Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Kuinka onkaan tämä todella henkinen yhteys pirstautunut protestanttisuudessa, joka selittää osan mainittuja symboleita apokryfisiksi ja vain muutamia harvoja kanonisiksi! Ja kuinka ajatellaan voitavan toisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden avulla valmistaa meitä tajuamaan toisten korkeata arvoa?

Minun annettiin aikoinani nauttia uskonnonopetusta erään hyvänluontoisen, vanhan, raihnaan papin luona, joka oli monet vuodet ollut perheen rippi-isänä. Katekismuksen, sitä selittävän mukaelman ja lunastusopin minä tunsin kuin käteni sormet, ja voimallisesti todistavat raamatunlauseet olivat nekin poikkeuksetta tiedossani; mutta kaikki tuo ei tuottanut minulle mitään hedelmää. Kun näet minulle vakuutettiin, että kelpo vanhus järjesti lopullisen kuulustelunsa vanhan kaavan mukaiseksi, niin minulta katosi kaikki halu ja kiintymys asiaan, minä antauduin viimeisen viikon aikana kaikenlaisiin häiritseviin huvituksiin, sijoitin eräältä vanhemmalta ystävältä lainaamani, papin esitystä noudattavat muistiinpanot hattuuni ja sanelin ilman tunnetta ja ajatusta kaiken sen, minkä olisin voinut hyvinkin esittää tuntein ja vakaumuksin.

Mutta kun minun sitten piti astua rippituolin luo, niin kuiva, hengetön kaavamaisuus lamasi tässä tärkeässä kohdassa tahtoni ja pyrkimykseni vieläkin pahemmin. Minä olin tosin tietoinen monista puutoksista, mutta en mistään suurista virheistä, ja juuri tietoisuuteni vähensi niitä neuvomalla minua turvautumaan omaan moraaliseen voimaani, jonka piti tahallisesti ja uupumattomasti käyteltynä lopulta voittaa vanha Aatami. Meille oli opetettu, että olimme paljoa paremmat kuin katolilaiset juuri siitä syystä, ettei meidän tarvinnut rippituolissa tunnustaa mitään erikoista, vieläpä, ettei se ollut soveliastakaan, vaikkapa tahtoisimmekin niin menetellä. Viimeksimainittu seikka ei minua miellyttänyt, sillä mielessäni oli mitä eriskummallisimpia uskonnollisia epäilyksiä, jotka olisin mielelläni tahtonut saada selvitetyiksi sellaisessa tilaisuudessa. Mutta koska niin ei pitänyt tapahtua, kirjoitin synnintunnustuksen, jonka piti mielentilojani hyvin ilmaisten kertoa ymmärtäväiselle miehelle yleispiirtein se, minkä yksityiskohtainen julkilausuminen oli minulta kielletty. Mutta kun sitten astuin vanhan fransiskaanikirkon kuoriin ja lähestyin niitä omituisia ristikoilla varustettuja kaappeja, joihin hengelliset herrat tapasivat saapua tätä toimitusta suorittamaan, kun suntio avasi minulle oven ja minä havaitsin olevani suljettu ahtaaseen komeroon hengellistä isoisääni vastapäätä ja hän heikolla, honottavalla äänellänsä lausui minut tervetulleeksi, niin henkeni ja sydämeni valo kerrassaan sammui, tarkoin muistiin painettu tunnustus ei ottanut lähteäkseen huuliltani, minä avasin hämilläni kädessäni olevan kirjan ja luin siitä ensimmäisenä silmiini osuneen lyhyen kaavan, joka oli niin ylimalkainen, että kuka tahansa olisi voinut ihan rauhallisesti sen lausua. Minä sain synninpäästön ja poistuin tuntematta mieltäni lämpöiseksi enempää kuin kylmäksikään, menin seuraavana päivänä vanhempieni keralla Herran pöytään ja käyttäydyin muutamia päiviä niinkuin sellaisen pyhän toimituksen jälkeen sopikin.

Myöhemmin ilmaantui minuun kuitenkin se vaiva, jonka monenlaisten dogmien mutkallistama, useita eri selityksiä salliviin raamatunlauseisiin perustuva uskontomme mietteliäissä ihmisissä aiheuttaa johtaen hypokondrisiin tiloihin ja kiihdyttäen ne huippuunsa, päähänpiintymiksi. Olen tuntenut useita ajatus- ja elämäntavoiltansa muuten ihan ymmärtäväisiä henkilöitä, jotka eivät voineet olla ajattelematta syntiä pyhää henkeä vastaan eikä pelkäämättä, että olivat sellaiseen syntiin vikapäät. Sama onnettomuus uhkasi minua ehtoollisasiassa. Se lause, jonka mukaan henkilö väärin sakramenttia nauttiessaan syö ja juo itselleen tuomion, oli näet jo sangen varhain tehnyt minuun suunnattoman vaikutuksen. Kaikki se kammottava, mitä olin keskiaikaisissa tarinoissa lukenut jumalantuomioista, mitä eriskummallisimmista, hehkuvaa rautaa, loimuavaa tulta ja kuohuvaa vettä välineinä käytellen suoritetuista kokeista, vieläpä sekin, mitä raamattu meille kertoo lähteestä, jonka vesi on viattomalle terveellistä, mutta pöhöttää ja saa puhkeamaan syyllisen, kaikki tuo kuvautui mieleeni yhtyen mitä peloittavimmaksi kuvaksi, väärän lupaussanan, teeskentelyn, väärän valan, jumalanpilkan näyttäessä tulevan tuossa kaikkein pyhimmässä toimituksessa arvottoman osanottajan synniksi, mikä oli sitäkin hirmuisempaa, kun ei kenelläkään ollut oikeutta selittää itseänsä ansiolliseksi ja syntien anteeksiantamus, jonka tuli lopulta kaikki tasoittaa, ilmeni kuitenkin niin monen ehdon alaisena, ettei voinut olla varma sen itselleen-omaksumisen tavallisuudesta.

