Tämä runo oli pitkät ajat monien muiden tuon huoneen seiniä rumentavien joukossa joutumatta huomatuksi, ja me, jotka olimme siitä kylliksemme iloinneet, unohdimme sen kerrassaan muiden asioiden vuoksi. Melkoisen ajan kuluttua Clodius julkaisi »Medoninsa», jonka viisaus, jalomielisyys ja hyveellisyys tuntui meistä sanomattoman naurettavalta, miten kappaleelle lieneekin käsiä taputettu sitä ensimmäistä kertaa esitettäessä. Vielä samana iltana, viinitupaamme kokoonnuttuamme, minä sommittelin kalikkasäkein prologin, missä esiintyy ilveilijä mukanaan kaksi säkkiä, jotka hän asettaa näyttämön laidan kumpaankin kulmaan erinäisten valmistelevien leikkipuheiden jälkeen uskoen kuulijoille salaisuutena: hänellä on molemmissa säkeissä moraalis-esteettistä hiekkaa, jota näyttelijät tulevat varsin taajasti heittämään heidän silmiinsä. Toinen näet oli täynnä hyviätekoja, jotka eivät maksaneet mitään, ja toinen oivallisesti ilmaistuja ajatustapoja, joiden pohjalla ei piillyt mitään. Hän poistui vastahakoisesti ja palasi muutamia kertoja, kehoitti vakavasti katselijoita ottamaan huomioon hänen varoituksensa ja painamaan silmänsä umpeen, muistutti heille, kuinka oli aina ollut heidän ystävänsä ja tahtonut heidän parastansa, ja mitä muuta samanlaista lieneekään jutellut. Tämän prologin esitti heti ystävämme Horn, mutta pila jäi tarkoin meidän keskiseksemme, sitä ei edes jäljennetty, ja paperi häipyi pian teille tietymättömille. Mutta Horn, joka oli varsin sievästi esittänyt ilveilijän osaa, sai päähänsä sepittää Händelille omistamaani runoon useita säkeitä lisää ja sovittaa sen lähinnä Medonia koskevaksi. Hän luki sen meille, mutta me emme voineet löytää siitä mitään iloa, koska emme pitäneet lisäyksiä kovinkaan nerokkaina, ja alkuperäinen, aivan toisessa mielessä kirjoitettu runo tuntui meistä vääristellyltä. Ystävämme, jota välinpitämättömyytemme ja varsinkin mietteemme harmitti, lienee näyttänyt sen toisille, jotka pitivät sitä uutena ja hupaisena. Nyt sitä jäljennettiin, ja jäljennökset teki Clodiuksen Medonin maine nopeasti tunnetuiksi. Nyt seurasi yleinen paheksuminen, ja asian alkuunpanijoita (oli pian saatu selville, että se oli meidän joukkokunnastamme kotoisin) moitittiin ankarasti; Cronegkin ja Rostin Gottschedia vastaan suuntaamien hyökkäysten jälkeen näet ei ollut sellaista enää tapahtunut. Me olimme muutenkin vetäytyneet jo aikaisemmin syrjään ja varsinkin nyt olimme kaikkien iskuille alttiina. Dresdenissäkään ei liene katsottu asiaa hyväksi, ja se johti vakaviin, joskaan ei epämieluisiin seurauksiin. Kreivi Lindenau oli jo muutamia aikoja ollut hieman tyytymätön poikansa hovimestariin. Vaikka näet nuorta miestä ei suinkaan laiminlyöty ja vaikka Behrisch pysyttelikin joko nuoren kreivin huoneessa tai sen viereisessä, kun opettajat antoivat päivittäistä opetustansa, vaikka hän erittäin säännöllisesti kävi luennoilla hänen kanssaan, ei lähtenyt päivisin ulos muuten kuin hänen kerallansa ja saatteli häntä kaikilla kävelyretkillä, olimme me toiset kuitenkin aina Apelin talossa tavattavissa ja lähdimme mukaan huvikävelylle. Jo se herätti hieman huomiota. Behrisch tottui meidänkin seuraamme, jätti vihdoin useimmiten holhokkinsa kamaripalvelijan huostaan ja tuli luoksemme viinitupaan, missä hän ei kumminkaan koskaan esiintynyt muuten kuin kautokengissä ja -sukissa, miekka kupeella ja tavallisesti hattu kainalossa. Hänen toimeenpanemansa pilat ja hassutukset olivat vailla kaikkea määrää. Niinpä esim. oli eräällä ystävällämme tapana poistua täsmälleen kello kymmenen aikaan, koska oli suhteissa erääseen sievään neitoon, jonka kanssa voi ainoastaan siihen aikaan seurustella. Me olisimme mielellämme nähneet hänen jäävän, ja eräänä iltana, kun seuramme oli erittäin hupainen, Behrisch päätti kaikessa hiljaisuudessa tällä kertaa estää hänet poistumasta. Kellon kymmentä lyödessä mainittu henkilö nousi ja sanoi lähtevänsä. Behrisch pyysi häntä odottamaan hetkisen, koska muka aikoi kohta lähteä hänen kerallansa. Sitten hän alkoi mitä miellyttävimmällä tavalla etsiä miekkaansa, joka oli ihan hänen nähtävissään, ja käyttäytyi sitä soljella kiinnittäessään niin kömpelösti, ettei päässyt ollenkaan valmiiksi. Aluksi hän tekikin sen niin luontevasti, ettei kukaan aavistanut mitään pahaa asiassa piilevän. Mutta kun hän vihdoin, vaihtelun vuoksi, meni pitemmälle säilän joutuessa milloin oikealle, milloin vasemmalle kupeelle, milloin polvien väliin, helähti yleinen nauru, johon poisrientäjä, hänkin hupainen veikko, yhtyi sallien Behrischin tehdä temppujansa, kunnes lemmenhetki oli liukunut ohi ja yhteinen ilo ja hauska seurustelu jatkui myöhään yöhön.

