Hän oli muuten suorittanut hyvät opinnot, oli perehtynyt varsinkin uudempiin kieliin ja kirjallisuuksiin, ja hänen käsialansa oli erinomainen. Minulle hän oli erittäin suopea, ja minä, joka olin aina tottunut ja taipunut seurustelemaan vanhempien henkilöiden kanssa, kiinnyin häneen pian. Minun kanssani seurusteleminen oli hänellekin erikoiseksi huviksi, koska hän iloksensa kesytteli minun levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, joiden nojalla minä puolestani annoinkin hänelle riittävästi tekemistä. Hänellä oli sitä, mitä nimitetään kirjalliseksi mauksi: jonkinlainen yleinen käsitys hyvästä ja huonosta, keskinkertaisesta ja mahdollisesta. Hänen arvostelunsa oli kuitenkin enimmäkseen moittivaa, ja hän hävitti minusta viimeisenkin uskon aikalaisiini kirjailijoihin erinäisten henkilöiden teoksiin ja runoihin kohdistuvilla säälimättömillä huomautuksillansa, joita hän osasi esittää leikillisesti ja oikukkaasti. Minun omiin sommitelmiini hän suhtautui suopeasti antaen minun tehdä miten mielin. Ainoana ehtona oli, etten saanut mitään julkaista. Sen sijaan hän lupasi itse kirjoittaa hyvinä pitämänsä kappaleet kauniiseen nidokseen, jonka sanoi lahjoittavansa minulle. Tämä hanke soi tilaisuutta mahdollisimman suureen ajanhukkaamiseen. Kului näet kokonaisia viikkoja mitään tapahtumatta, koska oli ensin löydettävä oikea paperi, päästävä selvyyteen sen koosta, reunan leveydestä ja itse kirjoituksen muodosta, hankittava korpinsulkakynät, vuoltava ne ja hienonnettava tušši. Sellaisin hankkein hän aina ryhtyi kirjoittamaan ja saikin vähitellen sukeutumaan erittäin soman käsikirjoituksen. Runojen nimet oli kirjoitettu fraktuurakirjaimin, itse runot pystyin saksalaisin käsialoin; jokaisen runon lopussa oli vastaava koristekuvio, jonka hän oli jostakin löytänyt tai kenties itsekin keksinyt. Sellaisissa tapauksissa käytettyjen puupiirrosten hienoja viivoja hän osasi erittäin sievästi jäljitellä. Näyttäessään minulle edistyvää työtänsä, ylistellessään koomillis-pateettiseen tapaan osakseni sattunutta onnea, kun näet niin oivallinen käsiala ikuisti teoksiani, vieläpä niin, ettei mikään kirjapaino olisi kyennyt kilpailemaan, hän sai jälleen aihetta viettää mitä kauneimpia hetkiä. Hänen omistamiensa kauniiden tietojen vuoksi hänen seuransa kuitenkin oli aina kaikessa hiljaisuudessa opettavakin ja siveellisessäkin suhteessa minulle varsin terveellinen, koska hän osasi hillitä levotonta, kiivasta olemustani. Sitäpaitsi hän aivan erikoisesti vieroksui kaikkea raakaa, ja hänen leikkipuheensa olivat aina omalaatuisen huvittavia eksymättä milloinkaan karkeuteen tai typeryyteen. Maanmiehiinsä hän rohkeni suhtautua ilveilevän vieroksuvasti ja kuvaili kaikkia heidän edesottamisiansa huvittavin piirtein. Erittäin ehtymättömästi hän kuvaili yksityisten henkilöiden koomillisia puolia, ja jokaisen ulkoasu tarjosikin hänelle moitteen sijaa. Niin hän voi, ikkunassa ollessamme, käyttää tuntikausia ohikulkevien arvostelemiseen, ja heitä riittävästi moitittuaan hän ryhtyi tarkoin ja yksityiskohtaisesti esittämään, kuinka heidän oikeastaan olisi pitänyt pukeutua, kuinka kävellä ja käyttäytyä näyttääkseen kunnon ihmisiltä. Nämä ehdotukset muodostuivat enimmälti kohtuuttomiksi ja järjettömiksi, joten naurun esineenä ei niinkään ollut henkilö sellaisena, miltä hän näytti, kuin hänen asunsa siinä tapauksessa, että hän olisi ollut kyllin mieletön rumentaakseen itseänsä. Kaikissa sellaisissa asioissa hän menetteli ihan armottomasti olematta silti vähimmässäkään määrässä ilkeä. Me puolestamme osasimme häntä kiusata vakuuttamalla, että hänen ulkoasunsa nojalla luuli välttämättä hänen olevan ainakin yliopiston kielimestarin, ellei kerrassaan ranskalaisen tanssimestarin. Tämä huomautus oli sitten tavallisesti aloitusmerkkinä tuntikausia kestäviin keskusteluihin, joiden aikana hän tapasi selittää itsensä ja jonkun vanhan ranskalaisen välillä olevaa ääretöntä eroa. Tällöin hän tavallisesti säilytti meille kaikenlaisia kömpelöitä ehdotuksia, joita me muka olisimme voineet esittää pitäen silmällä hänen puvustonsa muuttamista ja muodostelemista.