Tämä synkkä pelko kidutti minua siinä määrin, ja selitys, jonka piti riittää mieleni rauhoittamaan, näytti minusta niin tyhjältä ja heikolta, että tuo kauhunkuva kävi sitäkin peloittavammaksi ja minä kohta Leipzigiin tultuani yritin kerrassaan irtautua kirkollisista siteistä. Kovin painostaviksi kävivät minulle niinmuodoin Gellertin kehotukset; minä en halunnut rasittaa sellaisilla omituisilla kysymyksillä miestä, jonka oli muutenkin pakko lakonisella tavallansa torjua luotansa meitä tungettelijoita, sitäkin vähemmän, kun hilpeinä hetkinäni itsekin niitä häpesin ja vihdoin kerrassaan sivuutin tämän eriskummallisen, kirkon ja alttarin aiheuttaman omantunnontuskan.

Gellert oli omaa hurskasta mielenlaatuansa noudattaen sommitellut moraalin, jonka hän aika ajoin julkisesti esitti siten kunniakkaalla tavalla suoriutuen yleisöön kohdistuvasta velvollisuudestansa. Gellertin teokset olivat jo kauan olleet Saksan siveellisen kulttuurin pohjana, ja jokainen halusi hartaasti näkevänsä tuon teoksen painettuna, ja koska sen piti tapahtua vasta tuon kelpo miehen kuoltua, piti jokainen itseänsä ylen onnellisena, kun sai kuulla hänen itsensä vielä eläessään sitä esittävän. Filosofinen oppisali oli niinä tunteina ahdinkoon asti täynnä, ja jalon miehen kaunis sielu, puhdas tahto ja myötätuntoinen, parasta toivotteleva suhtautuminen meihin, hänen kehotuksensa, varoituksensa ja pyyntönsä, hieman onttoon ja surulliseen sävyyn esitetyt, saattoivat kyllä meihin hetkellisesti vaikuttaa; mutta vaikutus haihtui pian, varsinkin kun sentään oli lukuisia ivailijoita, jotka osasivat tehdä tämän pehmeän ja, kuten heistä tuntui, veltostuttavan laadun epäilyttäväksi. Muistan erään läpimatkalla olevan ranskalaisen, joka tiedusteli niin suunnattoman paljon kuulijoita saaneen henkilön periaatteita ja mielensuuntaa. Saatuaan meiltä tarpeelliset tiedot hän pudisti päätänsä ja virkkoi hymyillen: Laissez le faire, il nous forme des dupes.

Niinpä osasi hyvä seurakin, joka ei mielellään voi sietää läheisyydessään mitään kunnianarvoisaa, tilaisuuden sattuessa heikontaa sitä siveellistä vaikutusta, mikä Gellertillä saattoi meihin nähden olla. Toisinaan häntä moitittiin siitä, että hän muka opetti rikkaita, hänen suosioonsa erikoisesti suljettuja tanskalaisia paremmin kuin muita ylioppilaita pitäen heistä erinomaisen hyvää huolta; toisinaan taas katsottiin omanvoitonpyynniksi ja suvunsuosimiseksi, että hän oli toimittanut juuri mainitut nuorukaiset veljensä päivällisvieraiksi. Viimeksimainitun, kookkaan, karhean, tuittupäisen, hieman kesyttömän miehen kerrottiin toimineen miekkailunopettajana ja veljen liiallista leppoisuutta hyväkseen käyttäen kohtelevan jaloja pöytäkumppaneita toisinaan ankarasti ja karkeasti; senvuoksi katsottiin jälleen välttämättömäksi asettua noiden nuorten miesten puolelle, ja siten raastettiin oivallisen Gellertin hyvää nimeä siinä määrin, että me lopulta, välttääksemme häneen kohdistuvan arviointimme täydellistä hämmentymistä, kävimme hänelle kylmäkiskoisiksi emmekä enää menneet hänen luennoillensa, joskin yhä tervehdimme häntä mitä parhaimmin, kun hän saapui sävyisän kimonsa selässä. Ratsun oli vaaliruhtinas lahjoittanut toimittaakseen hänelle varsin välttämätöntä liikuntoa, — kunnianosoitus, joka ei ollut hänelle hevin anteeksi annettavissa.

