Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Eniten ilahdutti meitä kauneudellansa se ajatus, että muinaiset taiteilijat olivat tunnustaneet unen kuoleman veljeksi muovaten ne erehdyttävästi yhdenlaisiksi, kuten Menekhmit ikään. Nyt me voimme innoin viettää kauneuden voittojuhlaa ja karkoittaa taiteen valtakunnasta kaikenlaisen rumuuden, joka valitettavasti ei ole maailmasta poistettavissa, naurettavuuden alhaiseen piiriin.

Sellaisten pää- ja peruskäsitteiden erinomaisuus ilmenee ainoastaan mielelle, johon ne rajattomasti vaikuttavat, ainoastaan ajalle, johon ne kaivattuina oikealla hetkellä ilmaantuvat. Ne, joille sellainen ravinto soveltuu, askartelevat mielellään kokonaisina elämänsä kausina niitä noudatellen ja ylen runsaasta kasvusta iloiten, joskaan toisaalta ei puutu henkilöitä, jotka kohta vastustavat sellaista vaikutusta, eikä toisia, jotka tekevät korkean tarkoituksen tinkimisen ja moitiskelun esineeksi.

Mutta koska käsite ja havainto vuorotellen edellyttävät toisiansa, niin minä en voinut kauankaan askarrella näissä uusissa ajatuksissa tuntematta sanomatonta halua päästä kerrankin näkemään suurempaa määrää merkittäviä taideteoksia. Senvuoksi minä päätin viipymättä käydä Dresdenissä. Tarvittavia käteisiä rahoja minulta ei puuttunut, mutta oli voitettava toisia vaikeuksia, joita päähänpistojeni vuoksi vielä suotta lisäsin: minä näet salasin aikeeni kaikilta, koska mielin katsella sikäläisiä taideaarteita ihan omalla tavallani ja, kuten arvelin, sallimatta kenenkään johtaa itseäni harhaan. Sitäpaitsi mutkistutti eräs toinenkin eriskummallisuus tätä yksinkertaista asiaa.

Meissä on sekä synnynnäisiä että hankittuja heikkouksia ja sopii kysyä, kumpi laji antaa meille enemmän tekemistä. Minä tosin tutustuin varsin mielelläni kaikenlaisiin olotiloihin ja olisin useasti saanut siihen tilaisuutta, mutta isäni oli herättänyt minussa mitä suurinta kaikkiin majataloihin kohdistuvaa vastenmielisyyttä. Hänen Italiassa, Ranskassa ja Saksassa matkustelussaan tuo mieliala oli häneen lujasti juurtunut. Vaikka hän harvoin käytti kuvallista puhetapaa ottaen sen avukseen ainoastaan erittäin hilpeällä tuulella ollessaan, oli hänellä kuitenkin monesti tapana sanoa, että oli aina näkevinään suuren lukinverkon kiinnitettynä majatalon portille niin taitavasti, että hyönteiset tosin pääsivät lentämään sisään, mutta etuoikeutetuimmatkaan ampiaiset eivät kynimättöminä ulos. Hänestä tuntui kauhistuttavalta, että täytyi vielä maksaa ylen paljon siitä, että luopui tottumuksistansa ja kaikesta, mikä oli elämässä rakasta, noudattaakseen majatalonpitäjän ja viinurin sääntelemiä elämäntapoja. Hän ylisti entisten aikojen vieraanvaraisuutta, ja miten haluton hän muuten olikin sietämään talossa mitään tavatonta, otti hän kuitenkin vastaan vieraita, varsinkin taiteilijoita ja taitureita. Niinpä asusti kuoma Seekatz kaupungissa ollessaan aina meillä, ja Abel, viimeinen ggamba-viulua menestyksellisesti ja miellyttävästi käytellyt taiteilija, sai osakseen hyvän vastaanoton ja kestityksen. Kuinkapa olisinkaan sellaisista nuoruudessa saaduista ja sittemmin mitenkään häipymättömistä vaikutelmista huolimatta voinut päättää astua vieraan kaupungin majataloon. Olisi ollut mitä helpoin asia päästä asumaan hyvien ystävien luo; hovineuvos Krebel, asessori Hermann ja muut olivat jo usein siitä minulle puhuneet, mutta matkan piti pysyä heiltäkin salassa, ja niin johtui mieleeni mitä eriskummallisin ajatus. Asuinkumppanillani, ahkeralla jumaluusopin ylioppilaalla, jonka silmät valitettavasti yhä heikontuivat, oli Dresdenissä sukulainen, suutari, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Tuo mies oli lausumillansa jo aikoja sitten herättänyt huomiotani, ja me olimme aina juhlineet hänen kirjeensä saapumista. Hän vastasi sokeutta pelkäävän sukulaisensa valituksiin aivan omalla tavallansa; hän näet ei huolinut haeskella lohdutusperusteita, jotka ovat aina vaikeasti löydettävissä, mutta se tapa, jolla hän tarkasteli omaa ahdasta, köyhää, vaivalloista elämäänsä, se leikillisyys, jota hän keksi vaivoissa ja vastuksissakin, se häviämätön vakaumus, että elämä sinänsä on hyvä, tarttui kirjeen lukijaankin saaden hänet ainakin hetkiseksi saman mielialan valtaan. Minä olin intomielisyydessäni jo useasti lähettänyt tälle miehelle kohteliaita terveisiä, olin kiittänyt hänen onnellisia luontaisia lahjojansa ja ilmaissut haluavani häneen tutustua. Kaiken tuon edellyttäen minusta näytti mitä luonnollisimmalta asialta, että etsin hänet, keskustelen hänen kanssansa, vieläpä asun hänen luonansa ja opin hänet oikein tarkoin tuntemaan. Kelpo kandidaattini antoi minulle hieman vastusteltuansa vaivalloisesti sommittelemansa kirjeen, ja minä lähdin, asiakirja taskussani, keltaisissa vaunuissa Dresdeniin kaihoavin mielin.