Onnettomuudeksi vallitsi Behrischiä ja hänen kauttansa meitä eräs toisenlainen taipumus muutamiin tyttöihin, jotka olivat mainettansa paremmat, mutta joiden seura ei suinkaan voinut meidän mainettamme parantaa. Meidät oli toisinaan nähty heidän yrttitarhassansa, ja me lienemme ohjanneet kulkumme sinne silloinkin, kun nuori kreivi oli mukanamme. Tämä kaikki lienee kerätty kokoon ja toimitettu vihdoin kreivi Lindenaun tietoon. Joka tapauksessa hän pyrki sopivalla tavalla pääsemään hovimestarista, jolle asia kuitenkin koitui onneksi. Hänen hyvä ulkoasunsa, hänen tietonsa ja kykynsä, hänen kunnollisuutensa, jota ei kukaan voinut moittien kaventaa, olivat hankkineet hänelle etevien henkilöiden kiintymyksen ja kunnioituksen, ja heidän suosituksensa nojalla Dessaun perintöprinssi kutsui hänet luoksensa kasvattajaksi, joten hän löysi joka suhteessa oivallisen ruhtinaan hovista säilyvän onnen.

Behrischin laisen ystävän menettäminen oli minulle mitä merkittävin tapaus. Hän oli minua kehittäessään kasvattanut minua väärin, ja hänen läsnäolonsa oli tarpeen, jotta kävisi edes jossakin määrin yhteisölle hedelmäätuottavaksi se, mitä hän oli nähnyt hyväksi minulle opettaa. Hän osasi taivuttaa minua kaikenlaiseen säädylliseen ja soveliaaseen, mikä kulloinkin oli paikallansa, ja kehitellä ilmi seurallisia kykyjäni. Mutta kun en ollut saavuttanut näissä asioissa mitään itsenäisyyttä, palauduin jälleen yksin jäätyäni kohta sekavaan, juroon olooni, mikä äityi sikäli kuin kävin yhä tyytymättömämmäksi ympäristööni luulotellen, ettei se ollut minuun tyytyväinen. Mitä mielivaltaisimpia oikkuja noudatellen minä panin pahakseni senkin, minkä olisin voinut lukea hyväkseni, loitontaen siten luotani useita, joiden kanssa olin siihen asti ollut siedettävissä suhteissa, ja sain tehden tai tekemättä jättäen, liioitellen tai liian vähän toimien itselleni ja muille aiheuttamieni ikävyyksien johdosta kuulla hyvää tarkoittavien huomauttavan, että minulta puuttui kokeneisuutta. Samaa saattoi minulle vielä sanoa joku hyvinajattelevainen, joka näki tuotteitani, varsinkin sellaisia, joiden aiheena oli ulkomaailma. Minä tein havaintoja niin hyvin kuin osasin, mutta löysin kovin vähän mieltäylentävää, joten oli yhä vielä lisättävä melkoisen paljon omastani, jotta voin pitää maailmaa siedettävänä. Ystävääni Behrischiäkin minä olin toisinaan ahdistellut kehoittamalla häntä minulle selittämään, mitä merkitsee kokemus. Mutta hän, jonka mieli oli täynnä hassutuksia, piti minua päivän toisensa jälkeen hyvässä toivossa ja ilmoitti minulle vihdoin suurten valmistelujen jälkeen todellisen kokemuksen oikeimmittain olevan siinä, että kokee, kuinka kokeneen täytyy kokien kokemusta kokea. Kun tuon johdosta sitten häntä kovin soimasimme ja