Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Koska sellaisia teoksia ei käy vieraiden ja tuntemattomienkaan keralla katseleminen ilman vastavuoroista osanottoa, vaan niiden näkeminen pikemminkin on erikoisesti omansa avaamaan mieliä toisilleen, niin minä jouduin täälläkin juttelemaan erään nuoren miehen kanssa, joka näytti oleskelevan Dresdenissä ja kuuluvan johonkin lähetystöön. Hän kutsui minut tulemaan illalla erääseen ravintolaan, jonne kertoi kokoontuvan hupaisen seuran ja jossa voi kohtuullisen juomalaskun maksamalla viettää muutamia varsin hauskoja hetkiä.

Minä saavuin ravintolaan, mutta en löytänyt mainittua seuraa, ja tarjoilija sai minut hieman ihmeisiini lausumalla minulle terveiset herralta, joka oli minut kutsunut: hän pyysi minulta anteeksi, että saapuisi vasta vähän myöhemmin, kehoitti sitäpaitsi olemaan panematta pahakseni mitään, mitä tapahtui, ja ilmoitti, että minun tarvitsi maksaa ainoastaan oman laskuni. Minä en tietänyt mitä arvella noista sanoista, mutta mieleeni johtuivat isäni lukinverkot ja minä maltoin mieleni odottaakseni mitä tuleman piti. Seurue kokoontui, tuttavani esitteli minut, ja minun ei tarvinnut kauankaan tehdä huomioitani, kun jo havaitsin, että tarkoituksena oli pitää pilkkanansa erästä nuorta miestä, joka uutena tulokkaana kunnostautui esiintymällä kovin äänekkäästi ja julkeasti; niin ollen minä olin kovin varuillani, ettei seura huomaisi hupaiseksi valita minua hänen seuralaiseksensa. Aterian aikana tuo aie kävi sitäkin selvemmäksi jokaiselle, hänelle itselleen ei. Kilisteltiin yhä ahkerammin, ja kun vihdoin oli huudettu eläköön hänen mielitiettynsäkin kunniaksi, vannoi jokainen pyhästi ja kalliisti, ettei näistä laseista saanut enää milloinkaan maistaa; ne heitettiin taakse permantoon, ja tämä oli merkkinä uusien hullutusten aloittamiseen. Minä vetäydyin vihdoin pois kaikessa hiljaisuudessa, ja viinuri, joka esitti minulle erittäin huokean juomalaskun, kehoitti minua tulemaan toisen kerran, koska meno ei ollut joka ilta näin kirjavaa. Minulla oli pitkä matka asuntooni, ja sinne saapuessani oli kohta keskiyö. Ovet olivat lukitsematta, kaikki asujaimet jo vuoteissaan, ja ahdasta kotoista olopiiriä valaisi lamppu, joten yhä harjaantuneemmalle katseelleni siinä heti näkyi mitä korein Schalkenin maalaus, josta en päässyt irtautumaan ja joka karkoitti vaiheiltani kaiken unen.

Ne muutamat päivät, jotka Dresdenissä vietin, käytin yksinomaan taulukokoelmaan tutustuen. Antiikkiset teokset olivat vielä suuren puutarhan paviljongeissa; minä en huolinut lähteä katsomaan niitä, enempää kuin muutakaan, mitä Dresdenissä oli oivallista, koska olin liiankin varma siitä, että itse taulukokoelmassa oli paljon sellaista, mikä välttämättä jäi minulta salatuksi. Niinpä otaksuin italialaiset mestarit arvokkaiksi pikemmin hyvässä uskossa ja luottamuksessa kuin rohjeten väittää heitä oivaltavani. Kaikki se, mitä en voinut katsella niinkuin luontoa, asettaa luonnon sijaan, verrata tuttuun esineeseen, jäi minuun vaikuttamatta. Aineellinen vaikutelma se muodostaa alun kaikkeen korkeampaankin harrasteluun.

Suutarini kanssa minä olin varsin hyvässä sovussa. Hän oli sangen henkevä ja monipuolinen, ja me esitimme useasti kilvan hullunkurisia päähänpistoja; mutta ihminen, joka ylistää itseänsä onnelliseksi ja vaatii toisilta, että heidän tulee menetellä samoin, herättää meissä epämieluisia tunteita, vaikuttaapa sellaisten mielialojen uudistuva esittäminen ikävystyttävästikin. Minulla tosin oli riittävästi ajatusaskarrusta, huvia ja kiihokkeita, mutta onnelliseksi en itseäni suinkaan tuntenut, ja hänen lestiensä mukaiset kengät eivät tahtoneet minulle sopia. Me erosimme kuitenkin parhaina ystävinä, ja emäntäkään ei erottaessa ollut minuun tyytymätön.

