Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Sallittakoon minun tässä vielä muistella eräitä miehiä, jotka asuivat Leipzigissä tai oleskelivat siellä lyhyen ajan. Piirikunnan veronkantaja Weisse, mies parhaassa iässään, hilpeä, ystävällinen ja avulias, voitti meidän kiintymyksemme ja kunnioituksemme. Me tosin emme tahtoneet tunnustaa hänen teatterikappaleitansa ehdottomasti mallikelpoisiksi, mutta sallimme niiden sentään itseämme ihastuttaa, ja hänen oopperansa, joihin Hiller loi kevyellä tavallansa eloa, huvittivat meitä kovin. Hampurilainen Schiebeler kulki samaa latua ja hänen teoksensa »Lisuart ja Dariolette» saavutti sekin meidän suosiomme. Eschenburg, kaunis nuori mies, ainoastaan hieman meitä vanhempi, kunnostautui eduksensa opiskelijoiden joukossa. Zachariae suvaitsi viipyä muutamia viikkoja luonamme ja aterioi, veljensä neuvosta, samassa pöydässä kuin me. Me pidimme, kuten oikeus ja kohtuus olikin, kunniana, kun saimme tehdä vieraamme mieliksi tarjoamalla pari erikoista ruokalajia, runsaamman jälkiruoan tai valikoidumpaa viiniä, ja hän, kookas, hyvärakenteinen, mukava mies, ei salannut hyvään ateriaan kohdistuvaa kiintymystänsä. Lessing saapui erääseen aikaan, jolloin meillä oli mielessämme, mitä lieneekään ollut; me emme suvainneet lähteä minnekään hänen tähtensä, jopa karttelimmekin niitä paikkoja, jonne hän saapui, luultavasti sen vuoksi, että pidimme itseämme liian hyvinä seisomaan syrjässä emmekä voineet mitenkään vaatia pääsyä hänen lähempään tuttavuuteensa. Tämä hetkellinen typeryys, joka ei kumminkaan ole mikään harvinaisuus vaateliaissa ja oikukkaissa nuorukaisissa, tosin myöhemmin kosti itsensä, kun näet minä en tullut milloinkaan silmin näkemään tuota erinomaista ja mitä suurimmassa määrin arvossa pitämääni miestä.

Kaikissa taidetta ja muinaisaikaa koskevissa harrastuksissa jokainen kuitenkin piti aina silmällä Winckelmannia, jonka kunto tunnustettiin isänmaassa ihastunein mielin. Me luimme ahkerasti hänen teoksiansa ja yritimme perehtyä niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa hän oli ensimmäiset kirjoittanut. Me löysimme niistä useita mielipiteitä, jotka näyttivät olevan Oeseriltä peräisin, vieläpä viimeksimainitun laatuisia leikkipuheita ja päähänpistojakin, emmekä hellittäneet, ennenkuin olimme muodostaneet suunnittaisen käsityksen niistä oloista, joissa nämä merkilliset ja toisinaan kuitenkin varsin arvoitukselliset teokset olivat syntyneet. Erikoisen tarkkaa lukua emme asiasta kumminkaan pitäneet, sillä nuoriso kaipaa pikemmin virikkeitä kuin opetusta, ja tämä ei ollut viimeinen kerta, jolloin sain kiittää sibyllan kirjoituksia huomattavan sivistyksellisen tason saavuttamisesta.