vaadimme tilille, niin hän vakuutti sanojensa takana piilevän suuren salaisuuden, jonka tulisimme käsittämään vasta sitten, kun olisimme käsittäneet — ja niin edespäin; hän näet voi muitta mutkitta jatkaa tuohon tapaan neljännestunnin ajan lupaillen, että kokemuksemme tulisi muuttumaan yhä kokeneemmaksi ja lopulta todelliseksi kokemukseksi. Jos olimme joutua epätoivoon noiden ilveiden vuoksi, niin hän pyhästi vakuutti oppineensa tämän ajatustensa selvän ja ponnekkaan ilmaisemistavan uusimmilta ja suurimmilta kirjailijoilta, jotka olivat meille huomauttaneet, kuinka voi levätä levollista lepoa ja kuinka hiljaisuus voi kaikessa hiljaisuudessa käydä yhä hiljaisemmaksi.

Sattumalta kiitettiin hyvässä seurassa erästä luonamme lomalla olevaa upseeria, joka oli ollut mukana seitsenvuotisessa sodassa ja saavuttanut itselleen yleisen luottamuksen, erittäin hyvinajattelevaksi ja kokeneeksi mieheksi. Minun ei ollut vaikea päästä häntä lähenemään, ja me kävelimme usein yksissä. Kokemuksen käsite oli aivoissani saanut melkeinpä täsmällisen muodon, ja minä tunsin palavaa halua päästä sen hänelle selittämään. Avomielisyydessäni minä ilmaisin hänelle mieleni levottomuuden. Hän hymyili ja oli kyllin ystävällinen kertoakseen kysymysteni johdosta jotakin elämästänsä ja lähimmästä olokehästänsä yleensä; mutta lopputulos ei kumminkaan ollut paljoa parempi kuin että kokemus vakuuttaa meille, että parhaat ajatuksemme, toiveemme ja aikomuksemme ovat saavuttamattomissa ja että varsinkin sitä henkilöä, joka sellaisia haaveita vaalii ja vilkkaasti ilmaisee, oli pidettävä kokemattomana ihmisenä.

Koska hän kuitenkin oli oiva, kelpo mies, niin hän vakuutti minulle, ettei ollut itsekään vielä täysin hylännyt noita mielihaaveita ja voi vielä jäljellejääneine uskon, rakkauden ja toivon rippeinänsä siedettävän hyvin. Sitten hänen täytyi kertoa minulle paljon sodasta, elämäntavasta sotatanterella, kahakoista ja taisteluista, varsinkin mikäli hän oli ottanut niihin osaa, joten nuo suunnattomat tapaukset, yhteen ainoaan henkilöön kohdistettuina, näyttivät varsin kummallisilta. Sitten minä yllytin hänet avoimesti kertomaan vielä hiljattain vallinneista hovioloista, jotka näyttivät olleen kerrassaan tarumaiset. Minä kuulin August toisen ruumiinvoimista, hänen lukuisista lapsistansa ja suunnattomasta kulutuksestansa, lisäksi hänen seuraajansa taide- ja kokoiluharrastuksista, kreivi Brühlistä ja hänen rajattomasta ylellisyydenrakkaudestansa, jonka yksityisseikat tuntuivat melkein mauttomilta, monista juhlista ja upeista huveista, jotka kaikki oli keskeyttänyt Fredrikin hyökkäys Saksiin. Nyt olivat kuninkaan linnat hävitettyinä, Brühlin ihanuudet tuhottuina, ja kaikesta oli jäänyt jäljelle ainoastaan kovin vahingoitettu ihana maa.