Runoiluni, jota nyt harjoitin sitä innokkaammin, mitä kauniimpana ja huolellisempana runojeni jäljennös edistyi, suuntautui nimenomaisesti siihen, mikä on luonnollista ja totta, ja jos aiheet eivät voineetkaan aina olla merkittäviä, yritin kumminkin aina ilmaista niitä puhtaasti ja täsmällisesti, sitäkin enemmän, kun ystäväni useasti minulle huomautti, mitä merkitsee säkeen kirjoittaminen hollantilaiselle paperille korpinsulkaa ja tuššia käyttäen, kuinka paljon se vaatii aikaa, taitoa ja ponnistusta, jota ei saa tuhlata tyhjiin ja joutaviin asioihin. Samalla hän tavallisesti avasi valmiin vihkon selittäen seikkaperäisesti, mitä erinäisiin kohtiin ei saanut olla kirjoitettu, ja ylistäen meitä onnellisiksi, kun ei tosiaankaan ollut mitään sellaista havaittavissa. Sitten hän puhui erittäin halveksivasti kirjainpainamisesta, matki latojaa, ivaili hänen eleitänsä, kiireellistä tempomistansa, ja johti niistä tempuista kirjallisuuden koko onnettomuuden. Vastakohdaksi hän ylistäen kuvaili kirjoittavan henkilön arvokasta käyttäytymistä ja jaloa asentoa ja istuutui kohta sitä meille havainnollisesti osoittamaan samalla kuitenkin meitä torellen siitä, ettemme hänen esimerkkiänsä ja malliansa noudattaen käyttäytyneet samoin kirjoituspöydän ääressä istuessamme. Sitten hän jälleen palasi vastakohtaansa, latojaan, käänsi aloittamansa kirjeen ylösalaisin, osoitti, kuinka säädytöntä oli kirjoittaa esimerkiksi alhaalta ylöspäin tai oikealta vasemmalle, ja jutteli paljon muuta samanlaista, mikä kerrottuna täyttäisi kokonaisia nidoksia.

Sellaisissa vaarattomissa hullutuksissa me tuhlasimme kaunista aikaamme, ja kukaan ei olisi voinut tulla ajatelleeksikaan, että meidän piiristämme sattumalta urkenisi sellaista, mikä herättäisi yleistä huomiota saattamatta meitä kaikkein parhaaseen valoon.

Gellertillä ei liene ollut suurta iloa käytännöllisistä harjoituksistansa, ja jos hän tunsikin halua jonkinlaiseen suorasanaista ja runollista tyyliä koskevaan opastamiseen, teki hän sen privatissime vain muutamille harvoille kuulijoille, joiden joukkoon me emme saaneet lukeutua. Julkiseen opetukseen siten syntynyttä aukkoa mieli täyttää professori Clodius, joka oli kirjallisissa, kriitillisissä ja runollisissa asioissa hankkinut itselleen joltistakin mainetta ja sai nuorena, reippaana, toimeliaana miehenä paljon ystäviä sekä yliopistossa että kaupungissa. Hänen nyt hoitaaksensa ottamalleen luennolle kehoitti meitä Gellert itse, ja me havaitsimme varsin vähän eroa, mitä pääasiaan tulee. Hänkin moitiskeli vain yksityiskohtia, hänkin käytti korjatessaan punaista mustetta, ja niin meidän edessämme ja ympärillämme vilisi pelkkiä virheitä eikä ollut vähintäkään tietoa, mistä oikea oli löydettävissä. Minä olin tuonut hänen nähtäviinsä eräitä vähäisiä teoksiani, joita hän ei käsitellyt pahasti. Mutta juuri siihen aikaan minulle kirjoitettiin kotoa, että minun oli välttämättä toimitettava runo enoni häihin. Minä tunsin olevani ylen etäällä siitä kevyestä ja kevytmielisestä kaudesta, jolloin sellaiset tehtävät olivat minua ilahduttaneet, ja kun en kyennyt tilanteesta mitään hyötymään, ajattelin parhaani mukaan varustaa teostani ulkonaisella korulla. Niinpä keräsin koko Olympon neuvottelemaan frankfurtilaisen lainoppineen naimisiinmenosta, vieläpä sangen vakavastikin, kuten sellaisen kunnianmiehen juhla edellytti. Venus ja Themis olivat joutuneet hänen tähtensä riitoihin, mutta Amorin viimeksimainitulle tekemä kepponen tuotti voiton ensinmainitulle, ja jumalat päättivät, että avioliitto oli solmittava.