Kirjallinen elämä oli silloin kauniissa vaiheessa, eteviä henkilöitä kohdeltiin vielä kunnioittavasti, joskin Klotzin aiheuttamat kahakat ja Lessingin kiistat jo viittasivat siihen, että tämä kausi tulisi pian päättymään. Winckelmann nautti sellaista yleistä, eittämätöntä kunnioitusta, ja tunnettua on, kuinka arka hän oli kaikelle julkisuudessa esiintyvälle, mikä ei näyttänyt olevan hänen hyvin tunnetun arvonsa mukaista. Kaikki aikakauskirjat ylistivät häntä yksimielisesti, arvokkaammat matkustavaiset palasivat oppia saaneina ja ihastuneina hänen luotansa, ja hänen esittämänsä uudet näkökannat levisivät tieteeseen ja elämään. Dessaun ruhtinas oli voittanut itselleen samanlaisen kunnioituksen. Nuorena, hyvin ja jalosti ajattelevana, hän oli matkoillaan ja muuten osoittautunut erittäin miellyttäväksi mieheksi. Winckelmann oli häneen ylen ihastunut ja käytteli hänestä puhuessaan mitä kauneimpia lisänimiä. Siihen aikaan ainoalaatuisen puiston järjestäminen, rakennustaiteeseen kohdistuva harrastus, jota von Erdmannsdorf toiminnallansa tuki, puhui kaiken muun ohella hyvää ruhtinaasta, joka toisille loistavana esimerkkinä ollen lupasi palvelijoille ja alamaisille kultaista aikakautta. Nyt me nuoret miehet saimme suureksi iloksemme kuulla, että Winckelmannin piti palata Italiasta, käydä ystävänsä ruhtinaan luona, poiketa matkallaan Oeseriä tapaamassa ja niinmuodoin tulla meidänkin näköpiiriimme. Me emme ollenkaan odottaneet pääsevämme hänen kanssaan keskustelemaan, mutta toivoimme hänet näkevämme, ja koska siinä iässä mielellään tehdään jokaisesta aiheesta huviretki, niin olimme jo sopineet siitä, että lähtisimme ratsain ja vaunuissa Dessauhun, aikoen kauniissa, taiteen kunniaan kohottamassa seudussa, hyvin hallitussa ja samalla ulkonaisesti kaunistetussa maassa erinäisissä paikoissa väijyskellä saadaksemme omin silmin nähdä noiden meitä verrattomasti etevämpien miesten siellä käyskelevän. Oeser itse oli ihan haltioissaan, kun tuota vain ajattelikin, ja ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta iski keskuuteemme tieto Winckelmannin kuolemasta. Muistan vielä paikan, missä sen ensi kerran kuulin: Pleissenburgin pihalla, lähellä sitä pientä porttia, josta tapasimme nousta Oeserin luo. Vastaani tuli eräs oppilastoveri, joka sanoi, ettei Oeser ollut tavattavissa, ja ilmoitti syyn. Tuo kamala tapahtuma sai aikaan suunnattoman vaikutuksen; syntyi yleinen valitus ja voivotus, ja miehen varhainen kuolema kiihti hänen elämänsä arvoon kohdistuvaa tarkkaavaisuutta. Ehkäpä hänen toimintansa, jos hän olisi sitä jatkanut korkeampaan ikään saakka, ei olisikaan vaikuttanut niin voimallisesti kuin nyt, kun kohtalo teki hänet, samoinkuin useat muut erinomaiset henkilöt, erikoisen huomattavaksi määräämällä hänelle omituisen ja inhan surman.

