Tarua ja totta elämästäni 2

by Johann Wolfgang von Goethe

Niin teki mieleni vuoroin edistää, vuoroin estää parantumistani, ja muihin tuntoihini liittyi vielä eräänlainen salainen harmi; minä näet havaitsin varsin hyvin, että minua tarkattiin, ettei sinetöityjä lähetyksiä mielellään jätetty haltuuni pitämättä silmällä, millaisia vaikutuksia ne aiheuttivat, pidinkö ne salassa vai jätinkö avoimina nähtäviin, ja muuta samanlaista. Senvuoksi minä otaksuin, että Pylades, toinen serkuista tai kenties itse Gretchen oli yrittänyt minulle kirjoittaa antaakseen tai saadakseen tietoa; minä olin nyt sekä harmistunut että surumielinen ja sain uutta tilaisuutta sepitellä otaksumiani ja eksyä mitä eriskummallisimpiin yhdistelmiin.

Kohta minulle toimitettiin vielä erikoinen katsastaja. Onneksi minä miestä rakastin ja kunnioitin; hänellä oli ollut hovimestarin toimi eräässä tuttavassa perheessä, ja nyt hänen kasvattinsa oli lähtenyt yksin yliopistoon. Hän kävi usein luonani surullisen tilani kestäessä, ja lopulta havaittiin mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että hänelle annettiin huone minun huoneeni vierestä, koska hänen piti minua askarruttaa, rauhoittaa ja, kuten helposti voin huomata, pitää silmällä. Koska kuitenkin sydämestäni pidin häntä arvossa ja olin jo aikaisemminkin uskonut hänelle paljon asioitani, joskaan en Gretcheniin kohdistuvaa kiintymystäni, niin päätin olla hänelle ihan avoin ja vilpitön, sitäkin suuremmalla syyllä, kun minusta oli sietämätöntä elää ja seurustella jonkun henkilön kanssa joka päivä suhteen ollessa epävarma ja jännittynyt. Niinmuodoin en kauan viivytellyt, puhuin hänelle asiasta, virkistin itseäni kertomalla ja kertaamalla menneen onneni pienimpiäkin yksityiskohtia ja saavutin siten sen verran, että hän ymmärtäväisenä miehenä oivalsi paremmaksi kertoa minulle jutun loppuvaiheet, vieläpä aivan seikkaperäisesti, jotta se kokonaisuudessaan minulle selviäisi ja minua voitaisiin vakavasti ja hartaasti kehoittaa malttamaan mieleni, heittämään menneet asiat taakseni ja aloittamaan uutta elämää. Aluksi hän minulle kertoi, keitä olivat olleet ne toiset hyväsäätyiset nuorukaiset, jotka olivat ensin antaneet viekoitella itsensä uskaliaisiin peijauksiin, sitten hupaisiin rahankiskomisyrityksiin ja muihin sellaisiin selkkauksiin. Siten oli tosiaankin syntynyt pieni salaliitto, ja siihen yhtyi tunnottomia ihmisiä, jotka papereita väärentäen ja nimikirjoituksia jäljitellen tekivät paljon rangaistavia tekoja ja valmistelivat vieläkin pahempia. Serkut, joiden suhdetta asiaan lopulta kärsimättömänä tiedustelin, olivat ihan viattomat; oli käynyt ilmi, että he ainoastaan ylimalkaisesti tunsivat nuo toiset, mutta eivät suinkaan olleet liitossa. Minun suojattini, jota koskeva, isoisälleni antamani suositus oikeastaan oli johtanut tutkijat minun jäljilleni, oli ollut kaikkein pahimpia ja oli pyrkinyt tuohon virkaan etupäässä siinä tarkoituksessa, että voisi tehdä tai peittää eräitä konnanjuoniansa. Kaiken tämän jälkeen en lopulta voinut pidättyä tiedustelemasta, kuinka oli käynyt Gretchenin, johon kerta kaikkiaan olin eniten kiintynyt. Ystäväni pudisti hymyillen päätänsä. »Rauhoittukaa», sanoi hän, »neito on suoriutunut asiasta erittäin hyvin saaden mitä parhaan todistuksen. Hänessä ei voitu havaita mitään muuta kuin hyvää ja miellyttävää, joten herrat tutkijatkin olivat hänelle suopeat eivätkä voineet evätä hänen pyytämäänsä lupaa, saada poistua kaupungista. Sekin, mitä hän on tunnustanut teitä koskevaa, on hänelle kunniaksi; minä olen itse lukenut hänen salaisiin asiakirjoihin sisältyvän lausuntonsa ja nähnyt hänen nimikirjoituksensa.» Hänen nimikirjoituksensa, huudahdin minä, hänen nimikirjoituksensa, joka on tehnyt minut ylen onnelliseksi ja onnettomaksi. Mitä hän onkaan tunnustanut? Mitä hän on allekirjoittanut? Ystävä epäröi vastata, mutta hänen kasvojensa hilpeä ilme osoitti, ettei hän salannut mitään vaarallista. »Jos siis tahdotte sen tietää», vastasi hän vihdoin, »niin kuulkaa. Kun oli puhe teistä ja seurustelusta teidän kanssanne, niin hän sanoi ihan avomielisesti: en voi kieltää, että olen nähnyt hänet usein ja mielelläni, mutta minä olen aina pitänyt häntä lapsena, ja häneen kohdistuva kiintymykseni oli todella sisarellinen. Useissa tapauksissa olen antanut hänelle hyvän neuvon, ja sen sijaan että olisin yllyttänyt häntä epäilyttäviin tekoihin, olen häntä estänyt ottamasta osaa vallattomiin kepposiin, jotka olisivat voineet tuottaa hänelle ikävyyksiä.»