Teos ei suinkaan tuntunut minusta epäonnistuneelta. Saatuani kotoa kauniin kiitoskirjelmän valmistin uutterasti uuden jäljennöksen ja toivoin voivani sentään pakottaa opettajanikin ilmaisemaan hieman suosiotansa. Mutta huonosti olin asian arvannut. Hän suhtautui teokseen ankarasti, jätti kerrassaan huomioonottamatta mielijohteeseeni sisältyvän parodioivan sävyn, selitti erittäin moitittavaksi, että sellainen määrä jumalallisia keinoja oli käytetty vähäpätöiseen inhimilliseen tarkoitukseen, moitti sellaisten mytologisten hahmojen käyttöä selittäen sen vääräksi, pedanttisilta ajoilta polveutuvaksi tottumukseksi, piti ilmaisutapaa milloin liian korkealentoisena, milloin taas liian latteana ja vaikka ei ollutkaan yksityiskohtia korjatessaan säästänyt punaista liuosta, vakuutti sittenkin jättäneensä sen liian vähälle.

Kappaleet tosin luettiin ja arvosteltiin tekijän nimeä mainitsematta; mutta kuulijat pitivät varansa, ja niinpä ei jäänytkään salaisuudeksi, että tuo epäonnistunut jumalien kokous oli minun työtäni. Koska hänen kritiikkinsä hänen katsantokannallensa paneutuessani näytti minusta aivan oikealta ja nuo jumal'olennot lähemmin tarkasteltuina tosiaankin olivat pelkkiä onttoja valhehaamuja, niin minä kirosin koko Olympon, heitin pois koko myytillisen Pantheonin, ja siitä pitäen ovat Amor ja Luna ainoat pienissä runoelmissani esiintyvät jumalat.

Niiden henkilöiden joukossa, jotka Behrisch oli valinnut leikinlaskunsa maalitauluiksi, oli juuri Clodius ensimmäisenä; eikä ollutkaan vaikea havaita hänessä koomillisia puolia. Hän oli varreltansa vähäinen, lihavahko, tanakka, kiivasliikkeinen, hieman huoleton lausunnoissaan ja käytökseltänsä epävakainen. Kaiken tämän nojalla hän erosi kansalaisistansa, jotka kuitenkin suhtautuivat häneen varsin suopeasti hänen hyvien omineisuuksiensa ja häneen kiinnitettyjen kauniiden toiveiden vuoksi.

Hänen tehtäväkseen jätettiin tavallisesti juhlallisissa tilaisuuksissa välttämättömien runoelmien sommitteleminen. Hän noudatti niinsanotussa oodissa Ramlerin käyttelemää, mutta myös yksin hänelle soveltuvaa tekotapaa. Clodius oli jäljittelijänä ottanut onkeensa erittäinkin ne vieraat sanat, jotka Ramlerin runoelmissa majesteettisen upeina esiintyen, hänen aiheeseensa ja runolliseen käsittelytapaansa soveltuen vaikuttivat erinomaisen edullisesti korvaan, tunteeseen ja mielikuvitukseen. Clodiuksen käyttäminä nuo sanat ja lauseparret sitävastoin tuntuivat oudoilta, koska hänen runoutensa ei ollut yleensäkään omansa millään tavoin ihmisen henkeä ylentämään.

Sellaisia runoja meidän täytyi useasti nähdä edessämme kauniisti painettuina ja ylenmäärin ylistettyinä, ja me pidimme kovin loukkaavana, että henkilö, joka oli riistänyt meiltä pakanalliset jumalat, nyt aikoi kyhätä kokoon toiset Parnassolle johtavat tikapuut kreikkalaisista ja roomalaisista sanakalikoista. Hänen taajaan käyttelemänsä lauseparret painuivat lujasti mieleemme, ja hupaisena hetkenä, puistoravintolassa mitä oivallisimpia leivoksia nauttiessamme, juolahti yht’äkkiä mieleeni kerätä nuo voima- ja mahtisanat sokerileipuri Händelille omistettavaan runoon. Aie toteutui heti, ja niinpä saakoot tässäkin sijansa säkeet sellaisina kuin ne lyijykynällä kirjoitin talon seinään:

Oi Händel, mainees kulkee Suvesta Pohjaan hamaan;
Nyt sulle paiaanini käyn julki julistamaan!
Sun leipomaasi galli ja britti innoin hakee:
Se luovan neron kakku, originellin makee.
Ja kahvin oseaani, se virtaavainen vesi,
On meille mieluisampi kuin Hymettoksen mesi.
Sun talos, monumentit, tunnustuksemme tietää,
Trofeilla kaunistettu, ja kansat kuulla sietää:
Diadeemillakin häll' oli onni siisti,
Koturnin kolikoita hän itsellensä niisti.
Jos uurnaa loisto kerran juur’ juhlallinen ompi,
Niin patriootin itkun kokee katakombi.
Vaan elä! Toruksesi ja poikueesi sankka
Kuin Olympos on korkee, kuin Parnassoa niin vankka!
Falangit Kreikan, Rooman ballistat turhaan koittaa,
Germania ja Händel on mahdottomat voittaa.
On onnes ylpeytemme, murheesi tuskain ovi,
Ja temppelisi Händel, on muusain poikain povi.