijaani hieman hämmentäneet, niin minun on onnistunut tehdä hänelle käsitettäväksi se sekasortoinen tila, jossa aivoraukkani olivat, kun kahden kirjalliselle isänmaalle ylen tärkeän kauden kamppaillessa kovin paljon uutta työntyi mieleeni, ennenkuin olin päässyt selviytymään vanhasta, ja moni vanha asia vielä vaati minua tunnustamaan oikeuksiansa, kun jo luulin olevani syystäkin oikeutettu sen hylkäämään. Nyt tahdon mahdollisuuden mukaan yrittää kertoa, mille tielle suuntauduin pelastuakseni tästä hädästä, vaikkapa askel askeleltakin.

Sen pitkäveteisen aikakauden, johon nuoruusikäni sisältyi, minä olin uskollisen uutterasti viettänyt työskennellen monien kunnianarvoisten miesten seurassa. Ne lukuisat nelitaitteiset nidokset, jotka olin jättänyt isälleni, kelpasivat riittäväksi todistukseksi, ja millainen määrä kokeita, luonnoksia, puolittain suoritettuja suunnitelmia olikaan palanut poroksi pikemmin masentuneisuuden kuin vakaumuksen vuoksi! Nyt minä olin keskusteluista yleensä, saamastani opista, monista kiistelevistä mielipiteistä, mutta varsinkin pöytäkumppanini, hovineuvos Pfeilin neuvosta oppinut pitämään yhä enemmän arvossa aiheen merkittävyyttä ja käsittelyn kiinteyttä voimatta kuitenkaan saada itselleni selväksi, mistä edellinen oli etsittävissä ja kuinka jälkimmäinen tavoitettavissa. Rajoitettu olotilani, toverien välinpitämättömyys, opettajien pidättyväisyys, sivistyneiden kaupunkilaisten eristyneisyys ja aivan mitättömät luonnonesineet pakottivat minut etsimään kaikkea omasta itsestäni. Jos siis tahdoin saada runoelmiini oikeata pohjaa, tuntoa tai harkintaa, niin minun oli käytävä omaan poveeni; jos vaadin runollista esitystä varten välitöntä aiheen, tapahtuman, näkemistä, en saanut poistua siitä piiristä, joka oli omansa minua liikuttamaan, herättämään minussa harrastusta. Tässä mielessä minä aluksi kirjoitin eräitä pieniä, laulun muotoon tai vapaampaa tavumittaa käyttäen laadittuja runoja; niiden lähtökohtana on harkinta, ne käsittelevät menneisyyttä ja päättyvät enimmälti epigrammaattäseen käänteeseen.

Niin sai alkunsa se suunta, josta en koko elinikänäni päässyt poikkeamaan, halu muuntaa se, mikä minua ilahdutti tai kiusasi tai muuten askarrutti, kuvaksi, runoksi, ja tehdä siitä itselleni lopullinen tili sekä ulkonaisia asioita koskevien käsitysteni korjaamiseksi että myöskin sisäisen elämäni tyynnyttämiseksi sen jäljeltä. Sellaista lahjaa ei kukaan liene kaivannut kipeämmin kuin minä, jota oma luonto aina heitteli äärimmäisyydestä toiseen. Niinpä ovatkin kaikki tunnetut teokseni vain katkelmia suuresta tunnustuksesta, jonka täydellistämiseksi tämä kirjanen tekee uskalletun yrityksen.