Ystävä jatkoi yhä antaen Gretchenin puhua kotiopettajattaren tapaan, mutta minä en enää pitkiin aikoihin häntä kuunnellut; mieltäni näet sanomattomasti pahoitti, että hän oli tutkittaessa julistanut minut lapseksi. Minä uskoin nyt kerrassaan vapautuneeni häneen kohdistuvasta intohimoisesta tiintymyksestäni, vakuutinpa jo heti ystävälleni, että nyt oli kaikki lopussa! En enää hänestä puhunut, en maininnut enää hänen nimeänsä, mutta en voinut luopua pahasta tottumuksestani, en voinut olla häntä ajattelematta, kuvailematta mieleeni hänen muotoansa, olemustansa ja käytöstänsä, mikä kaikki tosin nyt näkyi minulle ihan toisessa valossa. Minusta tuntui sietämättömältä, että tyttö, joka oli korkeintaan pari vuotta minua vanhempi, piti lapsena minua, vaikka itse puolestani otaksuin olevani varsin järkevä ja nokkela nuorukainen. Nyt hänen kylmä, torjuva olemuksensa, joka aikaisemmin oli minua kovin kiihtänyt, tuntui minusta kerrassaan inhottavalta; ne tuttavallisuudet, joita hän oli suvainnut minulle osoittaa sallimatta minun niihin vastata, olivat minusta kerrassaan vihattavat. Tuo kaikki ei olisi vielä haitannut, ellei tuon runollisen rakkausepistolan allekirjoittaminen, jonka nojalla hän joka tapauksessa oli ilmaissut nimenomaisen kiintymyksensä, olisi oikeuttanut minua pitämään häntä ovelana ja itsekkäänä keimailijana. Muotiompelijattaren valepuvussakaan hän ei enää tuntunut minusta niin viattomalta kuin ennen, ja minä viivyin näissä harmillisissa mietteissä niin kauan, että olin lopulta temmannut häneltä pois kaikki miellyttävät ominaisuudet. Ymmärrykseni nojalla olin asiasta vakuutettu ja uskoin, että minun oli pakko hänet hylätä; mutta hänen kuvansa! hänen kuvansa väitti minun olevan väärässä, joka kerta kun se jälleen mielessäni väikkyi, mikä tapahtuikin vielä varsin usein.

Tuo väkänuoli oli nyt kuitenkin sydämestä temmattu, ja kysymyksenalaisena oli, kuinka voitaisiin auttaa sisäistä nuorekasta lääkevoimaa. Minä tosiaankin miehistin itseni ja luovuin ensi töiksi kohta itkemisestä ja raivoamisesta, jota nyt pidin kovin lapsekkaana. Se oli aimo askel kohti parantumista! Minä näet olin usein puolen yötä mitä hillittömimmin antautunut tuskieni valtoihin, joten kyyneliltä ja nyyhkytyksiltä tuskin kykenin enää nielemään, ruoan ja juoman nauttiminen kävi vaikeaksi ja läheisessä yhteydessä oleva rintakin näytti kärsivän. Mainitun ilmitulon yhä minua harmittaessa minä saatoin karkoittaa kaiken hentouden; minusta tuntui kauhealta, että olin uhrannut uneni, rauhani ja terveyteni tytön vuoksi, joka suvaitsi pitää minua sylilapsena ja luulla saavansa kohdella minua kuin mikäkin imettäjä.