Minä haeskelin suutariani ja löysin hänet pian esikaupungista. Jakkaralla istuen hän tervehti minua ystävällisesti ja virkkoi hymyillen, kirjeen luettuansa: »Nuori herra, minä näen tästä, että te olette eriskummallinen kristitty.» Kuinka niin, mestari? kysyin minä. »Eriskummallinen ei tarkoita pahaa», jatkoi hän, »siten nimitetään henkilöä, joka ei ole itsensä kaltainen, ja minä nimitän teitä eriskummalliseksi kristityksi, koska tunnustatte itsenne eräässä kohden Kristuksen seuraajaksi, toisessa kohden sitävastoin ette». Minun pyydettyäni selitystä hän virkkoi: »Tarkoituksenne näyttää olevan julistaa köyhille ja alhaisille hyvää sanomaa; se on kaunista, ja tämä Kristuksen jäljitteleminen on kiitettävää. Mutta teidän pitäisi samalla muistaa, että hän istui aterialla mieluummin varakkaiden ja rikkaiden henkilöiden luona, missä elettiin miellyttävästi, ja ettei hän halveksinut kalliita voiteitakaan, joiden tuoksun havainnette minun luonani ihan toiseksi.»

Tämä hupainen alku sai minut heti hyvälle tuulelle, ja niin me kiusoittelimme toisiamme melko kauan. Hänen eukkonsa seisoi mietteliäänä, kun ei oikein tietänyt, mihin sijoittaisi tällaisen vieraan ja miten häntä kestitsisi. Senkin johdosta ukolla oli erittäin somia mieleenjohtumia, jotka eivät viitanneet ainoastaan Raamattuun, vaan myöskin Gottfriedin kronikkaan, ja kun olimme sopineet siitä, että jäisin taloon, niin annoin kukkaroni sellaisenaan emännälle talletettavaksi ja kehoitta häntä käyttelemään sen sisällystä, mikäli tarve vaati. Kun hän aikoi asian torjua hieman veitikkamaisesti huomauttaen, ettei ollut niin rutiköyhä kuin saattoi näyttää, niin minä riisuin häneltä aseet sanomalla: Ellei se tapahtuisikaan muusta syystä kuin veden viiniksi muuttamista varten, niin lienee tuollainen koeteltu kotoinen menettely paikallansa, koska nykyjään ei enää tapahdu ihmeitä. Emäntä näytti yhä paremmin tottuvan minun puheisiini ja käytökseeni, me olimme pian sopeutuneet toistemme seuraan ja vietimme sangen iloisen illan. Ukko pysyi aina kaltaisenansa, koska kaikki virtasi samasta lähteestä. Hänen omaisuutenansa oli kelpo terve ymmärrys, joka lepäsi hilpeän mielenlaadun varassa ja mielellään suostui tasaiseen perinnäiseen toimintaan.

