Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Suurinta huomiota herätti minun kaupungissa oleskellessani uuden teatterin rakentaminen. Oeserin sitä varten sommittelema esirippu teki varmaan uutena erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli siirtänyt runottaret, jotka sellaisissa tapauksissa yleensä leijuvat pilvissä, maan päälle. Kunnian temppelin esipihaa kaunistivat Sophokleen ja Aristophaneen kuvapatsaat, joiden ympärille kerääntyivät kaikki uudemmat näytelmärunoilijat. Lisäksi olivat läsnä myöskin taiteiden jumalattaret, ja kaikki näytti arvokkaalta ja kauniilta. Mutta nytpä tulee se, mikä asiassa oli ihmeellistä! Vapaan keskiosan taustalla nähtiin etäisen temppelin pääovi, ja kevyeen nuttuun puettu mies kulki mainittujen ryhmien välitse niistä välittämättä, suoraan kohti temppeliä; hänestä oli senvuoksi näkyvissä selkäpuoli, hän ei ollut erikoisen tarkasti kuvattu. Hänen piti edustaa Shakespeariä, joka ilman edeltäjiä ja seuraajia, esikuvista välittämättä kulki omin neuvoin kohti kuolemattomuutta. Tämä teos valmistettiin uuden teatterin avaralla ullakolla. Me kokoonnuimme usein sinne hänen luoksensa, ja minä luin hänelle siellä »Musarionin» irtoarkkeja.

Minä puolestani en suinkaan edistynyt taiteen harjoittamisessa. Oeserin jakama oppi vaikutti meidän mieleemme ja kaunoaistiimme, mutta hänen oma piirustustapansa oli niin epämääräinen, ettei se voinut opastaa ankaraan ja nimenomaiseen taiteen harjoittamiseen minua, joka minäkin vain hämärästi käsitin taiteen ja luonnon esineitä. Kasvoista ja itse ruumiin muodoista hän neuvoi meille enemmän näkökohtia kuin muotoja, enemmän eleitä kuin suhteita. Hän antoi meille käsityksiä hahmoista ja vaati meitä herättämään ne eloon mielessämme. Tuo olisikin ollut varsin hyvin ja oikein, kunhan hän ei olisi ollut tekemisissä pelkkäin aloittelijain kanssa. Jos siis ei käynytkään kieltäminen, että häneltä puuttui eteviä opettajanlahjoja, oli toisaalta myönnettävä, että hän oli erittäin järkevä ja kokenut ja että onnekas henkinen notkeus ylevämmässä merkityksessä aivan nimenomaisesti antoi hänelle opettajapätevyyden. Ne virheet, jotka kutakin vaivasivat, hän oivalsi varsin hyvin, mutta ei kumminkaan huolinut niitä suoraan moittia, vaan ilmaisi kiitoksen samoinkuin moitteenkin epäsuorasti ja erittäin lyhyeen. Niinmuodoin oli pakko asiaa miettiä, ja sen oivaltaminen edistyi pian melkoisesti. Minä esim. olin erittäin huolellisesti kuvannut annettujen ohjeiden mukaan mustalla ja valkoisella liidulla siniseen paperiin kukkavihkon yrittäen korostaa pientä kuvaa osaksi pyyhkimällä, osaksi varjostamalla. Minun siinä kauan vaivaa nähtyäni hän astui kerran taakseni ja virkkoi: »Enemmän paperia!» kohta jälleen poistuen. Naapurini ja minä mietimme päämme puhki arvataksemme, mitä hän tarkoitti; minun kukkavihkollani näet oli suuressa puolessa arkissa yllin kyllin tilaa. Kauan aikaa mietittyämme me luulimme vihdoin arvanneemme hänen ajatuksensa, kun huomasimme, että minä olin mustaa ja valkoista toisiinsa sekoittaen kerrassaan peittänyt sinisen pohjan, hävittänyt välivivahteen ja tosiaankin saanut suuren uutteruuden nojalla syntymään epämiellyttävän piirroksen. Muuten hän kyllä muisti meille opettaa perspektiiviä, valoa ja varjoa koskevia seikkoja tosin riittävästi, mutta kuitenkin aina vain siten, että meidän täytyi ponnistella ja kiusautua keksiäksemme perinnäisille johtoaatteille oikean sovellutuksen. Todennäköisesti oli hänen tarkoituksensa kehitellä meissä, joiden ei missään tapauksessa ollut määrä tulla taiteilijoiksi, ainoastaan asian oivallusta ja kaunoaistia ja tutustuttaa meidät taideteokselle asetettaviin vaatimuksiin nimenomaan edellyttämättä, että meidän piti se tuottaa. Koska ahkeruus ei yleensäkään ollut minun ominaisuuksiani (minua näet huvitti ainoastaan se, mikä luonnistui minulle itsestään), niin minä muutuin vähitellen haluttomaksi, ellen suorastaan huolimattomaksi, ja koska tieto on mukavampaa kuin tekeminen, niin minä sallin vastustelematta hänen kuljettaa meitä minne hän omia näkökantojansa noudattaen itse mieli.