Kuten helposti voin vakuuttautua, olivat nämä mieltäpahoittavat ajatukset ainoastaan toiminnan avulla karkotettavissa. Mutta mihin minun oli ryhdyttävä? Tosin oli monissa aineissa suoritettava, mitä oli suorittamatta jäänyt, ja valmistauduttava monellakin muotoa yliopistoon, johon minun nyt oli määrä lähteä; mutta mikään ei tahtonut maistua eikä onnistua. Varsin monet asiat tuntuivat minusta tutuilta tai ylen jokapäiväisiltä; monien perinpohjaiseen oppimiseen minulla ei ollut voimia eikä tilaisuuttakaan, joten annoin kelpo huonenaapurini harrastelun taivuttaa itseni opintoihin, jotka olivat minulle ihan oudot ja tarjosivat pitkiksi ajoiksi avaran tieto- ja mietekentän. Ystäväni näet alkoi perehdyttää minua filosofisiin salaisuuksiin. Hän oli opiskellut Jenassa Dariesin johdolla, oli selvän ymmärryksensä avulla terävästi tajunnut tuon opin rakenteen ja koki nyt saada minuakin sitä omaksumaan. Valitettavasti eivät nuo asiat tahtoneet minun aivoissani rakentua sellaiseksi kokonaisuudeksi. Minä tein kysymyksiä, joihin hän lupasi myöhemmin vastata, esitin vaatimuksia, jotka hän sanoi tulevaisuudessa tyydyttävänsä. Tärkein erimielisyytemme oli kuitenkin siinä, että minä väitin erikoisen filosofian tarpeettomaksi, koska se jo täysin sisältyy uskontoon ja runouteen. Tätä hän puolestaan ei tahtonut missään tapauksessa hyväksyä, vaan yritti päinvastoin todistaa, että viimeksimainittujen täytyi perustua ensinmainittuun. Minä olin itsepintaisesti vastakkaisella kannalla ja keksin keskustelumme jatkuessa yhä enemmän todisteita oman mielipiteeni tukemiseksi. Koska näet runoudessa tulee vallita jonkinlainen usko mahdottomaan ja uskonnossa samanlainen usko käsittämättömään, niin filosofit näyttivät minusta olevan erittäin pulmallisessa asemassa tahtoessaan alueellansa todistaa ja selittää nuo molemmat asiat, ja filosofian historian nojalla kävikin varsin helposti osoittaminen, että toinen aina etsi toisen opista poikkeavan pohjan, ja epäilijä vihdoin julisti kaikki perusteettomaksi ja pohjattomaksi.

Filosofian historia, jonka tutkimista kerallani ystäväni piti välttämättömänä, huvitti minua kovin, mutta ainoastaan siinä mielessä, että toinen oppi tai mielipide ilmeni minulle yhtä hyvänä kuin toinenkin, mikäli näet kykenin niihin syventymään. Vanhimmissa miehissä ja koulukunnissa minua miellytti eniten se, että runous, uskonto ja filosofia kerrassaan yhtyivät, ja minä puolustin edellä mainitsemaani mielipidettä sitä vilkkaammin, kun Jobin kirja, Korkea veisu ja Salomon sananlaskut samoinkuin orphiset ja Hesiodoksen laulut näyttivät pätevästi todistavan sen hyväksi. Ystäväni oli valinnut pienen Bruckerin esityksensä pohjaksi, ja mitä kauemmaksi ehdimme, sitä vähemmän minä osasin siitä ottaa. Minulle ei voinut käydä selväksi, mitä ensimmäiset kreikkalaiset filosofit oikeastaan tahtoivat. Sokratesta minä pidin oivallisena, viisaana miehenä, joka oli elämässään ja kuolemassaan hyvinkin Kristukseen verrattava. Hänen oppilaansa sitävastoin muistuttivat mielestäni suuressa määrin apostoleita, jotka mestarin kuoltua kohta riitaantuivat ja joista jokainen ilmeisesti tunnusti vain jonkin rajoitetun mielenlaadun oikeaksi. Aristoteleen terävyydestä minulla ei ollut hyötyä enempää kuin Platonin täyteläisyydestäkään. Stoalaisiin sitävastoin olin jo aikaisemmin jossakin määrin kiintynyt ja hankin nyt käsiini Epiktetoksen, jota tutkin melkoisin harrastuksin. Ystäväni salli vastahakoisesti minun upota tähän yksipuolisuuteen, josta ei kyennyt minua suistamaan; monipuolisista opinnoistaan huolimatta hän näet ei kumminkaan osannut ajaa pääkysymystä ahtaalle. Hänen olisi pitänyt sanoa minulle vain, että elämässä riippuu kaikki tekemisestä ja että nauttiminen ja kärsiminen löytyvät etsimättäkin. Nuorison sopii kuitenkin antaa noudatella omaa mieltänsä: se ei kovinkaan kauan pysyttele väärissä periaatteissa; elämä tempaa tai houkuttelee sen pian niistä jälleen irti.