Ensimmäinen ja välttämättömin asia oli hänelle alinomainen työskentely, ja se seikka, että hän piti kaikkea muuta satunnaisena, tuki hänen tyytyväisyyttänsä; niinpä minun täytyikin lukea hänet ennen monia muita kuuluvaksi niiden henkilöiden joukkoon, joita on nimitetty käytännöllisiksi filosofeiksi, itsetiedottomiksi viisaudenharjoittajiksi.

Tuli se kärsimättömästi odottamani hetki, jolloin pääsin taulukokoelmaa näkemään. Minä astuin pyhäkköön, ja ihmetykseni oli suurempi kuin olin voinut arvatakaan. Sali, jonka viimeinen osasto johti takaisin ensimmäiseen, siinä mitä suurimman hiljaisuuden ohella vallitseva upeus ja puhtaus, häikäisevät kehykset, kaikki vielä lähempänä sitä aikaa, jolloin olivat kullatut, vahalla kiilloitettu lattia, huoneet, jotka olivat lähinnä katselijoiden eikä työtä tekevien suojana, herättivät erinomaista juhlallisuuden tuntoa, joka muistutti kirkon aiheuttamaa vaikutelmaa sitäkin enemmän, kun monen temppelien korut, monen palvonnan esineet, nähtiin tänne jälleen asetettuina pyhiä taiteellisia tarkoituksia palvelemaan. Minä suostuin varsin mielelläni kuuntelemaan oppaani yhtäjaksoisia selityksiä, mutta pyysin sentään saada viipyä ulommassa kokoelmahuoneessa. Mielihyväkseni minä tosiaankin tunsin olevani täällä kuin kotona. Olin jo aikaisemmin nähnyt useiden taiteilijoiden teoksia, toisia tunsin vaskipiirroksista, toisia nimeltä; en tuota salannut ja herätin sen nojalla oppaassani hieman luottamusta; näkyipä häntä huvittavankin se ihastukseni, kun näin maalauksia, joissa sivellin vei voiton luonnosta. Mieltäni näet kiinnittivät varsinkin sellaiset teokset, joiden taiteellinen arvo välttämättä yleni, jos niitä vertasi tuntemaansa luontoon.

Astuessani jälleen suutarini huoneeseen nauttiakseni päivällisateriaa voin tuskin uskoa silmiäni. Luulin näet näkeväni Ostarien maalauksen, niin täydellisenä, että se olisi sopinut ripustaa kokoelmiin. Esineiden aseman, valon, varjot, ruskeahkon kokonaissävyn, loihtuisat asenteet, kaiken, mitä mainitun taiteilijan tauluissa ihaillaan, minä näin todellisena edessäni. Ensimmäisen kerran huomasin nyt itsessäni ilmeisenä kyvyn, jota olen myöhemmin tietoisemmin viljellyt, nimittäin kyvyn katsella luontoa sen taiteilijan silmillä, jonka teoksia olen vast'ikään erikoisen tarkkaavasti katsellut. Tämä kyky on suonut minulle paljon nautintoa, mutta myös lisännyt harrasta haluani saada aika ajoin innokkaasti harjoittaa taitolahjaa, jonka luonto näytti minulta evänneen.

Minä kävin kokoelmissa kaikkina sallittuina aikoina ja ilmaisin yhä edelleenkin ylen äänekkäästi ihastustani monenkin oivallisen teoksen johdosta. Siten tein tyhjäksi kiitettävän aikeeni pysyä tuntemattomana ja huomaamattomana, ja kun tätä ennen vain eräs alempi katsastaja oli ollut kanssani tekemisissä, havaitsi minut nyt itse ylivalvoja, neuvosmies Riedel, joka huomautti minulle useista sellaisista seikoista, jotka näyttivät erikoisesti kuuluvan minun aloilleni. Minä näin tämän oivan miehen silloin yhtä toimeliaana ja hyväntahtoisena kuin myöhemminkin monien vuosien kuluessa, ja samanlaisena hän esiintyy vielä nytkin. Hänen kuvansa ja nuo taideaarteet ovat mielessäni siinä määrin toisiinsa kutoutuneet, etten näe niitä milloinkaan erillänsä, ja seurasipa hänen muistonsa minua Italiaankin, jonka maan lukuisissa suurissa ja rikkaissa kokoelmissa hänen seuransa olisi ollut minulle erittäin suotava.