Havaitessaan tuon mielettömän onnen-nautinnon minua ihmetyttävän ja seuranneen onnettomuuden saavan minut murheelliseksi hän huomautti kokeneelta mieheltä suorastaan vaadittavan, ettei hän saanut hämmästyä kumpaakaan eikä osoittaa niille vilkasta mielenkiintoa. Minä puolestani tunsin suurta halua pysyä vielä vähän aikaa entisessä kokemattomuudessani; hän kehoitti minua tekemään niin ja pyysi minua erittäin hartaasti toistaiseksi aina pysyttelemään miellyttävissä kokemuksissa ja yrittämään mahdollisuuden mukaan torjua epämieluisat, jos ne tungetellen pyrkisivät luokseni. Mutta erään kerran, kun jälleen oli puheena kokemus yleensä ja minä kerroin hänelle ystäväni Behrischin hassunkuriset lausumat, hän pudisti hymyillen päätänsä ja virkkoi: Siitä näkee, miten käy sanojen, jotka on vain kerran lausuttu! Nuo kaikuvat niin hassunkurisilta, jopa typeriltäkin, että näyttänee melkein mahdottomalta sijoittaa niihin järjellistä merkitystä, ja kuitenkin kenties voisi sitä yrittää.

Minun vaatiessani häneltä lähempää selkoa hän vastasi ymmärtäväiseen ja hilpeään tapaansa:

Jos sallitte minun ystävänne lausuntoa selittäen ja täydentäen jatkaa hänen tavallansa, niin minusta näyttää siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa kokemuksen merkitsevän vain sitä, että kokee mitä ei halua kokevansa, kuten ainakin tässä maailmassa useimmiten käy.

KAHDEKSAS KIRJA.

