Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Seikkaperäisemmin on minun tässä sentään mainittava eräs mies, jonka tulin tuntemaan vasta tänä aikana ja jonka opettavainen seura siinä määrin minut tenhosi, että tosiaankin unohdin murheellisen tilani. Hän oli Langer, myöhemmin kirjastonhoitaja Wolfenbüttelissä. Tätä erittäin oppinutta ja monitieteistä miestä ilahdutti minun palava tiedonjanoni, joka nyt sairaalloisen herkkyyden vuoksi ilmeni kerrassaan kuumeentapaisena. Hän koki minua tyynnyttää selvien harkintojen nojalla, ja minä saan kiittää hänen tosin lyhytaikaista seuraansa paljostakin, kun hän näet osasi monella muotoa minua opastaa ja huomauttaa, mihin minun oli juuri sinä aikana suuntauduttava. Minä tunsin olevani sitäkin suuremmassa kiitollisuudenvelassa tälle merkittävälle miehelle, kun seurani saattoi hänet jossakin määrin vaaralle alttiiksi; kun näet hän sai Behrischin jälkeen hovimestarin viran nuoren kreivi Lindenaun luona, niin vanha kreivi asetti nimenomaiseksi ehdoksi, ettei uusi kasvattaja saanut seurustella kanssani. Langerin teki kovin mieli tutustua sellaiseen vaaralliseen olentoon ja hän tiesi kohdata minut useasti jossakin vieraassa paikassa. Hän kiintyi minuun pian ja menetteli viisaammin kuin Behrisch: nouti minut yön aikaan, me lähdimme yhdessä kävelemään, keskustelimme mielenkiintoisista asioista, ja minä saattelin hänet vihdoin aina hänen lemmittynsä ovelle saakka; tämä ulkonaisesti ankaralta näyttävä, vakava, tieteellinen mies näet ei ollut voinut välttää erään erittäin rakastettavan naishenkilön verkkoja.

Minä olin jo joitakin aikoja sitten vieraantunut saksalaisesta kirjallisuudesta ja samalla omista runollisista yrityksistäni ja käännyin jälleen, kuten sellaisessa autodidaktisessa kiertokulussa helposti käy, rakkaiden vanhanajan kirjailijain puoleen, jotka yhä vielä rajoittivat henkisten toivelmieni näköpiiriä ikäänkuin kaukaiset, ääriviivoiltaan ja ainemääriltään selvät, mutta osiltansa ja sisäisiltä suhteiltansa tuntemattomat sinivuoret. Minä tein vaihtokauppaa Langerin kanssa: luovutin hänelle kokonaisia koreja saksalaisia runoilijoita ja arvostelijoita saaden sensijaan joukon kreikkalaisia kirjailijoita, joiden käyttelyn piti minua virkistää, miten hitaasti toipumiseni tulisikin edistymään.

Ystävysten toisillensa suoma luottamus kehittyy yleensä asteittain. Keskinäinen sopusointuisuus ilmenee aluksi yhteisissä askarruksissa ja harrasteluissa; sitten ulottuvat tiedonannot entisiin ja nykyisiin intohimoihin, erittäinkin rakkausseikkailuihin; mutta sitäkin syvemmät siteet punoutuvat suhteen pyrkiessä täydellisyyteensä: uskonnolliset vakaumukset, sydämen asiat, jotka kohdistuvat katoamattomaan, muodostavat ystävyyssuhteen perustuksen ollen samalla sen huipun koristeena.

Kristillinen uskonto häilyi oman historiallispositiivisen olemuksensa ja puhtaan deismin välillä, ja viimeksimainitun, joka perustui siveellisyyteen, piti vuorostaan luoda moraalin perustus. Luonteiden ja ajatustapojen erilaisuus ilmeni tällöin lukemattomin vivahduksin, varsinkin kun asiaan vaikutti vielä eräs ratkaiseva eroavaisuus: kun heräsi kysymys, missä määrin järki ja missä määrin tunne voi ja sai olla sellaisissa vakaumuksissa osallisena. Vilkkaimmat ja henkevimmät miehet osoittautuivat tässä tapauksessa perhosiksi, jotka toukkatilaansa ajattelematta heittävät yltänsä sen koteron, jonka suojassa ovat kehittyneet orgaaniseen täydellisyyteensä. Toisia, mieleltään uskollisempia ja vaatimattomampia, sopi verrata kukkasiin, jotka kauneimpaan kukoistukseensa ehdittyäänkään eivät tempaudu irti juurestaan, emärungostaan, vaan juuri tämän läheisen yhteenkuuluvaisuutensa nojalla kypsyttävät halutun hedelmän. Langer kuului viimeksimainittuun lajiin, sillä vaikka olikin oppinut mies ja erinomainen kirjallisuudentuntija, hän sittenkin voi asettaa Raamatun kaikkien perinnäisten teosten joukossa erikoiselle sijalle ja pitää sitä peruskirjana, jonka nojalla yksin voimme esittää siveellisen ja henkisen sukupuumme. Hän kuului niihin, jotka eivät tahdo voida tajuta välitöntä suhdetta suureen maailmojen Jumalaan, ja senvuoksi hän välttämättä tarvitsi välitystoimintaa, jonka vertauskuvia hän oli keksivinään kaikkialla, maallisissa ja taivaallisissa olioissa. Hänen miellyttävää ja johdonmukaista esitystänsä kuunteli kernaasti nuori mies, joka sairauden maallisista asioista erottamana erittäin mielellään suuntasi eloisan henkensä taivaallisiin asioihin. Koska olin Raamattuun hyvin perehtynyt, tuli nyt kysymykseen ainoastaan usko, sen jumalalliseksi julistaminen, mitä olin tähän saakka inhimillisesti kunnioittanut, ja se oli minulle sitäkin helpompaa, kun olin tähän kirjaan ensi kertaa perehtyessäni pitänyt sitä jumalallisena. Kärsivälle, tunnoiltansa aralle, jopa heikollekin, evankeliumi oli niinmuodoin tervetullut, ja vaikka Langer olikin uskoinensa erittäin järkevä mies ja korosti nimenomaisesti sitä, ettei saa sallia tunteen vallita, ei antautua haaveilun eksytykseen, en kumminkaan olisi oikein tietänyt, miten käsitellä Uutta Testamenttia tunteettomasti ja ilman innostusta.