Vuodenaika oli kääntynyt kauniiksi, me lähdimme usein yhdessä ulos luonnon helmaan ja kävimme huvittelupaikoissa, joita on kaupungin ympäristössä suuri joukko. Mutta juuri siellä oloni saattoi vähimmin tuntua miellyttävältä, koska näin yhä serkkujen haamuja kaikkialla ja pelkäsin havaitsevani toisen tai toisen ilmaantuvan jossakin näkyviini. Minua vaivasivat ihmisten kaikkein välinpitämättömimmät silmäyksetkin. Minä olin kadottanut tajuttoman onnellisuuden lahjan voida kuljeskella tuntemattomana ja nuhteettomana ja olla suurimmassa tungoksessakin ajattelematta ketään katselijaa. Nyt minua alkoi kiduttaa se luulosairas ajatus, että herätin ihmisten huomiota, että heidän katseensa suuntautuivat minun olemukseeni sitä tarkatakseen, tutkiakseen ja moittiakseen.

Senvuoksi houkuttelin ystäväni metsiin ja yksitoikkoisia kuusikkoja karttaen etsin niitä kauniita lehväisiä lehtoja, jotka tosin eivät levittäydy laajalle, mutta ovat kuitenkin niin avarat, että haavoittunut sydänparka voi niihin kätkeytyä. Syvältä metsästä olin etsinyt itselleni vakavan paikan, missä ikivanhat tammet ja pyökit muodostivat ihmeen suuren varjoisan tienoon. Maaperä oli hieman kalteva ja päästi siten vanhat rungot sitäkin paremmin oikeuksiinsa. Tätä avointa piiriä ympäröivät mitä tiheimmät pensaat, joiden lomitse sammaleiset kalliot valtavina ja arvokkaina katselivat, suoden vesirikkaalle purolle ripeän putouksen.

Tuskin olin saanut mieluummin aukeilla mailla virran rantamilla ja ihmisten joukossa oleskelevan ystäväni sinne lähtemään, kun hän jo leikkiä laskien minulle vakuutti, että osoittauduin aito saksalaiseksi. Hän kertoi minulle Tacituksen nojalla seikkaperäisesti, kuinka esivanhempamme olivat tyytyneet niihin tunteisiin, joita luonto sellaisissa yksinäisissä paikoissa koruttomalla rakenteellansa niin erinomaisesti meihin herättää. Hän ei ollut kovinkaan kauan asiasta minulle kertonut, kun huudahdin: Ah, miksi ei tämä oivallinen paikka sijaitse kaukana erämaassa, miksi emme saa sitä aidata pyhittääksemme ja erottaaksemme maailmasta sekä sen että itsemme! Varmaankaan ei ole olemassa kauniimpaa tapaa kunnioittaa Jumalaa kuin se, johon ei tarvita mitään kuvaa, vaan joka syntyy luonnon ja oman sydämemme vuoropuhelusta! — Mitä silloin tunsin, on vieläkin elävänä mielessäni; se, mitä sanoin, on muististani häipynyt.

Joka tapauksessa on varmaa, että epämääräiset, kauas avartuvat nuoruusiän ja sivistymättömien kansojen tunteet soveltuvat yksin ylevään, jonka, jos ulkoisten olioiden on se meissä herätettävä, tulee olla muotoa vailla, tai käsittämättömiin muotoihin muovattuna ympäröidä meitä suuruudella, jota emme kykene vallitsemaan.