Eräs toinen mies, joskin joka suhteessa verrattomasti toisenlainen kuin Behrisch, on sentään tavallansa häneen verrattavissa: minä tarkoitan Oeseriä, joka hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka kuluttavat elämänsä haaveillen miellyttävässä askartelussa. Hänen ystävänsäkin tunnustivat salaa, ettei hän erittäin kauniista luontaisista lahjoistaan huolimatta ollut käytellyt nuoruusvuosiansa riittävän toimellisesti, joten hän ei myöskään ollut milloinkaan päässyt niin pitkälle, että olisi täysin vallinnut harjoittamansa taiteen teknillistä puolta. Eräänlainen uutteruus näytti kuitenkin olevan hänen iällensä suotu, ja niinä monina vuosina, joiden aikana hänet tunsin, häneltä ei milloinkaan puuttunut kekseliäisyyttä eikä ahkeruutta. Hän oli heti ensi-näkemältä vetänyt minua puoleensa; jo hänen ihmeellinen ja aavistutteleva asumuksensa viehätti minua mitä suurimmassa määrässä. Vanhan Pleissenburgin linnan oikeassa kulmauksessa noustiin korjattuja valoisia kiertoportaita. Hänen johtamansa piirustusakademian salit, iloiset ja tilavat, olivat silloin vasemmalla puolen; mutta hänen itsensä luo päästiin ainoastaan ahdasta, pimeätä käytävää pitkin. Sen perälle ehdittyä oli etsittävä pääsy hänen huoneisiinsa, joiden rivin ja avaran jyväaitan välitse oli vast'ikään kuljettu. Ensimmäistä huonetta koristivat myöhemmän italialaisen koulukunnan maalaukset, mestarien, joiden suloa hän tapasi kovin ylistää. Koska minä olin muutamien aatelismiesten keralla nauttinut hänen luonansa yksityisopetusta, niin meidän oli lupa piirustaa tässä huoneessa, pääsimmepä toisinaan viereiseen sisäsuojaankin, joka oli hänen työhuoneenansa ja sisälsi sitäpaitsi hänen harvalukuiset kirjansa, luonnonopilliset ja taidekokoelmansa ja muut hänen lähimpien harrastustensa esineet. Kaikki oli järjestetty sievästi, yksinkertaisesti ja sillä tavoin, että pieneen huoneeseen sisältyi erittäin paljon. Huonekalut, kaapit, salkut olivat hienot, mutta eivät ylen koristellut eivätkä ylen upeat. Niinpä hän kaikkein ensinnä meille suositteli, myöhemminkin yhä uudelleen samaan asiaan palaten, yksinkertaisuutta kaikessa, mitä taiteen ja ammattitaidon toisiinsa liittyneinä on määrä saada aikaan. Nimenomaisesti vihaten kiemura- ja simpukkakoristeita ja barokkia makua yleensäkin, hän näytti meille vanhoja kuparipiirroksina säilyneitä onnistuneemmin koristein ja yksinkertaisemmin muodoin sommiteltuja huonekaluja ja muita huoneen sisustukseen kuuluvia esineitä, ja koska koko hänen ympäristönsä sointui näihin periaatteisiin, tekivät hänen sanansa ja opetuksensa meihin hyvän ja kestävän vaikutuksen. Hänellä oli muutenkin tilaisuutta osoittaa meille käytännössä ajatus- ja tuntemistapojansa, koska sekä yksityiset että hallitsevat henkilöt pitivät häntä suuressa arvossa ja kysyivät häneltä neuvoa rakentaessaan tai korjauksia suorittaessaan. Yleensä hän näytti olevan taipuvampi valmistamaan jotakin tilapäisesti, jotakin määrättyä tarkoitusta ja käytäntöä varten, kuin ottamaan suorittaakseen itsenäisiä teoksia, jotka vaativat täydellisempää käsittelyä. Senvuoksi hän olikin aina valmis ja saatavissa, kun kirjakauppiaat tarvitsivat suurempia ja pienempiä vaskipiirroksia johonkin teokseen; niinpä ovat Winckelmannin ensimmäisten teosten koristekuvat hänen käsialaansa. Usein hän kuitenkin valmisti vain peräti luonnosmaisia piirroksia, joita Geyser osasi varsin hyvin käytellä. Hänen kuosissaan oli aina jotakin yleistä, tekeepä mieli sanoa: aatteellista. Hänen naisensa olivat miellyttäviä ja suloisia, hänen lapsensa sangen teeskentelemättömiä; sitävastoin eivät ottaneet oikein luonnistuaksensa miehet, joihin hänen tosin henkevä, mutta sittenkin aina himmentävä ja samalla lyhentelevä tekotapansa enimmäkseen loi lazzaronin leiman. Kun hän yleensäkin suunnitteli teoksensa enemmän valoa, varjoja ja massoja kuin muotoja silmällä pitäen, niin ne näyttivät kokonaisuudessaan kauniilta, ja yleensäkin oli kaikessa, mitä hän teki ja toimitti, oma omituinen sulo. Koska hän toisaalta ei voinut eikä tahtonutkaan vapautua merkittävään, vertauskuvalliseen, sivuajatuksia herättävään kohdistuvasta juurtuneesta taipumuksestaan, niin hänen teoksensa aiheuttivat aina mietteitä ja tulivat täydellisiksi käsitteen nojalla, koska taide ja tekotapa eivät voineet sitä tehdä. Tämä suunta, joka on aina vaarallinen, johti hänet toisinaan aina hyvän aistin uloimmille rajoille, ellei niiden ylikin. Hän pyrki usein saavuttamaan tarkoituksia, ja mitä ihmeellisimpien mieleenjohtumien ja oikukkaan leikillisyyden avulla, ja hänen parhaissa teoksissaan onkin aina humoristinen sävy. Ellei yleisö ollut sellaisiin seikkoihin tyytyväinen, niin hän kosti keksimällä uuden, vieläkin ihmeellisemmän pilan. Niinpä hän myöhemmin asetti suuren konserttisalin eteishuoneeseen omaan tyyliinsä sommitellun naiskuvan, joka ojensi nipistimiä kohti kynttilää, ja iloitsi kovin saadessaan syntymään kiistaa siitä, aikoiko tuo eriskummallinen muusa kynttilää niistää vaiko sen sammuttaa, veitikkamaisesti vilahduttaen näkyviin kaikenlaisia syrjäajatuksia.