Sellaisissa keskusteluissa me vietimme paljon aikaa, ja hän mielistyn minuun, uskolliseen ja hyvin valmistuneeseen käännyttämäänsä siinä määrin, että arvelematta uhrasi minulle useita kaunoiselleen määrättyjä hetkiä, joutuipa vielä vaaraan tulla ilmiannetuksi ja kuten Behrisch isäntänsä karsauden esineeksi. Minä puolestani osoitin hänelle mitä suurinta kiitollisuutta, ja jos se, mitä hän hyväkseni teki, olisi minä aikana hyvänsäkin ollut kallisarvoista, niin silloisessa tilassani sen täytyi olla minulle mitä suurimman kunnioituksen veroista.

Mutta koska yleensäkin sielujen sopusoinnun ollessa henkisimmässä vireessänsä maailmanolojen karut soraäänet puhkeavat väkivaltaisimmin ja rajuimmin kuuluviin ja salaisuudessa alinomaa vaikuttava vastakohtaisuus, yht’äkkiä ilmaantuen, vaikuttaa sitäkin tuntuvammin, niin ei minunkaan pitänyt päästä opettajani Langerin peripateettisesta koulusta sitä ennen kokematta erästä, ainakin Leipzigin oloissa omituista tapausta, nimittäin ylioppilaitten aiheuttamaa kahakkaa, jonka alkuvaiheet olivat seuraavat. Nuoret henkilöt olivat joutuneet riitaan kaupungin sotilaiden kanssa, ja asia ei ollut sujunut ilman käsikähmää. Useat ylioppilaat liittoutuivat kostaakseen kärsimänsä loukkaukset. Sotilaat vastustivat itsepintaisesti, ja erittäin tyytymättömät akadeemiset kansalaiset olivat aluksi häviöllä. Nyt kerrottiin arvossapidettyjen henkilöiden kiittäneen ja palkinneen voittajia heidän urhoollisesta vastarinnastansa, ja tämä seikka kiihti voimallisesti nuorekasta kunniantuntoa ja kostonhimoa. Kerrottiin julkisesti, että seuraavana iltana piti rikottaman ikkunoita, ja muutamien ystävien jotka toivat minulle tiedon siitä, että tosiaankin tulisi niin tapahtumaan, täytyi viedä minut paikalle, koska nuorisoa ja suuria joukkoja ainakin vetää puoleensa vaara ja melske. Alkoi todellakin merkillinen näytelmä. Muuten tyhjän kadun toisella reunalla oli väkeä, joka ihan rauhallisena, meluamatta ja liikehtimättä odotti, mitä tuleman piti. Tyhjää ajotietä asteli tusinan verta nuoria miehiä edestakaisin, näennäisesti mitä maltillisimpina; mutta kysymyksessäolevan talon kohdalle tultuansa he ohikulkiessaan heti heittivät kiviä ikkunoihin tehden sen useaan kertaan mennen tullen, niin kauan kuin ruudut vielä helisivät. Yhtä rauhallisesti tapahtui sitten kaikki muukin, ja asiasta ei johtunut sen enempää.

Akadeemisten suurtöiden siten kimeästi korvaan kaikuessa minä syyskuussa 1768 lähdin Leipzigistä erään vuokra-ajurin mukavissa vaunuissa ja muutamien tuttavieni luotettavain henkilöiden seurassa. Auerstädtin tienoilla minä muistelin aikaisempaa onnettomuustapausta osaamatta aavistaa, millainen suurempi vaara minua tulisi monien vuosien kuluttua sieltä käsin uhkaamaan, enempää kuin Gothassa, missä oppaan johtamina katselimme linnaa, tiesin stukkokoristeisessa salissa ajatella, että juuri siinä paikassa piti tuleman osakseni paljon armoa ja ystävällisyyttä.