Vähän ennen lähtöäni minulle vielä sattui eräs erittäin mieluisa kokemus. Mainittu nuori mies, joka halusi jälleen voittaa hieman luottamustani, toimitti minut esitellyksi johtaja von Hagedornille, joka erittäin hyväntahtoisesti näytti minulle kokoelmansa ja jota nuoren taiteenystävän innostus kovin ilahdutti. Hän oli, kuten tuntijan sopiikin, kerrassaan rakastunut omistamiinsa maalauksiin ja löysi senvuoksi harvoin toisista henkilöistä toivomaansa myötätuntoa. Erikoisesti hän iloitsi siitä, että minua kerrassaan sanomattomasti miellytti eräs Swaneveltin maalaus ja että minä väsymättä kiitin ja ylistin sen jokaista yksityiskohtaa. Juuri maisemat, jotka muistuttivat mieleeni sitä kaunista kirkasta taivasta, jonka alla olin lapsuusikäni elänyt, noiden seutujen runsas kasvillisuus ja kaikki muu lämpimämmän ilmanalan ihmiselle osoittama suosio liikuttivat minua kuvattuina eniten, koska herättivät minussa kaihomielistä muistoa.

Näitä oivallisia, henkeä ja aistia oikeaan taiteeseen valmistavia kokemuksia kuitenkin keskeytti ja himmensi eräs kaikkein murheellisimpia näkyjä: monien kulkemieni Dresdenin katujen hävitetty ja autio tila. Soran täyttämä Maurinkatu ja Ristikirkko haljenneina torneineen painuivat syvälle mieleeni ja esiintyvät vieläkin sisäisten kuvieni joukossa tummana täplänä. Pyhän Neitsyen kirkon kupolista minä näin nuo sietämättömät rauniot kauniisti järjestetyn kaupungin keskelle siroteltuina, ja siinä suntio ylisti minulle taitavaa rakentajaa, joka oli varustanut kirkon kupukattoinensa sellaisen ikävän tapauksen varalta sommittelemalla sen pomminkestäväksi. Kelpo kirkonvartija osoitti minulle sitten eri puolilla olevia raunioita ja virkkoi mietteliään lakonisesti: »Tuon on tehnyt vihollinen!» Niinpä palasin vihdoin, joskin vastahakoisesti, Leipzigiin ja tapasin ystäväni, jotka eivät olleet tottuneet näkemään minun siten poikkeilevan, kovin ihmeissään ja askarrellen kaikenlaisissa salaperäisen matkani mahdollista tarkoitusta koskevissa mietteissä ja otaksumissa. Kun sitten aivan oikein kerroin heille tarinani, niin he selittivät sen saduksi ja pyrkivät teräväjärkisesti saamaan selkoa arvoituksesta, jonka muka olin vallattomuuksissani pukenut suutarimajatalon verhoon.

Mutta jos he olisivat voineet nähdä sydämeeni, niin eivät olisi löytäneet sieltä yhtään vallattomuutta. Se totuus, joka sisältyy tähän vanhaan lausumaan »Tiedon lisääntyminen on levottomuuden lisääntymistä», oli satuttanut minua koko voimallansa, ja mitä enemmän minä ponnistelin järjestelläkseni ja omaksuakseni mitä olin nähnyt, sitä huonommin siinä onnistuin; lopulta minun täytyi tyytyä hiljaiseen jälkivaikutukseen. Tavanomainen elämä otti minut jälleen valtoihinsa, ja minä tunsin oloni vihdoin aivan miellyttäväksi, kun ystävällinen seurustelu, minulle soveliaiden tietojen lisääntyminen ja eräänlainen käden harjaantuminen askarruttivat minua vähemmän merkittävällä, mutta voimiini paremmin soveltuvalla tavalla.