Aikaisemman kiintymykseni Gretcheniin minä olin nyt kohdistanut erääseen Anncheniin, josta en tiedä sanoa muuta kuin että hän oli nuori, sievä, iloinen, hellä ja siinä määrin miellyttävä, että hyvin ansaitsi pikku pyhimyksenä toistaiseksi sijan sydämen kammiossa saadakseen osaksensa kaikkea sitä palvontaa, jonka osoittaminen usein tuottaa enemmän mielihyvää kuin sen vastaanottaminen. Minä näin hänet esteettömästi joka päivä, hän oli avullisena valmistettaessa ruokia, joita minä nautin, hän toi minulle ainakin iltaisin viinin, jonka join, ja suljettu päivällisseurueemme oli jo takeena siitä, että tuo pieni talo, jossa ainoastaan messujen aikana kävi enemmän vieraita, hyvin ansaitsi hyvän maineensa. Siinä oli tilaisuutta ja halua monenlaisiin hupaisiin keskusteluihin. Mutta koska hän ei voinut eikä saanut paljoakaan talosta poistua, jäi ajanviete sentään hieman laihaksi. Me lauloimme Zachariaen lauluja, esitimme Krögerin kirjoittaman näytelmäkappaleen »Herttua Michel», jossa kerälle solmitun nenäliinan täytyi edustaa satakieltä, ja niin kului aika toistaiseksi vielä sangen siedettävästä. Mutta koska sellaiset suhteet tarjoavat ajan pitkään sitä vähemmän vaihtelua, mitä viattomampia ovat, niin minut valtasi se paha himo, joka houkuttelee meitä etsimään huvia rakastetun kiusaamisesta ja vallitsemaan tytön antaumusta mielivaltaisilla ja säälimättömillä päähänpistoilla. Kaiken sen ärtyisyyden, joka aiheutui runollisten yritysteni epäonnistumisesta, asian selviytymisen näennäisestä mahdottomuudesta ja kaikesta, mikä muuten saattoi minua kirveliä, minä luulin olevani oikeutettu purkamaan häneen, koska hän minua todellakin sydämestänsä rakasti ja teki mielikseni mitä suinkin voi. Perusteettomilla ja järjettömillä mustasukkaisuuden puuskilla minä tärvelin itseltäni ja häneltä kauneimmat päivät. Hän sieti tuota jonkin aikaa, osoittaen sanomatonta kärsivällisyyttä, jonka äärimmilleen jännittämiseen minussa oli kyllin säälimättömyyttä. Häveten ja epätoivoisena minun oli kuitenkin vihdoin pakko havaita, että hänen mielensä oli minusta etääntynyt ja että minulla nyt olisi kyllin syytä niihin hullutuksiin, joihin olin syyttä suotta rohjennut ryhtyä. Meidän kesken sattui vielä kamalia kohtauksia, joista minä en mitään hyötynyt, ja vasta nyt minä tunsin, että todellakin häntä rakastin enkä voinut elää ilman häntä. Kiihkeä tunteeni kasvoi ja pukeutui kaikkiin sellaisissa olosuhteissa mahdollisiin muotoihin; omaksuinpa minä lopulta sen osan, jota tyttö oli aikaisemmin esittänyt. Minä koetin kaikin mahdollisin tavoin olla hänelle mieliksi, jopa tuottaa hänelle iloa toistenkin avulla, koska en voinut luopua siitä toivosta, että voittaisin hänet takaisin. Mutta se oli liian myöhäistä! Minä olin hänet tosiaankin menettänyt, ja kun sitten mielettömästi kostin itselleni omaa virhettäni järkyttäen monella järjettömällä tavalla ruumiillista luontoani päästäkseni kipeästi koskettamaan siveellistä olemustani, niin pahensin melkoisesti niitä ruumiillisia vammoja, joiden vuoksi menetin eräitä elämäni parhaita vuosia; olisipa tämä häviö voinut minut kerrassaan tuhotakin, elleivät runolliset lahjani parantavine voiminensa olisi tässä osoittautuneet erittäin avuliaiksi.

Minä olin jo varhemmin monena väliaikana kyllin selvästi havainnut oman pahuuteni. Lapsi parka todellakin minua säälitti, kun huomasin ihan aiheettomasti häntä loukanneeni. Minä kuvailin mieleeni hänen tilaansa, omaa asemaani ja vastakohtana erään toisen tuttavapiiriimme kuuluvan parin tyyntä ja tyytyväistä oloa niin usein ja yksityiskohtaisesti, etten lopulta voinut olla muovaamatta tätä kiduttavan ja opettavan katumuksen tilannetta draamalliseen muotoon. Siitä koitui vanhin säilynyt draamallinen teokseni, pieni näytelmä »Rakastuneen oikku», jonka viattomassa olemuksessa havaitsee myös kiehuvan intohimon polttoa.