Mitä lähemmäksi kotikaupunkiani ehdin, sitä mietteliäämmin painuin muistelemaan, millaisissa oloissa, millaisin mahdollisuuksin ja toivelmin olin kotoa lähtenyt, ja erittäin lamaava oli se tunto, että nyt palasin ikäänkuin haaksirikkoisena. Kun en kumminkaan tietänyt erikoisemmin itseäni soimata, osasin jokseenkin mieleni rauhoittaa, mutta jälleennäkeminen ei sittenkään tapahtunut aivan tyynesti. Sairauden kiihdyttämä ja lisäämä luontainen vilkkauteni aiheutti kiivaan kohtauksen. Minä lienen näyttänyt huonommalta kuin itse tiesinkään; en näet ollut pitkiin aikoihin kysynyt neuvoa kuvastimelta, ja kukapa ei itseensä tottuisi! Lyhyesti sanoen: sovittiin kaikessa hiljaisuudessa siitä, että hankittaisiin erinäisiä tietoja vasta myöhemmin vähin erin ja sallittaisiin minun ennen kaikkea päästä sekä ruumiillisesti että henkisesti hieman rauhoittumaan.

Sisareni liittyi kohta seuraani, ja aikaisemmin hänen kirjeistänsä saamieni tietojen lisäksi kuulin nyt yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin perheen olosuhteista ja tilasta. Isäni oli minun lähdettyäni kohdistanut koko didaktisen harrastelunsa sisareeni ja täysin suljetussa, rauhan turvaamassa ja vuokralaisistakin vapaassa talossa riistänyt häneltä melkein kaikki mahdollisuudet hieman liikkua ja virkistyä kodin ulkopuolella. Hänen täytyi harjoitella vuorotellen ranskan-, italian- ja englanninkieltä ja sen ohella isä pakotti hänet suuren osan päivää istumaan klaveerin ääressä soittoa harjoittelemassa. Kirjoittamistakaan ei saanut laiminlyödä, ja minä olinkin jo aikaisemmin huomannut isän johtaneen minulle lähetettävien kirjeiden sepittämistä ja toimittaneen sisareni kynän välityksellä oppejansa minulle. Sisareni oli nyt ja edelleenkin olento, jota on mahdoton määritellä, mitä eriskummallisin sekoitus ankaruutta ja hellyyttä, itsepintaisuutta ja myöntyväisyyttä, jotka ominaisuudet vaikuttivat milloin yhtyneinä, milloin tahdon ja taipumuksen erillistäminä. Niinpä hän olikin minusta nähden kauhealla tavalla suunnannut tylyytensä isään, jolle ei antanut anteeksi, että hän oli kuluneiden kolmen vuoden aikana estänyt tai katkeroittanut ylen monta viatonta iloa, ja jonka hyvistä ominaisuuksista hän ei tahtonut tunnustaa yhtään ainoata. Hän teki kaikki, mitä isä käski, mutta mitä vastenmielisimmin. Hän toimi totuttuun tapaan, suorittamatta yhtään enempää tai vähempää. Rakkaudesta tai ystävällisyydestä hän ei suostunut mitään tekemään, ja tämä seikka oli ensimmäisiä niistä, joiden vuoksi äitini salaa keskustellessamme lausui valittelunsa. Mutta koska sisareni oli siinä määrin rakkautta kaipaava kuin inhimillinen olento konsanaan, niin hän kohdisti koko kiintymyksensä minuun. Minun hoitamistani ja huvittamistani koskeva huolenpito vaati kaiken hänen aikansa; hänen leikkikumppaniensa, joita hän vallitsi asiaa ollenkaan ajattelematta, täytyi heidänkin keksiä kaikenlaista ollakseen minulle mieliksi ja lohdutukseksi. Yrittäessään minua ilahduttaa hän oli kekseliäs, kehittelipä kujeellista huumoriakin, jota en ollut hänessä milloinkaan ennen huomannut ja joka hänelle erittäin hyvin sopi. Meidän kesken kehittyi pian salakieli, jota käyttäen voimme puhua kenestä hyvänsä toisten 'meitä ymmärtämättä, ja hän viljeli tuota mongerrusta usein sangen uskaliaasti vanhempien läsnäollessa.

Isäni eleli sangen mukavasti. Hän voi hyvin, käytti suuren osan päivää sisareni opettamiseen, kirjoitti matkakertomustansa ja kulutti enemmän aikaa luuttunsa virittämiseen kuin sen soittamiseen. Samalla hän salasi, niin hyvin kuin voi, mieliharminsa, jonka aiheena oli se seikka, että hän reippaan, toimeliaan, kohta tohtoriksi ja määrättyä elämänuraa kulkemaan ehtivän pojan asemesta näki edessään sairaan olennon, joka näytti kärsivän sielullisesti vielä enemmän kuin ruumiillisesti. Hän ei salannut toivomustansa, että parannuksellaolosta tulisi loppu; mutta varsinkin täytyi varoa ilmaisemasta hänen kuultensa mitään synkkämielisiä ajatuksia, koska ne saattoivat hänet kiivastuttaa ja katkeroittaa.