Rajattomasti Winckelmannin kuolemaa valittaessani en ollenkaan aavistanut, että piankin joutuisin olemaan huolissani oman elämäni vuoksi; terveydentilani näet ei ollut näihin aikoihin suinkaan kiitettävä. Jo kotoa minä olin saanut mukaani eräänlaisen sairasluuloisen taipumuksen, joka pikemmin vahvistui kuin heikontui uuden, enimmältä istuen ja hitaasti käyskellen vietetyn elämän nojalla. Rinnan kipu, jota Auerstädtin onnettomuuden jälkeen silloin tällöin tunsin ja joka kerran ratsun selästä syöksyttyäni oli huomattavasti äitynyt, sai minut alakuloiseksi. Sopimaton ruokajärjestys pilasi ruoansulatukseni, väkevä Merseburgin olut himmensi aivoni, ja kahvi, joka varsinkin kerman keralla aterian jälkeen nautittuna herätti minussa aivan erikoisen tummia mielialoja, herpaisi sisäelimeni ja tuntui kerrassaan lakkauttavan niiden toiminnat, joten olin senvuoksi kovin peloissani voimatta kumminkaan ryhtyä noudattamaan järkevämpää elämäntapaa. Mielialani, joita tukemassa olivat riittävät nuoruuden voimat, häilyivät hillittömän hilpeyden ja apean epämieluisuuden tunnon välimaalla. Siihen aikaan oli lisäksi alettu käyttää kylmiä kylpyjä, joita ehdottomasti suositeltiin. Tuli maata kovalla vuoteella, kevyen peiton alla, joten säännöllinen huokosten toiminta kerrassaan estyi. Tämän ja muiden, väärinymmärretyistä Rousseaun ehdotelmista johtuvien hullutusten piti muka saattaa meidät lähemmäksi luontoa ja pelastaa meidät tapainturmeluksesta. Noudattamalla valikoimatta ja järjettömästi vaihdellen kaikkia mainittuja neuvoja joutuivat useat henkilöt kokemaan mitä suurinta vahinkoa, ja minä kiusasin hyvää elimistöäni siinä määrin, että siihen sisältyvät eri järjestelmät lopulta välttämättä tekivät salaliiton ja nousivat kapinaan kokonaisuutta pelastaakseen.

Eräänä yönä minä heräsin ankaraan verensyöksyyn, ja olin vielä siinä määrin voimissani ja tajuissani, että voin herättää huonekumppanini. Kutsuttiin tohtori Reichel, joka mitä ystävällisimmin minua auttoi, ja niin minä häilyin päiväkausia elämän ja kuoleman vaiheilla, ja alkavan parantumisen ilokin himmentyi sen vuoksi, että tuon purkautuman aikana oli muodostunut kaulan vasemmalle puolelle paise, joka ehdittiin havaita vasta nyt, vaaran mentyä ohi. Paraneminen on kuitenkin aina miellyttävä ja ilahduttava asia, vaikka se tapahtuukin hitaasti ja vaivalloisesti, ja koska luonto oli minussa auttanut itseänsä, niin minä näytin nyt muuttuneen toiseksi ihmiseksi; minä näet olin muuttunut hilpeämmäksi kuin pitkiin aikoihin ja olin iloinen tuntiessani sisäisen olemukseni vapaaksi, joskin minua ulkonaisesti uhkasi pitkäaikainen kärsimys.

Erikoisesti minua tänä aikana rohkaisi se, että näin, kuinka monet oivalliset miehet olivat ansaitsemattani minuun kiintyneet. Sanon ansaitsemattani, sillä heidän joukossaan ei ollut yhtäkään, jota en ollut rasittanut ilkeillä oikuilla, ei yhtäkään, jota en olisi sairaalloisen itsepäisyyteni vuoksi useita kertoja loukannut, vieläpä oman vääryyteni tunnossa joitakin aikoja uppiniskaisesti kartellutkin. Tuo kaikki oli unohdettu; he kohtelivat minua mitä lempeimmin ja kokivat minua huvittaa juttelemalla kanssani osaksi huoneessani, osaksi ulkona, niin pian kuin sain neljän seinän sisältä poistua. He lähtivät kanssani ajeluretkille, kestitsivät minua luonansa maalla, ja näytti siltä, kuin toipuisin piankin.