Erittäin miellyttävä ja minulle terveellinen oli tutustumiseni Breitkopfin perheeseen. Bernhard Christoph Breitkopf, perheen varsinainen perustaja, joka oli saapunut Leipzigiin köyhänä kirjanpainajakisällinä, oli vielä elossa ja asui Kultaisessa karhussa, Neumarktin varrella sijaitsevassa melkoisessa rakennuksessa, Gottsched asuinkumppaninansa. Hänen poikansa, Johann Gottlob Immanuel, oli hänkin mennyt jo aikoja sitten naimisiin ja oli useiden lasten isä. Osan melkoista omaisuuttansa he luulivat käyttävänsä parhaimmalla tavalla, kun rakensivat taloansa vastapäätä toisen, Hopeisen karhun, joka suunniteltiin itse kantataloa korkeampi ja avarampi. Minä tutustuin perheeseen juuri taloa rakennettaessa. Vanhin veli lienee ollut muutamia vuosia minua vanhempi, hyvärakenteinen nuori mies, joka harrasti musiikkia ja oli tottunut hyvin käsittelemään sekä flyygeliä että viulua. Toinen veli, vilpitön, kelpo sielu, hänkin musikaalinen, elähdytti yhtä hyvin kuin vanhinkin useasti toimeenpantuja konsertteja. He molemmat, samoinkuin vanhemmat ja sisaretkin, olivat minulle suopeat; minä olin heidän apunansa taloa rakennettaessa ja viimeisteltäessä, sisustettaessa ja siihen muutettaessa, ja tulin siten käsittämään monia sellaiseen asiaan liittyviä seikkoja; samalla minulla oli tilaisuutta nähdä Oeserin oppeja sovellettuina käytäntöön. Uudessa talossa, jonka siten näin syntyvän, minä olin usein vieraana. Me askartelimme paljon yhdessä, ja vanhin sävelsi muutamia minun laulujani, jotka painettuina olivat varustetut hänen nimellään, mutta ei minun, ja jotka ovat jääneet vähän tunnetuiksi. Minä olen valikoinut niistä paremmat ja sijoittanut ne muiden pienten runoelmieni joukkoon. Nuorukaisten isä oli keksinyt tai täydellistänyt nuottienpainamistaidon. Hän salli minun käyttää hyväkseni kaunista, enimmälti kirjapainotaidon alkuperää ja kehittymistä käsittelevää kirjastoa, joten minä hankin itselleni joitakin tietoja siltä alalta. Lisäksi minä löysin sieltä muinaisaikaisia aiheita esittäviä hyviä vaskipiirroksia ja jatkoin siinäkin suhteessa opintojani, jotka edistyivät sitäkin enemmän, kun melkoinen rikkipainoskokoelma oli muuton aikana joutunut epäjärjestykseen. Minä toimitin sen jälleen kuntoon niin hyvin kuin osasin, ja jouduin siten pakostakin käyttämään apunani Lippertin ja muiden teoksia. Eräältä lääkäriltä, tohtori Reicheliltä, joka hänkin oli saman talon asukkaita, minä aika ajoin kysyin neuvoa, koska tunsin itseni huonovointiseksi, joskaan en sairaaksi, ja niin me vietimme yhdessä hiljaista, miellyttävää elämää.

Tässä talossa minä sain vielä erään toisenlaisenkin tuttavan. Ullakkokamariin näet muutti vaskenpiirtäjä Stock. Hän oli Nürnbergistä kotoisin, erittäin ahkera ja töissään tarkka ja kunnollinen mies. Samoinkuin Geyser piirsi hänkin Oeserin piirustusten mukaan suurempia ja pienempiä levyjä, jotka tulivat yhä enemmän käytäntöön romaaneja ja runoja julkaistaessa. Hänen piirtimensä teki erittäin siistiä jälkeä, joten teos nousi etsausliuoksesta melkein täysin valmiina ja hänen tarvitsi vain sitä hieman korjata hyvin käsittelemällänsä kaivertimella. Hän suunnitteli tarkoin, kuinka kauan levy tulisi häntä askarruttamaan, ja mikään ei kyennyt keskeyttämään hänen työtänsä, ellei hän ollut suorittanut päivän tehtäväksi asettamaansa työmäärää. Niin hän istui leveän pöytänsä ääressä ison päätyikkunan luona, erittäin siistissä tuvassa, jossa vaimo ja kaksi tytärtä olivat hänen kotoisena seuranansa. Viimeksimainituista on toinen onnellisissa naimisissa ja toinen on oivallinen taiteilijatar; he ovat elinikäni pysyneet minun ystävinäni. Minä jaoin nyt aikani ylempien ja alempien kerrosten kesken ja kiinnyin kovin mieheen, joka oli vääjäämättömän uuttera erinomaisen leikkisä ja itse hyvänluontoisuus.

Minua viehätti tämän taidelajin siisti tekniikka, ja minä liityin hänen seuraansa valmistaakseni jotakin samantapaista. Harrastukseni oli jälleen suuntautunut maisemiin, jotka yksinäisillä kävelyretkilläni näyttivät minusta huvittavilta, sinänsä saavutettavilta ja taideteoksissa käsitetlävämmiltä kuin inhimillinen hahmo, joka minua säikytti. Niinpä syövytinkin hänen johdollansa erinäisiä Thielen ja muiden kuvaamia maisemia, ja vaikka teokset olivatkin harjaantumattoman käden tuotteita, ne sentään saivat aikaan joltisenkin vaikutuksen ja herättivät katselijoissa suopeita mielialoja. Laattojen pohjustus, niiden siveleminen, raavinta ja vihdoin syövyttäminen tarjosi monenlaista askarrusta, ja minä olin pian ehtinyt niin pitkälle, että kykenin monissa seikoissa mestariani avustamaan. Minulta ei puuttunut syövyttämisen edellyttämää tarkkaavaisuutta, ja harvoin mikään epäonnistui; mutta minä en ollut kyllin varovainen suojatakseni itseäni niiltä vahingollisilta huuruilta, joita sellaisissa tapauksissa yleensä kehittyy, ja ne lienevät olleet osaltansa aiheuttamassa niitä vaivoja, joista myöhemmin jonkin aikaa kärsin. Näiden töiden lomissa suoritettiin toisinaan puupiirroksiakin, jotta kaikki tulisi koetelluksi. Minä valmistin erinäisiä pieniä koristekuvia ranskalaisten mallien mukaan, ja monet niistä havaittiin kelvollisiksi.