Niin lähestyi vähitellen se ajankohta, jolloin kaikkien arvovaltain piti minulta hävitä ja minun oli määrä epäillä, jopa epätoivoisestikin, suurimpia ja parhaitakin yksilöitä, jotka olin tuntenut tai mieleeni kuvaillut.

Fredrik toinen oli ajatuksissani yhä vielä kaikkia vuosisadan eteviä miehiä korkeammalla, ja minusta täytyi senvuoksi tuntua kovin oudolta, etten saanut häntä ylistää Leipzigin asukkaiden kuullen enempää kuin aikaisemmin isoisäni luona. Leipzigiläisiä sota tosin oli kovin koetellut, ja niinmuodoin ei sopinut heitä moittia siitä, etteivät ajatelleet parasta siitä henkilöstä, joka oli sen aloittanut ja sitä pitkittänyt. Niinpä he tahtoivatkin pitää häntä tosin etevänä, mutta ei suinkaan suurena miehenä. Heidän ajatuksensa oli tämä: Ei ole vaikeata saada suurien varojen nojalla jotakin aikaan, ja jos ei säästä maita, rahaa eikä vertakaan, niin voi kyllä vihdoin toteuttaa aikomuksensa. Fredrik ei ole minkään suunnitelmansa eikä minkään varsinaisen hankkeensa nojalla osoittautunut suureksi. Mikäli asia on riippunut hänestä, hän on aina tehnyt virheitä, ja erinomaiset puolet ovat ilmenneet vasta sitten, kun hänen on ollut pakko korjata nämä virheet, ja hän oli saavuttanut suuren maineensa vain sen nojalla, että jokainen ihminen toivoelee itsellensä kykyä taitavasti tasoitella usein tekemänsä virheet. Tarvitsee vain askel askelelta seurata seitsenvuotista sotaa huomatakseen, että kuningas on aivan suotta uhrannut oivallisen armeijansa ja ollut itse syynä siihen, että tuo tuhoisa ottelu oli venynyt niin pitkäksi. Todella suuri mies ja sotapäällikkö olisi suoriutunut vihollisistansa paljoa nopeammin. Näitä mielipiteitä esittäessään leipzigiläiset osasivat tuoda tueksi loppumattoman määrän yksityisseikkoja, joita minä en kyennyt kumoamaan. Niinpä havaitsinkin vähitellen jäähtyvän sen ehdottoman kunnioituksen, jota olin nuoruudesta saakka tuota merkillistä ruhtinasta kohtaan tuntenut.

Leipzigiläisten siten riistettyä minulta mieluisan, suureen mieheen kohdistuvan kunnioituksentunteen, eräs uusi ystävä, jonka näihin aikoihin sain, vähensi kovin silloisiin kansalaisiini kohdistuvaa arvonantoa. Tämä ystävä oli omituisimpia ihmisiä, mitä maailmassa olla saattaa. Hänen nimensä oli Behrisch, ja hän toimi nuoren kreivi Lindenaun hovimestarina. Jo hänen ulkoasunsa oli sangen kummallinen. Hän oli laiha ja hyvärakenteinen, pian neljänkymmenen ikäinen, nenä oli erittäin suuri ja piirteet yleensäkin silmiinpistävät; hiuslaite, jota olisi voinut nimittää peruukiksi, oli hänellä päässä aamusta yöhön saakka; hän esiintyi erittäin siististi puettuna ja muisti ulos lähtiessään aina ottaa miekan kupeellensa ja hatun kainaloonsa. Hän kuului niiden henkilöiden joukkoon, joilla on erikoinen kyky hukata aikaansa tai paremmin: jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään sitä kuluttaakseen. Kaiken, mitä hän teki, täytyi tapahtua hitaasti ja arvokkaasti, olisipa voinut sanoa teeskennellystikin, ellei Behrischin käytöksessä olisi luonnostaan ollut jotakin teeskenneltyä. Hän muistutti vanhaa ranskalaista ja todella puhui ja kirjoittikin ranskaa erittäin hyvin ja vaivattomasti. Hänen suurimpana huvinansa oli vakavasti askarrella hullunkurisissa asioissa ja kehitellä jotakin typerää päähänpistoa äärettömiin asti. Niinpä hän aina käytti harmaita vaatteita, ja koska hänen pukunsa eri osat olivat eri kankaista ja siis vivahduksiltaankin erilaiset, niin hän voi päiväkaudet mietiskellä, miten saisi vielä yhden harmaan värin yllensä, ja oli onnellinen jos se onnistui ja hän voi saattaa häpeään meidät, jotka olimme sitä epäillet tai selittäneet sen mahdottomaksi. Sitten hän piti meille pitkiä nuhdesaarnoja moittien meitä kekseliäisyyden puutteesta ja hänen kykyjensä epäilemisestä.