Minua oli kuitenkin jo aikaisemmin vetänyt puoleensa syvä, merkitsevä, ahdistava maailma. Gretchenin tarinan ja siitä aiheutuneiden seurausten yhteydessä minä olin jo varhain päässyt silmäilemään niihin omituisiin sokkeloihin, jotka uurtavat porvarillisen yhteiskunnan perustuksia. Uskonto, tapa, laki, sääty, olosuhteet, tottumus, kaikki tuo sääntelee ainoastaan kaupunkilaiselämän pintaa. Upeiden talojen reunustamat kadut pidetään puhtaina, ja jokainen käyttäytyy siinä varsin säädyllisesti; mutta seinien sisäpuolella näyttää usein sitäkin kolkommalta, ja sileä ulkopinta peittää ohuena laastituksena useatakin haurasta muuria, joka arvaamatta sortuu saaden aikaan sitäkin kamalamman vaikutuksen, kun se murtuu keskelle rauhallista olotilaa. Kuinka monen läheisemmän ja etäisemmän perheen olinkaan jo nähnyt vararikkojen, avioerojen, vieteltyjen tytärten, murhien, varkauksien ja myrkytysten vuoksi joko syöksyvän turmioon tai vaivalloisesti pysyttelevän uhkaavan kuilun reunalla, ja miten nuori olinkin, olin kuitenkin sellaisissa tapauksissa usein ojentanut pelastavaa ja auttavaa kättä. Kun näet avomielisyyteni herätti luottamusta, vaiteliaisuuteni oli koeteltu, toimeliaisuuteni ei karttanut mitään uhria ja halusi mieluimmin vaikuttaa kaikkein vaarallisimmissa tapauksissa, niin sain varsin usein tilaisuutta sovinnon rakentamiseen, asiain peittelemiseen, salamain suistamiseen ja kaikkiin muihin sellaisiin tehtäviin, joita suoritteessani välttämättä jouduin kokemaan paljon sekä itseäni että toisia henkilöitä loukkaavaa ja nöyryyttävää. Keventääkseni mieltäni minä suunnittelin useita näytelmiä ja kirjoitin useimpien luonnokset. Mutta kun selkkausten täytyi aina muodostua huolestuttaviksi ja nämä kappaleet melkein kaikki uhkasivat päättyä traagillisesti, niin minä luovuin toisesta toisensa jälkeen. Ainoa valmiiksi ehtinyt on »Rikoskumppanit», jonka hilpeä ja ilkamoiva laatu ilmenee synkkää perhetaustaa vasten katsoen tavallaan peloittavansävyisenä, joten se esitettynä herättää kokonaisuudessaan enemmän huolestumista kuin yksityiskohdissaan huvia. Karusti ilmaistut lainvastaiset teot loukkaavat esteettistä ja moraalista tunnetta, ja senvuoksi kappale ei voinut päästä suosioon saksalaisella näyttämöllä, vaikka sen jäljittelyihin, jotka olivat noita kareja tarkoin välttäneet, oli suhtauduttu suopeasti.

Molemmat mainitut näytelmät olivat kuitenkin, minun olematta siitä tietoinen, korkeampaa näkökantaa noudattaen kirjoitetut. Ne viittaavat varovaiseen suvaitsevaisuuteen moraalisissa tuomioissa ja lausuvat hieman karuin ja karkein piirtein ja ikäänkuin leikkien tuon mitä kristillisimmän sanan: se, joka tuntee itsensä synnittömäksi, heittäköön ensimmäisen kiven.

Tämä vakavuus, joka synkensi ensimmäisiä näytelmiäni, sai minut tekemään sen virheen, että laiminlöin suotuisia aihelmia, jotka aivan varmaan kuuluivat minun luontaiseen olemukseeni. Noiden vakavien, nuorelle henkilölle kaameidenkin kokemusten nojalla minussa näet kehittyi uskalias huumori, joka tuntee vallitsevansa tuokiotilaa, ei pelkää mitään vaaroja, vaan pikemmin niitä vallattomuudessaan aiheuttaa. Syynä oli ylimielisyys, joka erittäin miellyttää voimakasta ikäkautta ja joka lystikkäänä ilmetessään huvittaa kovin sekä nykyhetkenä että muistelossa. Nämä asiat ovat niin tavallisia, että niillä on nuorten ylioppilasystäviemme sanakirjassa oma nimensä [»Suite», kuje], jota läheisen sukulaisuuden vuoksi voi käyttää merkitsemässä samaa kuin pila, ilve [»Posse»].

Sellaiset humoristiset uskaliaisuudet ovat henkevästi ja järkevästi näyttämölle sovitettuina erinomaisen vaikuttavia. Ne eroavat salajuonesta, »intrigistä», sikäli, että ovat hetkellisiä ja ettei niiden tarkoitus, jos niillä sattuu tarkoitus olemaan, saa sijaita etäällä. Beaumarchais on käsittänyt niiden täyden arvon, ja hänen Figaronsa vaikutukset johtuvat ennen kaikkea siitä. Kun sellaisia hyväntahtoisia kujeita ja puolittaisia koiruuksia käytetään henkilökohtaisen vaaran uhalla jaloihin tarkoituksiin, niin siten koituvat tilanteet ovat esteettisessä ja moraalisessa katsannossa teatterille erinomaisen arvokkaat. Niinpä käsitteleekin esim. ooppera »Vedenkantaja» kenties onnistuneinta aihetta, minkä olemme milloinkaan teatterissa nähneet.