Niihin aikoihin oli d'Argenvillen kirja »Maalaajien elämästä» käännetty saksaksi; minä sain sen ihan tuoreena ja tutkin sitä varsin uutterasti. Se näytti miellyttävän Oeseriä, ja hän hankki meille tilaisuutta nähdä useita Leipzigin suurissa kokoelmissa säilytettyjä salkkuja opastaen meitä siten taiteen historiaan. Mutta nämäkin harjoitukset saivat minussa aikaan toisen vaikutuksen kuin hän lienee suunnitellut. Ne monet aiheet, joita näin taiteilijoiden käsitelleen, herättivät runolliset taipumukseni, ja kuten runoelman johdosta voidaan sommitella vaskipiirros, samoin minä nyt sepitin runoja kuvien ja piirrosten nojalla kuvaillen mieleeni niiden esittämät henkilöt aikaisemmissa ja myöhemmissä olotiloissansa, toisinaan myös muovaten pienen laulun, joka olisi soveltunut heidän laulamaksensa, ja totuin siten näkemään taiteet toistensa yhteydessä. Olivatpa tekemäni virheetkin — kun näet runoni toisinaan muuttuivat kuvaileviksi — myöhemmin, kyetessäni asioita paremmin harkitsemaan, minulle hyödyksi, koska osoittivat minulle taiteiden erilaisuutta. Sellaisia pieniä sepitelmiä oli useampia Behrischin toimittamassa kokoelmassa, mutta niistä ei ole mitään säilynyt.

Se taide- ja makuelementti, jossa Oeser eli ja jonka kannattamaksi ahkera vierailijakin itsensä tunsi, esiintyi arvokkaana ja ilahduttavana senkin vuoksi, että hän mielellään muisteli kuolleita ja kaukaisia henkilöitä, joiden yhteydessä oli ollut tai yhä vieläkin oli; jos näet hän kerran havaitsi henkilön kunnioituksensa arvoiseksi, niin hänen käytöksensä säilyi myöhemmin muuttumattomana ja hän osoitti aina samaa suopeutta.