Näistä ystävistä mainitsen ennen kaikkea silloisen Leipzigin raatimiehen, myöhemmin pormestarin, tohtori Hermannin. Niiden pöytäkumppanien joukossa, joihin Schlosser minut tutustutti, hän oli se, johon aina suhtauduin samoin. Hänet sopi varmaan lukea uutterimpien akadeemisten kansalaisten joukkoon. Hän kävi mitä säännöllisimmin luennoillansa, ja hänen ahkeruutensa pysyi aina tasaisena. Minä näin hänen askel askeleita, vähääkään suunnastansa poikkeamatta, saavuttavan tohtorinarvon ja kohoavan sitten asessoriksi minkään seikan tuntumatta hänestä vaivalloiselta ja vauhdin ollenkaan liiaksi kiihtymättä tai hidastumatta. Hänen leppoisa luonteensa veti minua puoleensa, hänen opettavat keskustelunsa kiinnittivät mieltäni; luulenpa tosiaankin iloinneeni hänen säännöllisestä uutteruudestansa etupäässä sen vuoksi, että ajattelin saavani tunnustukseni ja kunnioitukseni nojalla omaksua ainakin osan niistä ansioista, joista en kuitenkaan voinut itse ylpeillä.

Yhtä säännöllinen kuin tehtäviensä hoitamisessa hän oli kykyjensä harjoittamisessa ja huviensa nauttimisessa. Hän soitti varsin taitavasti flyygeliä, kuvasi aistikkaasti luonnon aiheita ja yllytti minua tekemään samoin. Niinpä minä jäljensinkin hänen menetelmäänsä käyttäen harmaalle paperille mustalla ja valkoisella liidulla monta Pleissen pajukkoa ja monta tämän hiljaisen veden somaa sopukkaa aina samalla kaihomielin askarrellen omissa mielijohteissani. Hän osasi vastata toisinaan naurettavaan käyttäytymiseeni hilpein pilanteoin, ja minä muistan useita toistemme seurassa viettämiämme hupaisia hetkiä. Niinpä hän kutsui minut leikkisän juhlallisesti luoksensa ilta-aterialle, missä me erikoista säädyllisyyttä noudattaen vahakynttilän valossa kahden kesken nautimme niinsanotun raatijäniksen, joka oli luonnossa maksettuna virkapalkkana juossut hänen keittiöönsä, suvaiten höystää ateriaa monilla Behrischin tyyliin leikatuilla kokkapuheilla ja viinin väellä. Tuolle oivalliselle ja edelleenkin uutterasti tointansa hoitavalle miehelle, joka tosin aavistetussa, mutta koko laajuudeltansa arvaamattomassa sairaudessani soi minulle mitä uskollisimmin apuansa, luovutti minulle aina vapaata aikaansa ja osasi kirkastaa synkkää tuokiota palauttamalla mieleen aikaisempia hilpeitä hetkiä, tunnustan yhä vielä vilpittömän kiitollisuuteni ja olen iloinen saadessani pitkien aikojen kuluttua tehdä sen julkisesti..

Tämän arvoisan ystävän ohella minua erikoisesti hoivasi bremeniläinen Gröning. Minä olin vasta hiljattain häneen tutustunut, ja hänen hyväntahtoisuutensa ilmeni minulle vasta onnettomuuden sattuessa; minä tunsin tämän suopeuden arvon sitä elävämmin, kun ei kukaan hevin pyri lähempään yhteyteen sairaan henkilön kanssa. Hän teki kaikkensa minua huvit taakseen, estääkseen minua painumasta omaa olotilaani koskeviin mielihauteisiin ja kuvaillen ja lupaillen minulle pikaista parantumista ja tervettä toimintakykyä. Elämän varrella olen sittemmin useasti iloinnut kuullessani, kuinka hyödylliseksi ja onnea tuottavaksi tämä erinomainen mies on osoittautunut hoitaessaan kotikaupunkinsa tärkeimpiä asioita.

Ystäväni Horn osoitti hänkin nyt lakkaamatta kiintymystänsä ja huomaavaisuuttansa. Koko Breitkopfin talo, Stockin perhe ja monet muut kohtelivat minua kuin läheistä sukulaista, ja niin vaikutti lukuisten ystävällisten ihmisten hyväntahtoisuus mitä hienotunteisimmin lievittävästi minun olotilaani.