Ylistettyään meille ranskalaisista erittäinkin Caylusta hän tutustutti meidät myöskin saksalaisiin tällä alalla toimiviin miehiin. Niinpä saimme tietää, että professori Christ oli harrastelijana, kokeilijana, tuntijana ja avustajana suorittanut taiteelle kauniita palveluksia ja käyttänyt oppineisuuttansa sen todelliseksi edistämiseksi. Heinecke sitävastoin ei voinut tulla mainituksi, ja syynä oli osaksi se, että hänen askarrustensa esineenä olivat saksalaisen taiteen liian lapselliset alkuvaiheet, osaksi se, että hän oli kerran kohdellut Winckelmannia sopimattomasti, mitä seikkaa hänelle ei voitu milloinkaan suoda anteeksi. Sensijaan suunnattiin tarkkaavaisuuttamme voimakkaasti Lippertin pyrintöihin; opettajamme näet ylisti ylistämistään hänen ansioitansa. Vaikka näet, sanoi hän, kuvapatsaat ja suuremmat kuvaamataiteen teokset pysyvätkin kaiken taiteentuntemuksen perustuksena ja huippuna, olivat ne kuitenkin sekä alkuperäisinä että jäljennöksinä harvoin nähtävissä; Lippert sitävastoin teki tunnetuksi kokonaisen pienen gemma-maailman, joka teki silmiinpistävämmäksi ja tajuttavammaksi muinaisaikaisten taiteilijain käsitettävämmät ansiot, onnellisen keksintäkyvyn, tarkoituksenmukaisen yhdistelyn ja aistikkaan käsittelyn, ja jonka suuri vaihtelevaisuus teki vertailun pikemmin mahdolliseksi. Meidän nyt askarrellessamme näissä asioissa, mikäli se oli sallittua, viitattiin Winckelmannin Italiassa suorittamiin tärkeihin taiteellisiin töihin, ja me kävimme hartaina käsiksi hänen ensimmäisiin teoksiinsa; Oeser näet osoitti hänelle palavaa kunnioitusta ja osasi varsin helposti saada meidätkin sen omaksumaan. Noista problemaattisista pienistä kirjoitelmista, joita lisäksi hämmentää niissä piilevä ironia ja jotka kohdistuvat aivan erikoisiin mielipiteisiin ja tapahtumiin, me tosin emme kyenneet saamaan selkoa, mutta koska Oeser oli niihin huomattavasti vaikuttanut ja lakkaamatta meillekin suositteli kauneuden, mutta sitäkin enemmän aistikkuuden ja miellyttävyyden evankeliumiansa, niin me yleensä jälleen keksimme ydinajatuksen ja otaksuimme suorittavamme sellaisia tulkintoja sitä varmemmin, kun pidimme melkoisena onnena, että saimme ammentaa samasta lähteestä, joka oli sammuttanut Winckelmannin ensimmäinen janon..

Kaupunkia ei voi kohdata mikään suurempi onni kuin se, että useat, hyvässä ja oikeassa yksimieliset, jo sivistyneet henkilöt asuvat siinä toistensa keralla. Tätä etua nautti Leipzig sitäkin rauhallisemmin, kun ei vielä ollut ilmennyt monia mielipiteiden ristiriitoja. Huberilla, vaskipiirrosten kokoilijalla ja harjaantuneella tuntijalla, oli sen ohessa vielä se kiitollisesti tunnustettu ansio, että hän pyrki tutustuttamaan ranskalaisiakin saksalaisen kirjallisuuden arvoon; Kreuchauff, harjaantunut harrastelija, joka koko taidepiirin ystävänä voi pitää kaikkia kokoelmia ominansa, Winkler, joka mielellään salli toistenkin ottavan osaa hänen aarteittensa herättämään älykkääseen iloon, samoin monet muut heidän seuraansa liittyneet, kaikki elivät ja vaikuttivat yhdessä mielessä, ja miten usein sainkin olla läsnä heidän taideteoksia tarkastellessaan, en muista milloinkaan syntyneen eripuraisuutta: aina otettiin kohtuudenmukaisesti huomioon se koulukunta, jonka piiristä taiteilija oli lähtenyt, aika, jona hän oli elänyt, ne erikoiset kyvyt, jotka luonto oli hänelle suonut, ja hänen esitystaidossa saavuttamansa aste. Siinä ei suosittu erikoisesti hengellisiä tai maallisia, maalaisia tai kaupunkilaisia, elollisia tai elottomia aiheita; kysymys koski aina teoksen taiteellisuutta.

Vaikka nämä harrastelijat ja kokoilijat olotilansa, mielenlaatunsa, varallisuutensa ja tilaisuuden nojalla taipuivat enemmän alankomaalaisen koulukunnan puoleen, suunnattiin kuitenkin aina, luoteisten taiteilijoiden loppumattomia ansioita tarkasteltaessakin, kaihomielinen ja hartaasti kunnioittava katse päin kaakkoista.

Niin täytyi yliopiston, jossa minä laiminlöin vanhempieni tarkoitukset ja omanikin, perehdyttää minua siihen, mikä oli muodostuva elämäni suurimmaksi tyydytykseksi, ja niinpä olenkin aina erikoisen mielelläni ja kunnioittaen muistellut niitä suojia, joissa nuo melkoiset virikkeet olivat tulleet osakseni. Mielessäni on yhä vieläkin eloisana vanha Pleissenburg ja akademian huone, mutta ennen kaikkea Oeserin asunto ja samoin Winklerin ja Richterin kokoelmat.

Mutta nuori mies, joka saa opetusta ainoastaan ohimennen, vanhempien keskustellessa heille jo tutuista asioista, ja jonka omaksi huoleksi jää vaikein tehtävä, tuon kaiken yhteensovittaminen, on pakostakin varsin kiusallisessa asemassa. Senvuoksi minä haeskelinkin toisten keralla hartaasti jotakin uutta mielenvalaistusta. Sen me sitten saimmekin mieheltä, jolle olimme jo paljon velkaa.

Ihmishenkeä käy kovin ilahduttaminen kahdella tavalla: havaitsemisen ja käsittämisen nojalla. Mutta edellinen vaatii arvokasta esinettä, jollaista ei ole aina saatavissa, ja suhteellisen korkeata sivistysmäärää, jota henkilö ei suinkaan ole aina saavuttanut. Käsittäminen sitävastoin vaatii ainoastaan vastaanottavaisuutta, se tuo sisällyksen mukanansa ja on itse sivistyksen väline. Niinpä olikin meille erittäin tervetullut se valonsäde, jonka oivallinen ajattelija suuntasi luoksemme synkän pilviverhon halki. Täytyy olla nuorukainen voidakseen kuvitella, kuinka meihin vaikutti Lessingin »Laokoon», teos, joka vei meidät mukanansa vaivalloisen havaitsemisen alueelta ajatuksen vapaille olosijoille. Ylen kauan väärinymmärretty lausuma ut pictura poesis oli kerrassaan syrjäytetty, kuvaavien ja puheenomaisten taiteiden välillä vallitseva ero oli selvä, niiden huiput ilmenivät nyt erillisinä, miten läheisesti ne pohjaltansa toisiinsa liittyivätkin. Kuvaavan taiteilijan oli pysyteltävä kauneuden rajoissa, puhuvan, joka välttämättä tarvitsee kaikenlaista merkittävää, sallittiin kulkea niiden rajojen ylikin. Edellinen työskentelee ulkonaista aistia varten, jota tyydyttää yksin kauneus, jälkimmäinen mielikuvitusta varten, joka osaa suoriutua vielä rumastakin. Kuin salaman valaisemina kirkastuivat meille kaikki tämän erinomaisen ajatuksen johtopäätelmät, aikaisempi opastava ja arvosteleva kritiikki heitettiin kerrassaan pois kuin kulunut nuttu, me otaksuimme päässeemme kaikesta pahasta ja uskoimme voivamme hieman säälien silmäillä muuten mainiota kuudettatoista vuosisataa, jonka aikana saksalaiset kuvateokset ja runoelmat osasivat esittää elämää ainoastaan tiukuniekan narrin hahmossa, kuolemaa kalisevan luurangon muodossa ja maailman välttämättömiä ja satunnaisia vaivoja muodottoman paholaisen kuvaa käyttäen.